Kuinka fasismi on keksitty uudelleen

Ranskan fasistijohtaja Marine Le Pen. Pic: Kremlin.ru

Kuinka tärkeä fasismin käsite on 2000-luvulla? Ja kuinka meidän tulisi määritellä se? Ranskalaiskirjailija Ugo Palheta puhui Socialist Review -lehdelle siitä, miten nämä kysymykset esiintyvät Ranskassa tänään.

Monet katsovat, että fasismi on historiallinen ilmiö, joka liittyy sotien väliseen aikaan ja jolla ei ole merkitystä 2000-luvulla. Miksi sinä pidät kiinni fasistisen projektin jatkuvuudesta, kuten olet asian esittänyt?

Sen kiistäminen, ettei nykyään olisi fasismin vaaraa, nojaa joko ajatukselle, että fasismi saattoi olla vain ensimmäisen maailmansodan puhdas tuote eikä ajateltavissa sen kontekstin ulkopuolella, tai että se oli erityinen Italian ja Saksan historiallisen kehityskaaren tuote. Oma teoreettinen näkökulmani on radikaalisti erilainen. Toki fasismi juurtui tietyssä historiallisessa kontekstissa ja erityisissä kansallisissa oloissa ja sai erilaisia muotoja näistä oloista riippuen. Mutta ensi sijassa se ilmaisee kapitalismin perusristiriitojjen kärjistymistä ja niistä seuraavaa taloudellista, poliittista ja ideologista mätänemistä.

Juuri näissä oloissa nousevat taantumukselliset joukkoliikkeet, jotka käyttävät poliittisen rikkoutumisen retoriikkaa – irtautumista vallanpitäjistä – smalla kun niillä ei ole mitään muuta projektia kuin vahvistaa hierarkkista, autoritaarista ja rasistista järjestystä.

Niinpä minusta ei ole mitään syytä ajatella, että fasismi olisi hävinnyt natsien hävittyä sodassa. Päinvastoin, sodan jälkeisenä kautena fasistista projektia päivitettiin lähinnä avointen fasistien perustamien puolueiden (Ranskan Front National, Itävallan FPÖ jne.) kautta, mutta myös sellaisten puolueiden kautta, jotka tulevat enimmäiseen konservatiivisesta oikeistosta, kuten Saksan AfD.

Meidän aikamme fasistit eivät voi käyttää aivan samoja keinoja saavuttaakseen tavoitteensa eivätkä he voi ilmaista tavoitteitaan selkeästi tai viitata selvästi fasismiin, koska se tuomitsisi heidät vaaleissa marginaaliin.

Mutta he säilyttävät silti valtaosan fasismin tavoitteista ja heidän strategiansa on pitkälti lainaa sotien välisen ajan fasistijohtajilta, vaikkakin historiallisessa kontekstissa, joka, toisin kuin 20- ja 30-luvuilla, sopii enemmän ”asemasotaan” kuin ”liikkuvaan sotaan” (käyttääksemme Gramscin kategorioita).

Pitkälti ollaan nielty ajatus, että Marine Le Pen on ”poistanut pahan leimaa” Kansallisrintamalta/Liittoumalta ja vienyt sitä ratkaisevasti fasistisesta puolueesta kohti ”kansallispopulistista” puoluetta. Voitko selittää, miksi niin monet vasemmallakin hyväksyvät tämän ja miksi sinä sen torjut?

FN:n kuvaamisessa siirryttiin ”fasismin” kategoriasta ”kansallispopulismiin” 90-luvulla valtavirran älymystön keskuudessa. Vasemmistoaktivistit eivät suinkaan ole immuuneja akateemisten piirien kategorioille. Mutta jos heihin on kohdistunut tällainen intellektuelli hyökkäys FN:n suhteen, se johtuu siitä, että Ranskan vasemmiston antifasistiset traditiot olivat heikkoja, niillä ei ollut syviä juuria ja ne etenkin Ranskan kommunistipuolueen kohdalla rajoittuivat Ranskan vastarintaliikkeen muiston kunnioittamiseen samalla kun tuon perinnön hengissä pitämiseksi ei tehty mitään.

Niinpä jopa 80- ja 90-luvulla, vaikka silloin oli joitain hyvin tärkeitä ja menestyksekkäitä aloitteita, etenkin Ras l’Front (Jo riittää FN) -verkoston kohdalla, ei joukkomittaisen fasisminvastaisen liikkeen nousua nähty.

Niinpä meidän tulisi torjua “populismi” FN:n luonnehtimisessa, ei vähiten sen teoreettisen epämääräisyyden vuoksi, mikä tekee uusliberaaleille ideologeille mahdolliseksi asettaa Mélenchon ja Le Pen Ranskassa tai Bernie Sanders ja Donald Trump USA:ssa samaan “populismin” astiaan ilman, että kukaan edes tietää, mitä heillä on yhteistä. Mikä vielä tärkeämpää, FN pitää periaatteessa yllä samaa projektia, johon se on pyrkinyt perustamisestaan 1972 alkaen, vaikka pinnallisia muutoksia retoriikassa on tehty säädyllisen vaali-ilmeen vuoksi, rakentaaksen joukkopohjaa tälle äärinationalismin ja ääriautoritaarisuuden sekoitukselle, joka muodostaa fasistisen projektin ytimen.

Historioitsija Robert Paxton on korostanut suotuisien “asetelmien ja liittolaisten” merkitystä fasismin kasvulle ja etenemiselle. Kuinka Ranskan valtavirran politiikan tapahtumat ovat edistäneet ja auttaneet Rintaman kasvua?

Se onkin ratkaiseva tekijä. Fasistit voivat saavuttaa vallan vain, jos joukkokannatusta (vähintään vaaleissa) nauttiva liike ja suurten osien porvaristoa ja porvarillisia puolueita radikalisoituminen autoritaarisuuden suuntaan yhtyvät. Jo ennen liittojen solmimista fasistien kanssa porvarilliset poliitikot ja ideologit kehittävät hedelmällisen maaperän fasismin kasvulle ajamalla politiikkaa ja käyttämällä kieltä, joka lainaa yhä enemmän fasismin ohjelmasta.

Se on yksi fasistisen vaaran tyypillisistä oireista – käy vaikeammaksi nähdä rajaa konservatiivisen oikeiston ja fasismin välillä siinä, mitä ne sanovat. Tätä on tapahtumassa monissa Euroopan maissa ja muualla.

Sanoisin, että Ranskassa merkittävin ulottuvuus oli Sosialistisen puolueen antautuminen uusliberaalille kehykselle (vuonna 1983 ”vyönkiristyskäänteessä”) ja se, että se hyväksyi 80-luvun lopulla maahanmuuttovastaisen ideologian, joka leimasi maahanmuuton ja maahanmuuttajat ratkaisuva vaativaksi ongelmaksi, ja jolla perusteltiin kriminaalipolitiikkaa.

Vuoden 2000 jälkeen sekä oikeisto että vasemmisto ovat ajaneet politiikkaa, joka on huonontanut työväenluokan ja välikerrosten elinoloja, heikentänyt työväenliikettä (ammattiliittojen tukahduttaminen, työntekijöiden vastainen lainsäädäntö jne.) samalla kun on yhdessä edistetty islamin demonisointia ja kohdeltu muslimeja tasavallan, juutalaisten, naisten jne. vihollisina, ja otetty käyttöön syrjiviä toimia, jotka kohdistuvat erityisesti heihin, esimerkiksi hijab-kielto.

Yksi reaktio fasistien nousuun on torjua heidät epäolennaisena uhkana. Toinen on paniikki ja halvaantuminen ja heidän näkemisensä voimana, jota ei voi pysäyttää. Mitkä ovat Kansallisen raintaman heikkoudet ja haavoittuvuudet?

FN:n pääheikkous on, että ainakaan toistaiseksi se ei ole joukkopuolue. Se on kiistämättä vaaleissa joukkopuolue (yli 10,5 miljoonaa äänesti Marine Le Peniä presidentinvaalien toisella kierroksella vuonna 2017), mutta järjestöllisesti ja aktiivijäseniensä osalta se on yhä heikko, lukuunottamatta tiettyjä alueita, joilla sen on onnistunut kehittää poliittisesti vankat ja hyvin juurtuneet kaaderit.

Sillä ei ole kuin muutama kymmenen tuhatta jäsentä, luultavasti noin 50 000 tällä hetkellä, eivätkä nämä tavallisesti ole kovin aktiivisia vaalien ulkopuolella (mutta on todettava, ettei Ranskassa ole mitään todellisia joukkopuolueita kommunistipuolueen ja sosialistipuolueen, mutta myös gaullistioikeiston taannuttua). Toinen heikkous sillä on ohjelmapuolella. Toistaiseksi sen ei ole onnistinut kehittää poliittista ja taloudellista projektia, joka saisi yhteiskunnallisen enemmistön taakseen, koska sen kannattajakunta on sekalainen – köyhtyneitä työntekijöitä, itsensä työllistäviä pienyrittäjiä, nuoria työntekijöitä – joiden objektiiviset intressit ovat ristiriidassa.

Lopuksi sen ei ole (vielä?) onnistunut saada taakseen merkittäviä osia konservatiivista oikeistoa, vaikka Dupont-Aignanin, oikeistoloikkarin, joka asettui Le Penin taakse ennen toista kierroista vuonna 1917, eteneminen osoittaa, että fasistit voisivat saavuttaa lisää vaalikannatusta, etenkin kun ottaa huomioon sen, että olemme nähneet konservatiivisessa äänestäjäkunnassa radikalisoitumista, joka voisi tulevina vuosina kaataa joitain esteitä.

Mitkä ovat näköalat luoda laajempaa haastetta Front Nationalille Ranskassa tänään – sellaista, joka haastaisi sen rasismin etenkin maahanmuuttokysymyksessä ja islamofobiassa – mutta myös kohdistuisi sen fasistiseen ytimeen ja paljastaisi sen?

Ensiksikin edellä puhuttuun viitaten, on tietenkin vasemmiston ja liikkeiden perustavanlaatuinen, mutta Ranskassa aliarvioitu, tehtävä estää FN:n rakentaminen joukko-organisaatioksi. Se merkitsee, että estetään sen esiintyminen julkisesti paikallisella tasolla, julkiset kokoukset, itseluottamuksen hankkiminen ja sen tällä hetkellä pitkälti passiivisten kannattajien kokoaminen.

Fasismin vastaisen liikkeen rakentaminen on Ranskassa edelleen asialistalla, mutta on otettava huomioon, että Macron käyttää FN:n vastaista retoriikkaa puhtaasti opportunistisiin tarkoituksiin.

Antifasismi voi kehittyä vain, jos se käynnistää selkeää vastarintaa nykyistä hallitusta ja sen uusliberaalia, autoritaarista ja muukalaisvihamielistä politiikkaa vastaan. Tämä ei tarkoita, että antifasismilla pitäisi olla kattavan yhteiskunnallisen muutoksen ohjelma, vaan että pitäisi olla mahdollista kokoontui yhteisrintaman (poliittisten, ay- ja muiden voimien) ympärille: uusliberalismista irtautumiseksi, todellisen demokratian aikaansaamiseksi ja taisteluksi rasismia vastaan, etenkin sen institutionaalisissa ja rakenteellisissa muodoissa.

Tätä viimeksi mainittua antifasistisen kamppailun ulottuvuutta, aktiivista rasismin vastaista politiikkaa, on usein vältelty Ranskan vasemmistossa, vaikka rasismi esittää keskeistä osaa työväenluokan heikkenemisessä ja FN:n menestyksessä. Asiat ovat ehkä muuttumassa, mutta vielä on pitkä tie edessä. Meistä riippuu, taistelumme kautta, nouseminen edessämme olevan, äärimmäisen vaarallisen, mutta täynnä mahdollisuuksia olevan historiallisen tilanteen haasteen tasolle.

Ugo Palheta on teoksen La possibilité du fascisme: France, la trajectoire du désastre (2018) ja toimittaa nettilehteä Contretemps https://www.contretemps.eu/. Englanninkielisen tekstin käännös Dimitris Daskalakis.