Joukkolakot ovat tämän päivän politiikan piirre vieläkin enemmän kuin yli sata vuotta sitten, kun vallankumouksellinen Rosa Luxemburg kirjoitti klassisen selostuksensa
Vuonna 2003 sadat tuhannet työläiset piirittävät hallituksen palatsin La Pazissa Boliviassa. He vaativat maan vihatun miljonääripresidentin Gonzalo Sanchez de Lozadoa eroamaan. Muutaman päivän kuluttua tämä joutui eroamaan ja pakenemaan kunniattomasti Miamiin.
Liike, viikkoja jatkuneiden suurten lakkojen ja katutaisteluiden huipentuma, oli esimerkki siitä, mitä marxilaiset kutsuvat joukkolakoksi.
Joukkolakko ei ole välikohtaus, joka rajoittuu joihin ”eksoottisiin” ja kaukaisiin paikkoihin, tai historian pölyinen kapistus. Euroopassa on viime vuosikymmeninä ollut pikemminkin poikkeus maa, jossa sellaista ei ole ollut.
Kuinka merkittäviä tuollaiset lakot ovat? Missä oloissa niitä syntyy? Ja kuinka – jos ollenkaan – ne edistävät taistelua kapitalismin korvaamiseksi sosialistisella yhteiskunnalla?
Keskustelut asiasta eivät ole uutuus. Samanlaiset väittelyt riehuivat 1800-luvulla.
Väittelyt muuttuivat tammikuussa 1905, kun Venäjällä oli joukko odottamattomia tapahtumia. Ulosmarssi Pietarin Putilovin konepajoilta, jonka oli aiheuttanut neljän työläisaktivistin erottaminen, laajeni nopeasti joukkolakoksi koko kaupungissa.
Toimintaan lähti mukaan noin 150 000 työläistä laajasta joukosta tehtaita ja työpajoja.
Lakkolaiset vaativat kahdeksantuntista työpäivää, puhevapautta, kokoontumisvapautta, maata talonpojille sekä kirkon ja valtion erottamista toisistaan. Pietarissa oli ollut laajoja lakkoja ennenkin, mutta ei yhtä laajoja ja poliittisesti radikaaleja kuin tämä.
Muutaman päivän kuluttua noin 200 000 työläistä marssi tsaarin Talvipalatsin luokse. Tsaarin joukot vastasivat tulittamalla ihmisjoukkoa ja ratsusotilaiden sapelihyökkäyksin. Ainakin 1000 kuoli ja jopa 20 000 haavoittui.
Tuo teurastus käynnisti Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen, joka puolestaan inspiroi ja kiteytti Rosa Luxemburgin, puolalaissyntyisen, tuolloin Saksan valtavassa työväenluokkaisessa sosialistisessa liikkeessä toimineen vallankumouksellisen ajatuksia.
Vuonna 1906 Luxemburg kirjoitti kirjasen nimeltään Joukkolakko, poliittinen puolue ja ammattiliitot. Se on yhä klassinen marxilainen analyysi roolista, jota joukkolakot esittävät taistelussa sosialismin puolesta.
Suuri osa Luxemburgin kirjasesti on yksityiskohtaista analyysiä vuoden 1905 tapahtumia monimutkaisesta tapahtumasarjasta. Mutta siitä hän vetää kolme teoreettista johtopäätöstä, jotka puhkaisevat steriilit keskustelut siitä, miten käsittää joukkolakko taktiikkana ja välineenä.
Ensinnäkin Luxemburg esittää, että aiemmat analyysit joukkolakosta tapasivat erottaa taloudellisen ja poliittisen taistelun.
Taloudelliset taistelut ovat toimintaa palkkojen tai työpaikkojen tai olosuhteiden puolesta yksittäisessä tehtaassa tai yksittäisellä alalla.
Poliittiset lakot voivat koskea poliittisia oikeuksia tai eläkepolitiikkaa koko maassa, tai pakottaa vihatun ministerin eroamaan.
Luxemburg katsoi, että taloudellinen ja poliittinen taistelu liittyivät toisiinsa läheisesti. ”Näiden kahden välillä on mitä täydellisin vastavuoroinen vaikutus”, hän kirjoitti Joukkolakossa.
”Jokaisen poliittisen toiminnan kuohuaallon jälkeen jää hedelmällinen kerrostuma, josta nousee tuhat taloudellisen taistelun vartta. Ja vastavuoroisesti työläisten jatkuva taloudellinen taistelu pitää heidän taistelutarmoaan yllä jokaisen poliittisen tauon aikana.
”Se muodostaa pysyvän tuoreen varaston proletaaristen luokkien voimaa, josta poliittinen taistelu aina uudistaa voimansa.
”Taloudellinen taistelu välittää yhdestä poliittisesta keskuksesta toiseen. Poliittinen taistelu on maaperän ajoittaista lannoittamista taloudelliselle taistelulle.”
”Taloudellinen ja poliittinen tekijä vain muodostavat kaksi yhteenpunoutunut puolta proletaaristen luokkien taistelusta Venäjällä. Ja niiden yhtenäisyys juuri on joukkolakko.”
Luxemburgin ajatus oli, että joukkolakko alkoi usein yhden tai useamman työläisryhmän ryhtymisestä toimintaan, ehkä poliittisesta kysymyksestä. Mutta sitten sadat tuhannet työläiset saavat itseluottamusta ja nostavat omat vaatimuksensa, jotka usein eroavat ensimmäisen ryhmän vaatimuksista.
Ryhmät, jotka eivät koskaan ole tehneet mitään, saattavat nostaa esille perinteisiä ammattiyhdistyskysymyksiä – tai harpata korkeimmalle tasolle ja vaatia perusteellista poliittista muutosta. Vuonna 1905 jotkut ryhmät vaativat palkankorotuksia, toiset lyhyempää työaikaa. Toiset vaativat tsaarin syrjäyttämistä.
Toiseksi Luxemburg katsoi, että joukkolakko, kumpaankin suuntaan vuorovaikuttaen poliittisten ja taloudellisten taisteluiden välillä, alkaa hajottaa konservatiivista ideologiaa, joka estää työläisiä haastamasta järjestelmää.
Perinteiset rajat eri alojen välillä murretaan: ”Jotta työväenluokka osallistuisi joukkomitassa mihinkään suoraan poliittiseen toimintaan, sen on ensin järjestäydyttävä, mikä tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että sen on hävitettävä rajat tehtaiden ja pajojen, kaivosten ja sulattojen välillä.
”Sen on ylitettävä jako työpajojen välillä, mihin kapitalismin päivittäinen ies sen tuomitsee.”
Lisäksi joukkolakko haastaa sellaisen ideologiat kuin rasismin ja seksismin, jotka erottavat työläisiä ja saavat heitä syyttelemään toisiaan ongelmistaan. Yhteisen taistelun kokemus kohottaa työläisten poliittisia pyrkimyksiä ja kohentaa luottamusta heidän kollektiiviseen voimaansa:
”Ja millaiseen idealismiin työläiset nousevat! He sysäävät syrjään ajatukset onko heillä varaa omaan ja perheensä elantoon taistelunsa aikana.
”He eivät kysy, onko kaikki valmistavat tekniset toimet tehty. Kun todella vakava joukkolakkojen kausi alkaa, kaikki sellaiset ’kustannusoperaatiot’ ovat kuin yritys mitata valtamerta ämpärillä.”
Luxemburg tietysti ymmärsi, että normaaliaikoina lakkoon menevät työläiset ovat hyvin huolissaan siitä, pystyvätkö maksamaan vuokran tai lyhennykset, menettävätkö työpaikkkansa, onko heillä tarpeeksi rahaa lapsilleen, ja tuhannesta muusta seikasta.
Joukkolakon voima on, että työläiset rikastuvat uudella itseluottamuksella. He tietävät kovien aikojen olevan edessä, mutta ovat silti valmiita kestämään puutteen.
Tämä vie Luxemburgin kolmanteen oivallukseen – joukkolakko tekee mahdolliseksi työläisten muuttumisen taistelun kautta, määrittelee heidän päämääränsä uusiksi ja muokkaa heitä luokaksi, joka pystyy hallitsemaan.
Tämän kuvion näkee muissakin historiallisissa joukkolakon esimerkeissä. Esimerkiksi Gdanskin telakan valtaukselle Puolassa 80-luvulla olivat ominaisia valtavan suositut kulttuuritapahtumat.
Kirjailijaryhmät järjestivät jokailtaisia luentoja ja noin 10 000 työläistä osallistui runon- ja kirjaluentaan. Tuhannet lähtivät jazz-keikoilla tai kuuluisan elokuvaohjaaja Krzysztof Kieslowskin luennoille.
Joukkolakosta tulee siten osviitta siitä, miltä demokraattinen yhteiskunta näyttäisi. Uutinen Dreux’n kaupungista Ranskassa Ranskan vuoden 1995 lakkojen ajalta todistaa tätä henkeä:
”Rautatieläiset jatkoivat sitkeästi uutta avointa muotoa taistella Juppen suunnitelmaa vastaan tekemällä yleiskokouksistaan täysin avoimia kaikille muille taisteluun osallistuneille ryhmille, lehdistölle ja demokraattisille järjestöille. Liike mahdollisti lakkolaisten, julkisen ja yksityisen sektorin, yhdistyä. Se ei enää ollut liike ”jokaiselle itsensä puolesta” vaan ”kaikille yhdessä”.
Joukkolakko on silta tämän päivän taisteluista taisteluun toisenlaisen yhteiskunnan puolesta. Se näyttää työläisten voiman, antaa heille välähdyksen tulevaisuudesta ja luo uusia järjestäytymismuotoja.
Joukkolakon välähdyksiä voidaan nähdä myös myöhemmissä yksittäisissä lakoissa. Italialainen autojätti Fiat kärsi pahasti valtakunnallisesta lakosta, johon osallistui 300 000 työläistä keväällä 2004 ja joka yhdessä vaiheessa sulki tuotannon yhtä lukuunottamatta kaikilla tehtailla.
Lakon käynnistivät työläiset Melfissä Etelä-Italiassa. Fiat oli avannut siellä tehtaan kymmenen vuotta aemmin juuri koska alueella ei ollut työläisten taisteluperinnettä.
Mutta kun lakko alkoi työläisten päivittäiset kokoukset olivat esimakua syvästi demokraattisesta yhteiskunnasta.
Vuonna 1905 joukkolakko johti työläisneuvostojen perustamiseen. Ne alkoivat käsitellä ja järjestää kaikkia elämän osa-alueita. Ne tarjosivat uuden vallan muodon, jonka asettaa vastaan nykyistä tapaa johtaa asioita.
Joukkolakko saattaa alkaa uudistusvaatimuksin, mutta se osoittaa kohti vallankumousta.
Sosialistiliitto 