Paikallista sopimista tyrkyllä – maustettuna myrkyllä

Nostot

Poison bottle icon | Game-icons.net

Terho Laitila

Itsevarmoina älyllisessä rajoittuneisuudessaan huutavat työnteettäjäjärjestöt ja porvaripuolueet armaan isänmaamme yritysten ja samalla koko valtakunnan talousongelmien ratkaisuksi paikallisen sopimisen lisäämistä. Hokema, jota paremman puutteessa tyrkytetään jokaisessa haastattelussa voiteluaineeksi talouden kitiseviin rattaisiin.

Mitä paikallisen sopimisen lisäämisellä käytännössä tarkoitetaan, eivät työnantajat ja oikeisto anna suoraa vastausta. Valtaosalla poliitikoista tuskin on asiasta vähäistä haisuakaan? Mutta tällaiselle tielle meitä ollaan kaikin voimin nyt taluttamassa.

                                 ******      ******      ******      ******

Teollisuudessa työpaikat ovat jo nykyisellään täynnänsä paikallisia sopimuksia. Tähän ovat pakottaneet monipuoliset tuotantoprosessit, joiden erilaisissa työtehtävissä joudutaan poikkeamaan esimerkiksi työsopimuksessa määritellystä työstä. Mikään liittojen sopima työehtosopimus, ei voi tietenkään kattaa koskemaan spesialisoituneen teollisuustyön kaikkia paikallisia erikoisuuksia, ilman että niistä paisuisi 1000-osaisia pykäläopuksia.

Siksi muiden muassa Teknologiateollisuuden työehtosopimus määrittelee raamit ja yleensä minimiehdot. Työehtosopimuksen työehdoista voidaan poiketa tekemällä paikallinen sopimus. Ja, koska kyseessä on nimen omaan sopimus, se ei useinkaan heikennä työntekijän työehtoja työpaikalla.

                                       ******      ******      ******      ******

Miksi ihmeessä työnantajat ja oikeisto sitten lirkuttavat seireenilaulua paikallisesta sopimisesta uutena asiana, vaikka sellainen on jo yleisessä käytössä?

Vastaus on, että eivät nämä tästä käytössä olevasta sopimusmallista puhukaan. He haluavat uuden paikallisen sopimisen, mikä saisi luvan alittaa työehtosopimusten minimit.

Julkisuudessa rummutetaan, että yleissitova työehtosopimus on liian jäykkä ja byrokraattinen noudattaa. Se ei anna mahdollisuuksia firmojen tarvittavaan ketteryyteen ja että työpaikoilla tiedetään kaikki sovittavat asiat kaikkein parhaiten.

Pelaaminen sillä, että työläiset saisivat itse päättää paikallisesti on yksi tämän todella huijarimaisen kampanjan pääpiirteistä.

Kaikkialla valtamediassa muodikkaan tittelin omaavat  ”työelämän professorit” mainostavat tätä ihmelääkkeenä ja talouden pelastavana eliksiirinä. Nämä kauppaavat juotavaansa TV:n asiaohjelmissa ostos-kanavien tavaratarjonnan mallin mukaisesti. Kuitenkin he tietävät, että kyseessä on tuote, joka aiheuttaa merkittäviä sivuvaikutuksia työmarkkinoille. Tästä nämä oikeistolaiset työelämän sutenöörit totta vieköön ovat kyllä kirkkaasti selvillä. Työntekijöille tarjoillaan hyvältä tuoksuvaa myrkytettyä lemmenjuomaa!

                                     ******      ******      ******      ******

Minkälaisten työnantajan edustajien kanssa paikallisia sopimuksia sitten tehtäisiin? Itselläni on siitä hieman kokemusta.

Taannoisella työpaikallani kärtimme eräältä liituraitaiselta ylempään keskijohtoon johtoon kuuluvalta pomomieheltä selkeämpää ja kannustavampaa palkkiopalkkajärjestelmää useissa neuvotteluissa. Viikkokausien kiemurtelujen ja istuntojen jälkeen lohkaisi työnantajan edustaja, että ”ei tätä yhtiötä pyöritetä työntekijöiden takia”.

Vastaavan asenteen uutisia kerrotaan mm. Uudenkaupungin autotehtaalta.

”Autotehtaan ilmapiiri on monin paikoin masentava, kun työntekijöitä kohdellaan alentavasti. Jos ehdotat jotain, niin vastaus on, että voit sitten lähteä meneen. Ei heillä ole tarkoituskaan pitää työntekijöistä kiinni”, kertoo eräs työntekijä.

Tampereen yliopiston sosiologian professori Harri Melin sanoo tunnistavansa puheet Uudenkaupungin autotehtaan ilmapiiristä ja yksittäisen työntekijän asemasta.

Siellä kuunnellaan työntekijöitä hyvin vähän, ja johtamisen tyyli on vanhanaikainen. Pomottaminen on osa autotehtaan ilmapiiriä.

– Haastattelut, mitä on tehty, vahvistavat tismalleen sen, että työntekijöiden on suostuttava siihen, miten asiat ovat. Vaihtoehtona on ollut se, että jos parempaa haluat, sitten otat ja lähdet, ei täällä ole pakko olla.

Miksi työnantaja ei halua paremmin huomioida työntekijöitä?

Sosiaalisissa suhteissa kysymys on aina vallasta, Melin sanoo Ylen haastattelussa.

                                 ******      ******      ******      ******

Joitakin työnantajien edustajia vaivaa kieroutunut asenteellisuus työntekijöitä kohtaan. Jotkut heistä ovat selvästi sairastuneet tyhmän ylpeyteen luullen syntyneensä suureksi johtajaksi. He kuvittelevat, että työntekijöillä on vain vähän tai ei mitään oikeuksia.

Olisi lievästi sanottuna uskaliasta siirtää työehtosopimusneuvottelut paikalliselle tasolle.  Luottamusmiesten vastapelureina istuisivat tällaiset lähes mitään ymmärtämättömät ylimieliset tolvanat.

Tällä ehdotetulla tiellä olisi vaaran paikkoja liian tiheään. Tai ei tämä olisi edes tie, vaan lahopuista rakennettu harva kapulasilta, jonka alla häämöttää päätä huimaavan syvä ja kivikkoinen rotko. Juuri sellainen, johon Tarzan-elokuvien kantaja-palvelijat aina putoavat. Sieltä ei ole paluuta.

150 vuotta Rosa Luxemburgin syntymästä

Nostot

5.3.2021 tulee kuluneeksi 150 vuotta puolalais-saksalaisen vallankumouksellisen, Rosa Luxemburgin syntymästä.

Rosa Luxemburg valaisi merkittävänä hahmona keskellä vallankumouskuohuntaa tietä tuleville polville. Sally Campbell palaa hänen perintöönsä ja julkaisemme Luxemburgin viimeisen artikkelin, joka kirjoitettiin päivää ennen hänen kuolemaansa tammikuussa 1919.

Rosa Luxemburg on epäilemättä yksi huomattavimmista vallankumouksellisista, joita nousi 1800-luvun lopusta aina ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkeihin kestäneestä myrskyisästä kaudesta. Se oli valtavan yhteiskunnallisen, poliittisen, tekniikan ja talouden muutosten aikaa. Se oli myös aika, jolloin sosialistisesta vallankumouksesta tuli todellinen – ja Luxemburg antoi teorialla ja osallistumisellaan panoksen noille vallankumouksille aina murhaansa saakka vastavallankumouksellisten käsissä Berliinissä 15. tammikuuta 1919.

Tuo vallankumouksellisten sukupolvi – Lenin ja Trotski Venäjällä, Gramsci Italiassa, James Connolly Irlannissa ja Luxemburg Saksassa – oppi muutamassa vuodessa enemmän kuin useimmat meistä koko elinaikanaan. He osallistuivat keskeisellä tavalla taisteluihin, jotka rikkoivat kapitalismin julkisivun raa’immalla ja paljaimmalla tavalla, sodassa. He näkivät työläisten muodostavan uusia demokraattisia elimiä, jotka antoivat osviittaa siitä, kuinka yhteiskuntaa voisi pyörittää täysin toisella tavalla; he olivat myös ensimmäisiä, jotka alkoivat ymmärtää reformistisen sosialismin rajoitukset sen yrittäessä korvata vallankumouksen pitkällä, hitaalla ja rauhanomaisella reformien tiellä.

Lue loppuun

Epätodennäköinen vallankumousmies: Friedrich Engelsin syntymästä 200 vuotta

Nostot

Kaikki, jotka ovat nähneet pyhän kolminaisuuden kuvissa keskimmäisen miehen, eivät joko tunnista häntä, tai eivät ainakaan tiedä tämän historiallisesti merkittävää työtään työväenliikkeen edesauttamisessa luokkavihollistaan vastaan. Marxin ja Leninin väliin monesti tuntemattomaksi jääneen Friedrich Engelsin syntymästä tulee kuluneeksi tänä vuonna 200 vuotta. Engels teki huomattavan työn teoreetikkona, käytännön vallankumoustaistelijana ja Karl Marxin Pääoman toisen ja kolmannen osan loppuunsaattajana. Ilman Engelsiä koko kirjallinen ”marxismi” olisi tuhansia rivejä lyhyempi ja ehkä myös konkreettisesti köyhempi.

Lue loppuun

Valko-Venäjä ja kamppailu Lukašenkoa vastaan

Nostot

Valko-Venäjällä on syntynyt joukkomittainen lakko- ja mielenosoitusliike Aleksandr Lukašenkon itsevaltaista hallintoa vastaan. Sadat tuhannet ovat lähteneet kaduille. Lakkoja on tehtaissa, energiantuotannossa, teräsvalimoissa, kaivoksissa, öljyteollisuudessa, tiedotusvälineissä ja muilla aloilla. Lukašenko liittolaisineen on vastannut tukahduttamisin, lähettämällä valtion voimat hyökkäämään mielenosoituksia vastaan ja pidättämään lakkojohtajia, mikä on edelleen radikalisoinut ja laajentanut liikettä.

Lue loppuun

Sattumako nyt korjaa satoaan?

Nostot

2018 loppupuolella maailman talousennustajien konsensus oli järkähtämätön. Kohta posahtaa. Emme voi mitään. Alkaa kaikkien aikojen lama. Pörssikurssien nousu finanssikriisin jälkeisessä maailmassa oli kestänyt jo yli kymmenen vuotta.

Lama ei kuitenkaan vielä löytänyt tietään maailmantalouden sydämeen. Tie sinne vei koronan kautta. Tai sitä tällä ainakin aika uskottavasti selitetään.

Vain harva on rohjennut esittää poikkeavia mielipiteitä. Eräs heistä on Helsingin maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki. Hänen mukaansa jo ennen korona-virusta oli maailmantalouteen kehittymässä kaikkien lamojen äiti.

Jos olen oikeassa, näemme todennäköisesti kaikkien aikojen suurimman romahduksen, johon liittyy syvä globaali lama noin vuoden 2020 paikkeilla.Keskeisenä syynä on ’superkuplan’ kasvun jatkuminen osana finansialisaatiokehitystä. Keskuspankkien ’epäsovinnainen’ rahapolitiikka on edelleen voimistanut tätä kehitystä. Maailman talouskasvua on yritetty ylläpitää pumppaamalla helppoa velkarahaa sijoittajien käyttöön. Tuotannon kasvun ja rahoitusmarkkinoiden kehityksen välille on avautunut yhä suurempi kuilu”,

kirjoittaa Patomäki blogissaan.

Jopa Sixten Korkman on todennut, että korona vain puhkaisi kehittyneen kuplan. Sattuman sanelemana toteutuu täten kapitalistisen talouden säännönmukainen välttämättömyys.

Mutta minne katosivat julkisuudesta markkinafundamentalistit? Heidän mukaansahan valtio ei saisi missään olosuhteissa puuttua talouden mekanismeihin. Valtio ja julkinen sektorihan ovat heidän mielestään peikko ja haitallinen tekijä?

Lue loppuun

Ei sodalle ja imperialismille: pakolaiset ovat veljiämme ja sisariamme!

Nostot

Pakolaiset pannaan maksamaan Lähi-idän sodan hinta. Turkin ja Kreikan hallitusten yrittäessä hyötyä imperialististen leirien konfliktista ne molemmat tekevät parhaansa päästäkseen eroon pakolaisista rajoillaan ja estääkseen sodan kauhuja pakenevien ihmisten pääsyn.

Venäjän asevoimat ja Assadin hallituksen Idlibissä kohdannut Turkki julisti, ettei se enää estäisi pakolaisia ylittämästä rajaa Eurooppaan. Tämän kuultuaan kymmenet tuhannet pakolaiset, kyllästyneinä ja väsyneinä köyhyyteen, riistoon ja rasismiin, josta he ovat kärsineet Turkissa, alkoivat taittaa matkaa länteen meritse tai maitse.

Tuhansien pakolaisten ollessa juuttuneina Turkin rajalle, Kreikan turvallisuusjoukot yhteistyössä Euroopan raja- ja merivartioviraston Frontexin kanssa ovat ryhtyneet raakalaismaisiin toimiin pakolaisten pysäyttämiseksi.

On päivänselvää, että AKP:n hallituksen päätös rajaylityksestä ei liity mitenkään hyvästä tahdosta pakolaisia kohtaan. Sen sijaan että se selittäisi, miksi pakolaiset haluavat niin kiihkeästi pois Turkista, Turkin hallitus ylvästelee Eurooppaan siirtyneiden pakolaisten määrillä. Tuhannet ovat lähteneet kuolonmatkoille yli meren kumiveneissä ja tuhannet muut odottavat rajalla hirvittävissä oloissa.

Kreikan poliisi hyökkää omalta osaltaan pakolaisia vastaan kyynelkaasulla ja jopa luodein. Ja Egeanmeren saarten rasistit, joita rohkaisee Kreikan hallituksen avoimesti rasistinen politiikka, yrittivät estää pakolaisia ylittämästä rajaa. Kunnioitamme niitä saarten tavallisia ihmisiä, jotka ovat ajaneet poliisin pois ja kieltäytyneet sallimasta pakolaisvankiloiden perustamista maalleen. Kunnioitamme Lesboksen naisia, jotka sanovat, etteivät pakolaisnaiset eroa meistä.

Turkin ja Kreikan työläisten intressit eivät ole samat kuin USA:n tai Venäjän imperialismin, tai EU:n, tai kreikkalaisten ja turkkilaisten pomojen intressit.  Heidän intressinsä ovat kansainvälinen työläisten solidaarisuus, solidaarisuus kaikille pakolaisille ja etenkin Syyrian työläisille tällä hetkellä.

Me vaadimme Kreikan ja Turkin hallituksia pysymään erillään itäisen Välimeren ja Lähi-idän sotilaallisista jännitteistä ja hylkäämään seikkailu, jotka vaarantaa tavallisten ihmisten elämän. Me vastustamme sekä Assadin hallituksen ja Venäjän pommituksia Idlibissä että Turkin sotilasoperaatioita alueella.

Linja, joka ajaa pakolaiset kauhuun ja kuolemaan maalla ja merellä, on pysäytettetävä välittömästi!

Vaadimme, että Syyrian ja Turkin raja avataan sadoille tuhansille Idlibistä pakeneville ja että EU:n ja Kreikan linja pakolaisten pysäyttämiseksi hylätään. Sotaa pakenevien olisi sallittava jäädä Turkkiin tai Kreikkaan, jos he niin haluavat, ja heidän tulisi sallia saapua mihin tahansa muuhun maahan, jos he haluavat. Turkin ja Kreikan, samoin kuin kaikkien muiden Euroopan maiden, olisi ryhdyttävä tarpeellisiin toimiin pakolaisten olosuhteiden parantamiseksi rajojensa sisällä.

Me sosialistit molemmin puolien Egeanmerta olemme taistelleet vuosia pakolaisten oikeuksien ja vapauksien puolesta ja rasisteja vastaan. Me kehotamme kaikkien maiden työläisiä osoittamaan solidaarisuutta pakolaisille ja nostamaan lipun rauhan puolesta sotaa, imperialismia ja rasismia vastaan.

DSİP Turkissa ja SEK Kreikassa jatkavat yhteistyötä taisteluissamme ja rasisminvastaisen toiminan organisoimiseksi 15.-21. maaliskuuta.

Pakolaiset ovat tervetulleita tänne!
Ei rasismille!
Eläköön kansojen veljeys!

Vallankumouksellinen sosialistinen työväenpuolue (DSİP), Turkki
Sosialistinen työväenpuolue (SEK), Kreikka

IST:n julkilausuma Trumpista ja Iranista

Nostot

1. Määrätessään Qassim Suleimanin sekä muiden iranilaisten ja irakilaisten sotilasjohtajien salamurhan Donald Trump on syyllistynyt sotatoimeen, joka saattaa sytyttää Lähi-idän tuleen.

2. Trumpin puolelta vaikuttimena olivat epäilemättä lyhyen aikavälin poliittiset laskelmat, mutta surmat ovat osa USA:n herruuden kriisin viimeisintä vaihetta alueella.1. Määrätessään Qassim Suleimanin sekä muiden iranilaisten ja irakilaisten sotilasjohtajien salamurhan Donald Trump on syyllistynyt sotatoimeen, joka saattaa sytyttää Lähi-idän tuleen.

3. Kriisi voidaan jäljittää USA:n ja Britannian hyökkäykseen Irakiin vuonna 2003. Saddam Husseinin syrjäyttäminen ja miehityksen kärsimä tappio loivat valtatyhjiön, jota sekä Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueen valtiot (MENA) – Iran, Israel, Saudi-Arabia, Turkki ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat – että ulkovallat, etenkin Venäjä, ovat pyrkineet käyttämään hyväkseen. Niiden vihollisuudet ovat synnyttäneet useita vaarallisia ja verisiä konflikteja – Syyriassa, Jemenissä ja Libyassa. USA:n tukema kaasuputkisopimus Kreikan, Kyproksen ja Israelin välillä lietsoo entisestään jännitteitä allekirjoittajamaiden ja Turkin välillä.

4. Iranin islamilainen tasavaltalaishallitus oli yksi suurimmista hyötyjistä USA:n perääntyessä Lähi-idässä. Suleimani oli merkittävä poliittinen vaikuttaja Irakista Libanonin kautta Syyriaan ulottuvassa kaaressa. Iran on esittänyt ristiriitaista roolia järjestäessään samaan aikaan vastarintaa USA:lle ja Israelille ja tukemalla raakalaismaista Assadin hallintoa Syyriassa ja korruptoituneita ja uskonryhmäpohjaisia hallituksia Irakissa ja Libanonissa.

5. USA on saattanut perääntyä, mutta se ei ole valmis luopumaan herruudestaan Lähi-idässä. Trump vaihtoi päinvastaiseksi Barack Obaman Teheranin-politiikan ja korvasi sovittelun vastakkainasettelulla. Mutta hän on tähän asti varonut sotaa ja keskittynyt luomaan ”mahdollisimman suurta painetta”  talouspakotteita lisäämällä. Iranin hallitus löysi kuitenkin keinoja iskeä takaisin – esimerkiksi iskemällä Saudi-Arabian öljynjalostamoihin tai käyttämällä vaikutusvaltaansa Irakissa. Suleimanin surmaaminen ei niinkään osoita USA:n voimaa kuin kiukkuista elettä tuon voiman rajallisuudesta.

6. Se oli silti äärimmäisen vaarallinen liike – eikä vain siksi Iranin koston vuoksi, mikä voi käynnistää eskalaation USA:n kanssa. Muiden imperialistivaltojen intressiä käyttää hyväksi USA:n vallan kriisiä Lähi-idässä osoittaa Kiinan, Venäjän ja Iranin hiljattainen yhteinen laivastoharjoitus Omaninlahdella.

7. Me tuomitsemme USA:n hyökkäyksen ja kaikki muut vihamielisyydet ja vastustamme sotaa Iranin kanssa. Millä tahansa USA:n johtamalla tai käynnistämälla sodalla Irania vastaan olisi äärimmäisen kauhistuttavat seuraukset ja se aiheuttaisi lisää mittaamatonta vahinkoa koko alueelle. Imperialismin hyökkäykset ovat toimineet vain Lähi-idän muuttamiseksi raunioituneeksi ja pysyväksi sota-alueeksi. USA:n – sekä Britannian, Ranskan ja Venäjän –  olisi lisäjoukkojen lähettämisen sijaan vedettävä kaikki joukkonsa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueelta. Me mobilisoimme muiden rinnalla sodan vaaraa vastaan.

8. Torjumme myös kaikki ajatukset, että jokin kilpailevista ali-imperialismeista alueella tarjoaisi edistyksellistä ratkaisua. Viime kuukausina on nähty joukkomielenosoituksia köyhyyttä, korruptiota ja uskonlahkolaisuutta vastaan Iranissa, Irakissa ja Libanonissa. Suleimanin murha saattaa auttaa näiden maiden hallitsevia luokkia palauttamaan järjestyksen nationalistiselta pohjalta. Me vastustamme kaikkia paikallisten hallitsevien luokkien yrityksiä asettaa kansansa toisiaan vastaan.

9. Todellinen ratkaisu Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueen työläisten, kaupunkien köyhien ja talonpoikien riistoon ja alistamiseen on heidän omissa käsissään. Vudoen 2011 arabikansannousut tarjosivät välähdyksen siitä vallankumouksellisesta potentiaalista, jota heidän omatoimisuutensa edusti. Me teemme työtä näiden taisteluiden uudelleenkäynnistämiseksi. Ne voivat lopulta murtaa imperialismin ja kapitalismin otteen tällä alueella.

Kun muuri romahti

Nostot

Socialist Worker- lehdessä Tomáš Tengely-Evans palaa vuoteen 1989, jolloin joukkomielenosoitukset kaatoivat Berliinin muurin, ja väittää, että Itä-Euroopan niin kutsutut sosialistiset järjestelmät eivät olleet lainkaan sosialistisia.


Demolishing the Berlin Wall

Berliinin muuria purkamassa (kuva: Thiémard horlogerie/Flickr creative commons)


Suurin osa maailmasta hurrasi, kun Berliinin muuri ja virallisesti ”sosialistinen” Itä-Saksa kaatuivat 30 vuotta sitten. Romahdus nähtiin demokratian voittona diktatuurista.

Muuri oli jakanut Saksan pääkaupungin vuodesta 1961 — yhtä puolikasta hallitsi Venäjän kanssa liitossa ollut Itä-Saksa, toista USA:n liittolainen Länsi-Saksa. Siitä tuli kylmän sodan aikana kapitalistisen lännen ja ”kommunistisen” itäblokin taistelun symboli.

Kapitalismin kannattajille muurin kaatuminen 9. marraskuuta 1989 osoitti, että heidän järjestelmälleen ei ollut vaihtoehtoa. Vasemmalla monet tekivät saman johtopäätöksen, koska olivat pitäneet Itä-Euroopan järjestelmää sosialistisena tai ainakin länttä edistyksellisempänä.

Lue loppuun

Onko Brasilia langennut fasismiin?

Nostot

Äärioikeiston Jair Bolsonaro on uhka työläisille ja sorretuille. Häntä vastustavien potentiaalinen voima merkitsee kuitenkin, että hänen projektinsa on mahdollista pysäyttää, sanoo Alistair Farrow kirjoituksessaan Socialist Worker -lehdessä.


Students in Sao Paulo debating resistance to Bolsonaro after the election

Opiskelijat keskustelevat Sao Paulossa siitä, miten vastustaa Bolsanaroa vaalien jälkeen (kuva: Margarida Salomão Twitterissä)


Jair Bolsonaron voitto Brasilian presidentinvaaleissa on aiheuttanut sokkiaaltoja kautta maailman.

Äärioikeistolainen on nyt kuljettajanpaikalla maassa, jossa on 210 miljoonaa ihmistä ja joka on maailman kahdeksanneksi suurin talous. Hän on uhka naisille, LGBT-väelle ja mustille sekä jokaiselle muulle sorretulle ryhmälle. Hänet on pysäytettävä.

Vaalit ovat saaneet kommentoijat hakemaan sanoja, joilla luokitella Bolsanaroa ja hänen linjaansa.

Foreign Policy -lehdessä Federico Finchelstein sanoo: “Bolsonaron populismi tuo mieleen Hitlerin ajan”.

Hänen artikkelinsa otsikko kuuluu: “Jair Bolsonaron malli ei ole Berlusconin. Se on Göbbelsin.”

Lue loppuun

Miten Palestiina voi vapautua?

Nostot

Fatah-

 

Palestiinalaiset ovat urheasti taistelleet Israelia vastaan niin aseellisesti kuin joukkotoiminnassa. Nick Clarkin mukaan Lähi-idässä tarvitaan kuitenkin vallankumous vapauden saavuttamiseksi.

Vaikka useimmat ihmiset eri puolilla maailmaa reagoivat kauhistuneina Gazan teurastukseen, Israelin tukijat alkoivat työstää omaa tarinaansa surmattujen mustamaalaamiseksi.

Israelin puolustajat tuomitsivat surmatut ”väkivaltaisina terroristeina”, jotka olivat omineet rauhanomaiset mielenosoitukset.

Todellisuudessa ei ”rauhanomaisten” mielenosoitusten ja väkivaltaisen vastarinnan välillä ole selkeärajaista jakoa. Lue loppuun

Ranska: Kohti uutta vuoden 1968 toukokuuta?

Nostot

John Mullen

Vain 50 vuotta sitten, 22. maaliskuuta, alkoivat Ranskassa tapahtumat, jotka kauhistuttivat hallitsevaa luokkaa, johtivat yhteen kaikkien aikojen suurimmista yleislakoista ja tehdasvaltausten aaltoon ja jotka pystyttiin rauhoittamaan vain työnantajien merkittävillä myönnytyksillä (minimipalkan 35 prosentin korotus ja ammattiliitoille taatut uudet järjestäytymisoikeudet työpaikoilla).  Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin näytti vallankumouksen haamu lännessä todelliselta.

Tänään sitä muistellaan Ranskassa kaikkialla. Ranskan taideakatemiassa on trotskilais- ja anarkistijulisteiden näyttely ja radio esittää keskusteluohjelmia vuodesta 1968. Jopa yliopistolehtoreiden yhdistys englannin ja englantia puhuvan maailman tutkimuksen alalla pitää konferenssin otsikolla ”Vallankumoukset” ja kutsuu Angela Davisin pääpuhujaksi (mikä tosin ei ole estänyt eräitä kollegoita valittamasta, että heidän saattaa olla vaikea päästä konferenssiin ”helvetin lakkojen vuoksi”). Käynnissä on muistelukamppailu valtalehdistön pyrkiessä antamaan steriloidun kuvan opiskelijaliikkeestä lähinnä siihen perustuvana, että miehet halusivat päästä naisten asuntoloihin ja kirjoittaa runollisia seinäkirjoituksia, kun taas vasemmisto korostaa kapinatilannetta, joka sai kenraali de Gaullen pakenemaan Saksaan varmistamaan siellä olevien ranskalaisjoukkojne uskollisuuden. Muutamat johtajat, jotka vuoden 1968 liike nosti, mutta jotka sittemmin ovat siirtyneet barrikadin toiselle puolelle ja tukevat Macronia (kuten Daniel Cohn-Bendit), jakelevat sydämellisiä haastatteluja. Lue loppuun

Trump ja Castro – fasismi ja sosialismiko?

Nostot

Vuoden 2016 lopulla tapahtui kaksi asiaa, joilla on merkitystä sosialisteille ja työtätekeville kautta maailman: Trumpin valinta USA:n presidentiksi ja Castron kuolema. Myytit ympäröivät molempia miehiä. Väkevin niistä ehkä on, että Trump saattaisi olla fasisti, ja että Castro ja hänen luomansa Kuuba olivat sosialistisia. Todellisuus on, kuten tulemme huomaamaan, mutkikkaampi. Pitkän aikavälin ratkaisu kummassakin tapauksessa on työväenluokan omaehtoinen aktiivisuus.

John Molyneux irlantilaisesta Socialist Workers Partysta käsittelee Castroa.

Laurens D. Mallinder taas kysyy, onko Trump fasisti ja mitä presidenttikauden alku on merkinnyt.

Lue loppuun

Suojattu:

Tämä sisältö on suojattu salasanalla. Syötä salasanasi näyttääksesi sisällön:

Kategoriat: Yleinen | Syötä salasanasi lukeaksesi kommentteja.

Suezin kriisi on voitontavoittelun tuote

Alex Callinicos


Some ships, like above, hold close to 25,000 containers

Jotkut laivat, kuten yllä oleva, voivat kuljettaa miltei 25 000 konttia


Karl Marx kirjoitti vuonna 1857, “Siis samaan aikaan kun pääoman on yhtäältä pyrittävä raivaamaan kaikki kaupan, ts. vaihdon paikalliset rajat, pyrittävä valloittamaan koko maa­pallo markkinoikseen, se pyrkii toisaalta hävittämään tilan ajan avulla, ts. lyhentämään minimiinsä sen ajan, jonka tavaroiden kuljettaminen paikasta toiseen vaatii.”

Jos tälle totuudelle haluaa meidän aikanamme vahvistuksen, ei tarvitse katsoa kauemmaksi kuin jättimäiseen taiwanilaisvarustamon konttilaivaan, joka tukki Suezin kanavan.

Marx kirjoitti aikana, jonka historioitsija Eric Hobsbawm nimesi pääoman ajaksi. Teollisuuskapitalismi oli luomassa maailmantalouden palvelemaan itseään.

Teknologiset keksinnöt, kuten rautatiet ja höyrylaivat, antoivat mahdollisuuden, kuten Marx sanoi, ”halvem­pien yhteydenpito- ja kuljetusvälineiden tuotannolle” ”pääomaan perustuvan tuotannon ehtona”.

Suezin kanavan rakentaminen Egyptissä 1860-luvulla yhdistämään Aasia Punaiseenmereen ja Välimereen oli osa tuota prosessia. Britannia hankki pian omistukseensa kanaalin osake-enemmistön ja otti Egyptin hallintaansa vuonna 1882.

Kanavan herruus auttoi turvaamaan Lontoon tärkeimmän siirtomaaomistuksen, Intian. Se teki myös helpommaksi Intian vientivirran Eurooppaan ja Amerikkaan, mikä esitti ratkaisevaa osaa Britannian kansainvälisten maksujen tasapainottamisessa.

Intian itsenäistyminen vuonna 1947 merkitsi Brittiläisen imperiumin lopun alkua. Konservatiivipääministeri Anthony Edenin epäonnistuminen estää Egyptin presidentin Gamal Abdel Nasserin Suezin kanavan kansallistaminen vuonna 1956 oli sen kuolinkello.

‘I miss a normal life’—the workers stuck out at sea

Ja kanava on edelleen palvellut globaalia kapitalismia, joka yhä kehittelee”yhteydenpito- ja kuljetusvälineitä”.

Pinnalliset kommentoijat väittävät joskus, että globalisaatio merkitsee ”maantieteen kuolemaa”. Se on pötyä. Konttilaivat kuljettavat tavaroita globaaleja kuljetusketjuja pitkin, jotka ulottuvat tuotannon uusista keskuspaikoista Aasiassa muuhun maailmaan. 90 prosenttia maailmankaupasta kulkee yhä meritse.

Ja yli 12 prosenttia, keskimäärin 50 laivalla päivässä, kulkee Suezin kanavan kautta.

Kontit

Brendan Greeleyn kirjoittamassa artikkelissa selitetään, mikä Ever Givenin kohdalla meni pieleen. Hän korostaa, että ”laivoista on tullut suuria ja nopeita” ja että vuonna 2007 ”suurimmat konttilaivat kuljettivat 8000 konttia. Jotkut laivoista kuljettavat tänään lähes 25 000 konttia. Ever Given kuljettaa vain hiukan yli 20 000 konttia. ”

Laivat suurenevat pienentääkseen kuluja ja lisätäkseen kannattavuutta. Mutta fyysiset rajoitukset tarkoittavat, että konttilaivat eivät voi jatkaa pitenemistä, vaan niistä on tultava leveämpiä ja niiden on pinottavat lastinsa yhä korkeammaksi.

Maallikkokin voi nähdä, mikä voi menne pieleen noin kömpelöltä laivalta paikassa, joka Greeley kutsuu ”periaatteessa vain 24 metriä syväksi ojaksi, joka on kaivettu maahan, jotta valtameri pääsisi sisään”.

Radikaali tutkija Laleh Khalil osoittaa Washington Postissa, että laivat alkoivat suurentua reaktiona kanavan tukkeutumiseen kahdeksan kuukautta kestäneen Suezin kriisin aikana vuonna 1956 ja kahdeksan vuotta Israelin ja arabimaiden vuonna 1967 käymän sodan jälkeen. Lastien lähettäminen Afrikan kärjessä olevan Hyväntoivonniemen ympäri markkinoiden saavuttamiseksi vie kolme viikkoa pitempään.

Joten laivakoon kasvattaminen vähentää kuluja. Mutta nyt yksi näistä mammuttilaivoista tukki kanavan ja esti kulun yli seitsemän miljardin dollarin arvoiselta lastilta joka päivä. Se saatiin pian siirrettyä, mutta varustamot ehtivät kääntyä USA:n laivaston puoleen saadakseen suojaa Itä-Afrikan vesien merirosvoilta matkallaan kohti Hyväntoivonniemeä.

Eivätkä laivat kulje itsestään. Ne ovat riippuvaisia 1,6 miljoonan merenkulkijan työstä. Marx totesi, että ”yhteydenpito- ja kuljetusvälineet” toimivat ”arvonlisäyksen alueena, pääoman teettämän työn alueena”

Eräs varustamojohtaja varoitti viime joulukuussa ”piilevästä humanitaarisesta kriisistä” ja että ”liikkumisrajoitukset ovat jättäneet jopa 400 000 merenkulkijaa laivojensa vangeiksi heidän työsopimustensa jo umpeuduttua.” Kuten pandemia meille on muistuttanut, globaali kapitalismi nojaa ihmisten työhön.

Silta vallankumoukseen. Rosa Luxemburg 150 vuotta syntymästä

Joukkolakot ovat tämän päivän politiikan piirre vieläkin enemmän kuin yli sata vuotta sitten, kun vallankumouksellinen Rosa Luxemburg kirjoitti klassisen selostuksensa

Vuonna 2003 sadat tuhannet työläiset piirittävät hallituksen palatsin La Pazissa Boliviassa. He vaativat maan vihatun miljonääripresidentin Gonzalo Sanchez de Lozadoa eroamaan. Muutaman päivän kuluttua tämä joutui eroamaan ja pakenemaan kunniattomasti Miamiin.

Proletariat und Sozialismus kontra Bürokratie und ...

Liike, viikkoja jatkuneiden suurten lakkojen ja katutaisteluiden huipentuma, oli esimerkki siitä, mitä marxilaiset kutsuvat joukkolakoksi.

Joukkolakko ei ole välikohtaus, joka rajoittuu joihin ”eksoottisiin” ja kaukaisiin paikkoihin, tai historian pölyinen kapistus. Euroopassa on viime vuosikymmeninä ollut pikemminkin poikkeus maa, jossa sellaista ei ole ollut.

Kuinka merkittäviä tuollaiset lakot ovat? Missä oloissa niitä syntyy? Ja kuinka – jos ollenkaan – ne edistävät taistelua kapitalismin korvaamiseksi sosialistisella yhteiskunnalla?

Lue loppuun

Rosa Luxemburg — uudistaminen ei riitä

150 vuotta sitten syntynyt Rosa Luxemburg taisteli reformistisia ajatuksia vastaan vallankumouksen puolesta. Isabel Ringrose tutkii, mikä hänen talouskirjoitustena panos marxilaiseen ajatteluun oli.


Luxemburg (pictured above) examined both the contradictions and chaos of capitalism

Luxemburg (kuvassa yllä) tutki niin kapitalismin ristiriitoja kuin kaaostakin


Vallankumouksellinen Rosa Luxemburg, joka syntyi 150 sitten, johti taistelua sosialismin puolesta Saksan vallankumouksen aikana vuonna 1918.

Kapitalismin ja imperialismin vastustajana Luxemburg kamppaili työläisvaltion puolesta vallankumouksen kautta.

Hän eli aikana, jolloin eri puolilla Eurooppaa käytiin tärkeitä taisteluita. Silti monet vasemmistossa hyväksyivät reformistiset ajatukset ja katsoivat, että työläisten elämää voitiin muuttaa kapitalismissa. Ja joidenkin mielestä täysi sosialismi olisi saavutettavissa parlamentin kautta.

Luxemburg väitteli johdonmukaisesti reformistien kanssa, mm. niiden, joita oli hänen omassa sosialidemokraattisessa puolueessaan (SPD).

Se oli tuohon aikaan maailman suurin sosialistinen puolue ja nimellisesti marxilainen. Se keskittyi vaaleihin saadakseen järjestelmän muuttumaan sisältä, ei tavallisten ihmisten kamppailuun systeemin muuttamiseksi.

Reformistien mukaan kapitalismi oli muuttunut varhaisajoistaan ja siitä oli tullut vakaampi.

Hän pyrki kehittämään Karl Marxin työtä. Tämä oli sanonut, että kapitalismi rakentui ristiriidoille ja sitä uhkasivat toistuvat kriisit.

Marxin kasautumisteoria oli selittänyt, kuinka kilpailu ajaa pomot tekemään voittoa sen itsensä vuoksi ja kasaamaan yhä enemmän rikkautta.

Luxemburg kehitti tätä teoriaa ja yritti myös viedä eteenpäin Marxin imperialismianalyysiä selittääkseen, miksi yhteiskunta oli maailmansodan partaalla.

Rosa Luxemburg and The Mass Strike

Hän kirjoitti teoksen Pääoman kasautuminen. Imperialismin taloudellisesta selityksestä vuonna 1913. Se tarkasteli, kuinka kapitalismin laajeneminen uusille alueilla vaikutti järjestelmään.

Marx oli sanonut, että järjestelmään juurtunut kilpailu ajaa kapitalistit levittäytymään ympäri maailman suurempien voittojen haussa.

Luxemburg ei ollut sitä mieltä, että se johtui pelkästään uusien voittojen saalistamisesta. Hänen mukaansa kapitalismin oli pakko laajentua ei-kapitalistisiin maihin säilyäkseen.

Luxemburg sanoi, että “syvä ja perustava vastakohtaisuus kyvyn kuluttaa ja kyvyn tuottaa välillä” ajaa tätä laajentumista eteenpäin.

Kapitalismin tärkeimmissä keskuksissa hänen mukaansa kapitalistit eivät voineet loputtomiin laajentaa tuotantoa, koska ei olisi markkinoita sen kuluttamiseksi.

Luxemburg katsoi, että kapitalismi oli riippuvainen ei-kapitalistisista markkinoista myydäkseen tuotteitaan ja pakottaa ne siirtomaavalloituksella systeemiinsä. Sen kuluessa näiden maiden taloudet, resurssit ja työvoima otetaan haltuun ja riistetään. Valtiot sitten vievät halpoja materiaaleja näihin maihin saadakseen lisää voittoja.

Luxemburg osoitti, kuinka pääoman kasautuminen muodostaa ”imperialismin taloudelliset juuret”.

Imperialismi on “pääoman kasautumisen poliittinen ilmentymä sen kilpataistelussa siitä, mitä ei-kapitalistisesta ympäristöstä on vielä jäljellä”.

“Vain ei-kapitalististen yhteisöjen jatkuva ja etenevä hajoaminen tekee pääoman kasautumisesta mahdollisen”, hän sanoi.

Luxemburg uskoi, että kun kaikki ei-kapitalistiset maat olisi vedetty kapitalistiseen järjestelmään, kapitalismia kohtaisi romahdus.

Vauraus, jota imperialismi synnyttää hallitsevalle kansakunnalle, olisi väliaikaista. Kapitalismille koittaisi loppu, kun alikulutus – se että tavaroita tuotettaisiin enemmän kuin mitä kysyntää olisi – alkaisi vaikuttaa.

Kapitalismi on silti tänään levinnyt kattamaan koko maailman, eikä ole vielä kohdannut loppuaan. Luxemburg oli väärässä väittäessään, että järjestelmä romahtaisi tällä tavoin luonnollisesti. Mutta hänen kirjoituksensa ovat silti arvokkaita.

Aktivistit

Luxemburg opetti poliittista taloustiedettä SPD:n aktivistkoulussa 1906-1913 samaan aikaan kuin kirjoitti marxilaisesta taloustieteestä kirjasta Johdatus poliittiseen taloustieteeseen.

Se tutki, kuinka tuotanto oli vuosisatoja järjestetty esikapitalistisissa yhteiskunnissa, ”alkukommunismissa”, yhteisomistuksen pohjalta.

Sitä kirjoittaessaan hän havaitsi ongelmaksi näkemänsä seikan Marxin kasautumismääritelmässä tämän teoksen Pääoman toisessa osassa.

Luxemburg analysoi sitä, miten kapitalismi uusintaa itseään. Pomot myyvät tavaroita, mutta eivät pidä kaikkea voittoa itsellään. Sen sijaan he sijoittavat osan siitä tulevaan tuotantoon.

Jotta järjestelmä toimisi, tuli olla oikea tasapaino tuotettavan välillä. Piti olla riittävästi tavaroita myytäväksi ja voittojen saamiseksi. Ja tuli olla riittävästi koneita, joita tarvittiin tuotannon jatkamiseen.

Marx selitti tämän Pääoman toisessa osassa luomalla kaksi teoreettista lohkoa.

I lohko tuotti tavaroita, joita tarvittiin tuotantoon, kuten työkaluja tai koneita. II lohko tuotti tavararoita kulutukseen, kuten autoja tai vaatteita.

Luxemburgin mukaan tavaroille on rajalliset markkinat ja että se rajoittaa kapitalismin kasvua.

Niinpä järjestelmä voi laajentua ja tuottaa lisää tavaroita. Mutta ihmisiä ei olisi tarpeeksi ostamaan tavarat, ellei kysyntä kasvaisi.

Luxemburg uskoi, että virhe, jonka hän oli havainnut Marxin teoriassa, liittyi siihen, mistä lisääntynyt kulutus tulisi.

Lisäarvo, joka Marxin mukaan oli voiton lähde, on ero sen välillä, mitä työläiselle maksetaan ja mikä on heidän tuottamansa arvo. .

Pomojen on sijoitettava osa siitä uudelleen tai järjestelmä pysähtyisi.

Luxemburg kuitenkin sanoi, että “lisäarvon realisointi kasautumiseen on mahdotonta yhteiskunnassa, jossa on vain kapitalisteja ja työläisiä” – yhteiskunnassa, jota Marx oli selittänyt.

Hänen mukaansa olisi alikulutusta, koska työläisillä ei olisi palkkoja ostaa jatkuvasti ylellisyystavaroita. Eivätkä kapitalistit yksinkertaisesti voi myydä tavaroita toisilleen, muuten lisäarvoa ei olisi laitettavaksi takaisin tuotantoon.

Kapitalistit voisivat esimerkiksi ostaa tuotantovälineitä, kuten koneita ja laitteistoja, toinen toisiltaan. Luxemburgin mukaan se kuitenkin loisi ”karusellin, joka pyörisi tyhjässä ilmassa itsensä ympäri”. .

“Se ei ole kapitalistista kasautumista, siis rahapääoman kasaamista, vaan päinvastoin”, hän sanoi. ”Tuotanto tuotannon vuoksi on pääoman kannalta täyttä hölynpölyä.”

Niinpä imperialismi oli tarpeen uusien markkinoiden luomiseksi, jonne ylimääräiset tavarat voitiin myydä. Se oli kuitenkin viime kädessä rajallista ja aiheuttaisi järjestelmässä kriisejä.

Toisin kuin Luxemburg, Marx ei torjunut ajatusta “tuotannosta tuotannon vuoksi”.

Hän selitti, ettei tuotantoa kapitalismissa oltu tarkoitettu ihmisten tarpeita varten. Sen sijaan se oli suunnattu vaihtoon ja kulutuksen voittojen saamiseksi.

Kriitikot korostivat, että Luxemburgin teoria sotkee yksittäisten kapitalistien ja koko kapitalismin prioriteetit. Kapitalistit vaihtavat hyödykkeitä parantaakseen kykyään tuottaa.

Järjestelmä löytää aina keinon saada voittoa niin kauan kuin jostain löytyy kysyntää – vaikka työläisiltä ja kapitalisteilta. Ja se löytää keinoja luoda markkinoita ja esineellistää kaiken aina suhteista välttämättömyystarvikkeisiin.

Ja vaikka jotkut kapitalistit saattavat mennä nurin, toiset hyötyvät heidän resursseistaan ja markkinoistaan uusina voiton muotoina.

Ristiriidat

Luxemburg ei kehittänyt teoriaa, joka olisi selittänyt nousukauden, kriisin ja taantuman.

Pääoman 3. osassa Marx kehittää teoriaa siitä, kuinka pyrkimys kasata voittoja johtaa voiton suhdeluvun laskuun eikä alikulutukseen. Marxin mukaan yksittäiset kapitalistit ajetaan sijoittamaan tuotantovälineisiin lisätäkseen tuottavuuttaan kautta järjestelmän.

Se kuitenkin merkitsee, että varsinaiseen voiton lähteeseen, työläisten työhön, sijoitetaan vähemmän. Tämä kriisiteoria osoittaa, kuinka kapitalismin ristiriidat vahingoittavat järjestelmää.

Toiset marxilaiset ovat käsitelleen laajemmin kapitalismin ja imperialismin suhdetta.

Luxemburg ei esimerkiksi tutkinut monopolikapitalismin roolia pyrkimyksessä siirtomaiden perustamiseen ulkomaille.

Venäläinen vallankumouksellinen Nikolai Buharin ymmärsi selkeämmin, kuinka pääoman kokoutuminen ja keskittyminen johti pääoman ja kansallisvaltioiden läheisempiin siteisiin, mikä johti imperialismiin. Vaikka Luxemburgin teorioissa oli joitakin ongelmia, hänen analyysinsä oli tärkeä. Hän osoitti, kuinka kapitalismi oli riippuvainen valtion väkivallasta laajentuakseen.

Hän uskoi, että koska kapitalististen valtioiden välinen militarismi oli väistämätöntä, taistelu imperialismia vastaan oli tarpeen taistelussa kapitalismia vastaan. Hän sanoi, että asemenot ”ovat itsessään kasautumisen osa-alue”.

Tämä oli keskeisellä tavalla perustana selitykselle, miksi toisen maailmansodan jälkeen talous kasvu asetalouden roolin pohjalta.

Luxemburg toisti marxilaisuuden takana olevan keskeisen ajatuksen, että lisäarvon tuottaa työläisten riisto.

Ja hän vahvisti Marxin teoriaa kapitalismista päättelemällä, että se ”jatkuu sopeuttamalla juuri sitä edellytystä, jonka varassa se yksin voi taata oman olemassaolonsa”.

Hänen käsityksensä siitä, kuinka kapitalisti toimii ja estää inhimillisen edistyksen, sai hänet omistamaan ja antamaan elämänsä taistelulle sotaa ja imperialismia vastaan.

Marine Le Penin monet kasvot

Judith Orr

Ranskan Front National (FN), nykyinen Rassemblement National (RN), on yksi Euroopan menestykkäimpiä äärioikeistolaisia puolueita.1 Vuonna 1972 perustetun puolueen juuret ja ideologia ovat vankasti fasismin perinteessä. Se on kuitenkin alusta lähtien yrittänyt uudelleenbrändätä itsensä ja muokata politiikkaansa käydäkseen valtavirran puolueesta. Toisen maailmansodan ja holokaustin perintö on vainonnut sodanjälkeisiä fasistisia järjestöjä eri puolilla Eurooppaa. Jean-Marie Le Pen, joka valittiin FN:n johtajaksi vuonna 1972, johti puoluetta 40 vuotta ja onnistui tekemään siitä vakiintuneen osan Ranskan poliittista järjestelmää. Hänen nuorin tyttärensä, Marine Le Pen, on ollut johtaja vuodesta 2011 ja hänen aikanaan vaalimenestys on ollut vieläkin suurempi. Puolueen uskollinen äänestäjäkuntan on antanut kannatustason, jolla molemmat Le Penit ovat yltäneet presidentinvaalien toiselle kierrokselle, Jean-Marie vuonna 2002 ja Marine vuonna 2017.

Järjestön saavutukset ovat tehneet siitä kansainvälisesti suuren osan äärioikeistoa mallin. Marine Le Pen teki myös aluevaltauksen yhtenä ensimmäisistä eurooppalaista äärioikeistopuoluetta johtaneista naisista ja muita naisia on seurannut hänen jalanjäljissään äärioikeistolaisten järjestöjen johtajina.2 Hänen johtajakautensa hallitseva teema on ollut hänen dédiabolisation-projektinsa, eräänlainen myrkyttömäksi tekeminen. Hän on pyrkinyt poistamaan puolueelta sen fasistisia juuria ympäröineen leiman, jota hän pitää esteenä uusille vaalivoitoille. Hänen nykyinen puolueuudistamisensa on nähtävä FN:n vastaavien projektien pitkän historian kontekstissa. Marine Le Pen on ottanut suuria askeleita projektissa, jossa hän on näennäisesti kääntänyt selän isälleen ja tämän fasismin ja antisemitismin poliittiselle perinnölle.

Tämä artikkeli tarkastelee aluksi FN:n ideologista kehystä. Se arvioi Nouvelle Droite (Uusi oikeisto) -suuntauksen vaikutusta FN:ään. Sen jälkeen se tutkii puolueen kehityksen kahta vaihetta: ensimmäisenä Jean-Marie Le Penin johtokautta, jolloin puolue sai ensimmäiset vaalimenestyksensä ja Marine Le Pen nimeä, toisena kautta sen jälkeen, kun Marine otti johdon.

Lue loppuun

Emmanuel Macron käy sotaa kotimaassa ja ulkomailla

Alex Callinicos


French president Emmanuel Macron visiting Britain in June last year
Ranskan presidentti Emmanuel Macron vierailulla Britanniassa kesäkuussa 2020 (kuva: Number 10/Flickr)

Ranskan presidentti Emmanuel Macron sanoi viime viikolla, ettei Ranska esitä ”katumusta tai anteeksipyyntöjä” Algerian alistamisesta siirtomaaksi tai käymästää kahdeksan vuotta kestäneestä ja jopa miljoona henkeä vaatineesta sodasta Algerian itsenäistymistä vastaan.

Tuon päätöksen takana on epäilemättä osin Macronin pyrkiminen toiselle presidenttikaudelle vuonna 2022. Siinä hän kohtaa voimakkaan oikeisto-opposition fasistisen Kansallisen liittouman Marine Le Penistä ja konservatiivisista tasavaltalaisista.

Asiaan liittyy enemmänkin. Macron käy yhä agressiivisempaa ja militarisoidumpaa tukahduttamiskampanjaa niin Ranskan sisällä kuin ulkoisestikin.

Hän on niin puolustuskunnalla tämän politiikan suhteen, että kun Mehreen Khan kirjoitti kriittisen artikkelin Financial Timesissa marraskuussa, Macron pakotti lehden poistamaan sen ja julkaisemaan hänen vastineensa.

Mutta Financial Timeskin pani rajan uuden ”globaalin turvallisuuslain” kohdalle, jonka Macronin hallitus kiirehti Ranskan parlamentissa läpi muutama viikko myöhemmin. Pääkirjoitus tuomitsi ”Macronin suvaitsemattoman suunnitelman suojella Ranskan poliisia” tehdä rikolliseksi julkistaa kenenkään poliisin henkilöllisyys.

Tämä vuosia jatkuneiden poliisin väkivaltaisten hyökkäysten jälkeen Gilets Jaunesia (keltaliivit), ay-väkeä, rasismia vastustaneita aktivisteja ja opiskelijoita vastaan. Sadat tuhannet osoittivat mieltään uutta lakia vastaan 28. marraskuuta.

Yksi sen pahaenteisimpiä puolia on, että se rohkaisee käyttämään yhä enemmän kotimaassa valvontateknologiaa, kuten drooneja, valvontakameroita ja kasvontunnistusta.

Ranskalainen marxilainen Claude Serfati kirjoittaa merkittävässä artikkelissa, että ”Ranskan alueella ja etenkin lähiöissä asuvat kohtaavat nyt erittäin kokeneen alistamisbyrokratian ja parantuneen valvontateknologian huolestuttavan liiton.”

Serfatin mukaan tuo politiikka on kuitenkin nähtävä Ranskan imperialismin laajemman strategian kontekstissa.

Françafrique

Kykenemättömänä kilpailemaan tehokkaasti Saksan tai Itä-Aasian yritysten siviiliteollisuuden kanssa Ranskan kapitalismi on pyrkinyt useita vuosikymmeniä erikoistumaan aseisiin ja ilmailuun. Tätä on saatellut sotilasvoiman esittely ulkomailla, etenkin niin kutsutussa ”Françafriquessa”, epämuodollisessa imperiumissa, jonka presidentti Charles de Gaulle ja tämän neuvonantaja Jacques Foccart tuppasivat Ranskan entisille siirtomaille Afrikassa.

Serfatin mukaan Ranskan myöhemmät hallitukset ovat korottaneet tuon strategian panoksia. Tämän seurauksensa Saksasta on tullut taloudellisesti johtava EU:ssa ja Brexitin jälkeen Ranskasta sen johtava sotilasvalta.

Islamistisen radikalismin leviämistä on käytetty oikeuttamaan uusia sotilasinterventioita, etenkin Malissa.

Kun Macronista tuli presidentti vuonna 2017 hän julisti Françafriquen loppuvan. Mutta tänään on eri puolille länsi- ja keski-Afrikkaa sirotelluissa kymmenessä tukikohdassa yhä 5100 ranskalaissotilasta. Kirjeessään Financial Timesille Macron kehuskelee, että ”Ranskan armeija osoittaa esimerkillistä rohkeutta Sahelissa ja sen toiminta terroristiryhmiä vastaan hyödyttää koko Eurooppaa.”

Hän jatkaa sanomalla, että ”Ranskassa on terroristien kasvualustoja”. Macron hallituksineen on käytännössä leimannut Ranskan muslimiväestön sisäiseksi viholliseksi.

He kuitenkin ottavat maaliksi myös ne, jotka protestoivat talouspolitiikkaa vastaan, joka sälyttää työtätekeville pandemian kustannukset . Maan opetusministeri yhdisti nuo kaksi ja tuomitsi ”islomavasemmistolaisuuden”.

Serfati varoittaa, että samaa armeijaa, jota käytetään uuskolonialistisissa interventioissa Afrikassa, käytetään yhä enemmän Ranskan väestön valvomiseen.

Macron on käyttänyt puolustusneuvostoa koordinoimaan hallituksen pandemiatoimia. Hän on myös pyrkinyt näyttämään Ranskan voimaa Välimerellä etenkin tukemalla kreikankielisen etelä-Kyproksen ja Israelin liittoumaa Turkkia vastaan.

Macronilla on kuitenkin riski jäädä tappiolle Turkin presidenttiä Recep Tayyip Erdogania vastaan. Turkin interventio Libyassa käänsi tasapainon YK:n tukeman Tripolin hallituksen hyväksi, jonka Ranska on yrittänyt kaataa. Turkki on myös yhä aktiivisempi muualla Afrikassa ja on yli kolminkertaistanut lähetystöjensä määrän ja tarjonnut kauppaa ja apua. Macronin tavoittelema suurvaltamahti kohtaa sisäistä vastarintaa ja ulkoista kilpailua.


Elämä ei ole pelkkää työtä!

Pontus Purokuru muistuttaa vaihtoehtoja olevan

Onko ihmiskunta siirtymässä lopullisesti välttämättömyyden yhteiskunnasta pursuavan rikkauden yhteiskuntaan – vapauden yhteiskuntaan? Onko palkkatyö vanhentunut tapa järjestää ihmiskunnan tarpeiden tyydyttäminen? Kirjailija-esseisti-toimittaja Pontus Purokuru pohtii työelämän ja yhteiskunnan tulevaisuudennäkymiäja toteaa, että elämä perustuu tuhlaukseen ja että kaikkea on jo liikaa.

— Kaikkea on aina ollut runsaasti. Varhaiset metsästäjä-keräilijät elivät jo jonkinlaisen rikkauden keskellä, koska he eivät kokeneet puutetta, jonka tuottavat yhteiskunnalliset hierarkiat. Ei ollut tilannetta, jossa muutama ihminen olisi omistanut puolet koko yhteisön vauraudesta. Niinpä silloin tultiin toimeen arkeologien ja antropologien mukaan nykyistä lyhyemmällä työpäivällä. Myös Euroopan keskiajalla työpäiviä tehtiin vähemmän kuin nykyään, tosin maataloudessa työn määrittäminen on välillä hankalaa, jos se ei ole erillistä muusta elämästä, sanoo Purokuru.

— Tehdastyö yleistyi Englannissa 1800-luvun alkupuolella. Taloustieteilijä Wilhelm Schultz huomautti vuonna 1843, kuinka ”tuotannon nykyisessä vaiheessa riittäisi keskimäärin 5-tuntinen työpäivä tyydyttämään yhteiskunnan kaikki aineelliset intressit”. Schultz totesi heti perään, että ”huolimatta koneistuksen tuomasta ajan säästöstä on tehtaiden orjatyön kesto vain pidentynyt suuren väestönosan kohdalta”. Kuulostaako tutulta?, kysyy Purokuru.

Purokurun pointti on, että rikkauden yhteiskunta ei ole suoraan kiinni aineellisesta elintasosta vaan työnjaosta ja tuotannon järjestämisen tavasta. Niukkuus ja yltäkylläisyys ovat suhteellisia käsitteitä. Koemme elämän runsaammaksi, jos se, mihin vertaamme omaa tilannettamme, on lähellä meitä.

— Esimerkiksi koronarajoitusten aikaan Suomessa ihmisten huolestuminen omasta elämästään on vähentynyt, mahdollisesti, koska olemme kokeneet, että Suomessa ihmisten välinen tilanne on tasavertaisempi kuin ennen pandemiaa.

Riippumatta siitä, paljonko maailmassa on tavaroita ja palveluita, kapitalismi pyrkii tekemään kaikesta niukkaa. Kapitalismi aitaa ja rajoittaa sitä, mikä on aikaisemmin ollut yhteistä tai muuten vapaampaa, kuten maata, aikaa ja ihmissuhteita. Kapitalismissa resurssit koetaan niukoiksi, koska niistä joudutaan kilpailemaan ja niihin pääsee käsiksi vain rahan kautta.

— Jos katsotaan asiaa mahdollisimman kaukaa, filosofi Georges Bataille on huomauttanut, että elämä maapallolla perustuu valtavan ydinräjähdyksen eli auringon jatkuvaan tuhlaukseen. Vaikka käytämme energiaa valtavasti, se on silti vain häviävän pieni osa siitä, mitä aurinko lähettää planeetalle. Kun elämän lähtökohtana on näin ylenmääräinen runsaus, on sitten poliittinen valinta, järjestetäänkö yhteiskunta runsauden jakamisen vai niukkuuden aitaamisen mukaan, visioi Purokuru.

Kapitalismi ylläpitää niukkuutta

Purokuru pohtii kysymyksiä ovatko tuotantovälineet kehittyneet jo niin pitkälle, että niiden tuotantokapasiteettia joudutaan todellisuudessa jarruttamaan koko ajan, että tavarat eivät tulisi liian halvoiksi, eivätkä tuota tuotannon omistajille enää voittoa? Pitäisikö aloittaa laajamittainen tuotannon suunnittelu ja siirtyä maailmanlaajuiseen suunnitelmatalouteen, että tätä resurssia kyettäisiin järkevästi hallita? Onko tuotantovälineiden yksityisomistus vanhentunut tuotantotapa ja pidetäänkö aineellista niukkuutta tarkoituksellisesti yllä, että yläluokka pystyisi pitämään alempia luokkia otteessaan ja palvelijoinaan?

— Omistajat ovat kapitalismissa aina pyrkineet sääntelemään tavaroiden määrää ja luomaan sopivasti niukkuutta turvatakseen voittonsa. On muodostettu monopoleja, väärennetty ja pimitetty tietoa, turvattu yksinoikeuksia tietoon ja patentteihin, seisotettu tavaraa varastossa tai jopa nostettu hintoja upottamalla kauppalaivoja ja polttamalla luksusmerkkien ylijäämävaatteita.

— Nykyään esimerkiksi digitaalinen viihde voitaisiin jakaa ihmisille ilmaiseksi tai halvalla sen sijaan, että maksamme siitä erilaisia jatkuvasti nousevia tilausmaksuja. Asuntomarkkinat ovat ehkä rajumpi esimerkki. On tietysti selvää, ettei esimerkiksi Helsingissä riitä hyviä asuntoja kaikille halukkaille ja että niitä pitää rakentaa lisää. Samalla on selvää, että niukkuutta ylläpidetään keinotekoisesti: rikkaat voivat pitää Etelä-Helsingin kakkosasuntojaan tyhjillään, pääkaupunkiseudulla on edelleen valtavasti toimistotilaa, jota ei haluta tai kaavoitussyystä voida muuttaa asunnoiksi ja asuntosijoittajat nostavat vuokratasoa jatkuvasti. Nämä ovat mekanismeja, joissa ei ole mitään luonnollista ja joihin voidaan puuttua poliittisesti, kummeksuu Purokuru.

Kysymys tuotantovälineistä on Purokurun mielestä kiinnostava. Entistä suurempi osa taloudellisesta arvosta näyttää syntyvän epämääräisestä ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, koulutuksesta, palveluista ja läppäreiden naputtelusta. Kuka nykyään omistaa tuotantovälineet ja mitä tuotantoväline nykyään edes tarkoittaa?

— Teollisuuden valtakaudella jako oli selkeämpi. Kapitalistit omistivat tehtaat ja valtiolla oli omat monopoliyrityksensä. Nyt tilanne on sekava. Rikkaimpien ihmisten ei tarvitse enää omistaa yhtään tuotantovälinettä, koska he voivat alihankkia, ketjuttaa ja hajauttaa tuotannon. Entistä suurempi osa vauraudesta syntyy intellektuaalioikeuksista — tavaramerkeistä, patenteista, tekijänoikeuksista, brändeistä ja käyttäytymistä koskevasta datasta. Informaatiobisneksessä ovat myös autofirmat, jotka saavat enemmän tuottoa autolainoista kuin autojen myymisestä. Samaan aikaan köyhä pienyrittäjä saattaa omistaa tuotantovälineensä eli läppärinsä tai muut työkalunsa.

— Kapitalismianalyysin vanhat kaavat ovat kääntyneet nurin ja tilannetta pitäisi ajatella uusiksi. Samalla pitäisi ajatella uusiksi kapitalismin vaihtoehdot. Mitä talouden yhteinen suunnittelu voisi tarkoittaa monimutkaisen ja joka suuntaan virtaavan yhteiskunnan aikakaudella?

Automaatiokeskustelussa omat vaaransa

Lisääntyvä automaatio tarkoittaa työtuntien vähenemistä kokonaisuudessaan. Herää kysymys voidaanko markkinataloudessa myydä tavaroita ja palveluita enää kenellekään varsinkaan voitollisesti, jos yhä pienempi osa väestöä käy palkkatyössä? Mistä tulee ostovoima markkinoille?

— Automaatiokeskustelussa on vaaransa, koska sillä on tapana toistua lähes samanlaisena vuosikymmen toisensa jälkeen. Jo 1890- ja 1960-luvuilla ennustettiin tai toivottiin töiden loppumista koneellistumisen myötä. Toisin on käynyt, muistuttaa Purokuru.

— Kapitalismissa työtä automatisoidaan ja vähennetään ainoastaan, jos työvoima muodostaa niin voimakkaan uhan, että se ajaa omistajat kehittämään teknologiaa. Ihmisekologian tutkija Andreas Malm on osoittanut, että englantilaiset kapitalistit siirtyivät vesivoimasta höyryvoimaan, koska höyryvoima mahdollisti työläisten paremman hallitsemisen. Kyse ei aluksi ollut kustannuksista tai työn säästämisestä, koska alkeellinen höyryvoima oli melko tehotonta. Vesivoima kuitenkin antoi työläisille paremmat olosuhteet järjestäytyä paikallisesti. Siksi sen käyttöä vähennettiin ja tuotantovoimia alettiin kehittää suuntaan, jossa työvoimaa voitiin hajottaa.

— Tuskinpa Woltin tai Foodoran omistajilla on mitään syytä automatisoida ruokakuskeja niin kauan kun työn teettäminen alipalkatuilla ihmisillä on halvempaa ja helpompaa kuin koneiden käyttäminen. Tällä hetkellä näyttää siltä, että uhkana on ennemmin meidän kaikkien muuttaminen Wolt-kuskeiksi kuin varsinainen työn loppuminen. Työläisistä yritetään tehdä jonkinlaisia liha-algoritmeja, jotka kantavat työn riskit ja joille ei tarvitse turvata mitään.

Järjestäytymällä tilannetta on varmasti mahdollista muuttaa. Uskon, että automatisaatio voidaan kaapata ja uudelleenorganisoida mielekkäämpään suuntaan.

Velkaantuminen ylläpitää ostovoimaa

Kysymys ostovoimasta on Purokurun mukaan kriittinen ja vaikuttaakin siltä, että niin sanotun uusliberalismin aikana eli noin 1980-luvun loppupuolelta alkaen talouskasvu länsimaissa on perustunut kasvavissa määrin yksityiseen velkaantumiseen.

— Kun työväenliike ei ole pystynyt painostamaan palkkojen ja muiden tulojen puolesta, pääoman osuus kansantulosta on kasvanut. Talous on muuttunut palveluvetoiseksi, ja palveluissa tuottavuuden kasvu ei voi mitenkään olla niin kovaa kuin mitä se oli teollisuuden vetämässä taloudessa. Niinpä työpaikkojen synty on hidastunut. Seurauksena on hidastunut maailmantalous, jossa on aivan liikaa tavaroita ja aivan liian vähän kunnolla palkattua työtä. Niinpä ostovoimaa on paikattu velalla.

— On tietysti oma kysymyksensä, haluammeko lisää työtä ja talouskasvua vai ennemmin vapautta ja mielekkäämmin järjestettyä elämää. Jos haluamme jälkimmäisiä, on taas uusi kysymyksensä, miten ajaa sellaista muutosta ilman valtavaa lamaa tai jopa yhteiskunnallista romahdusta, johon kapitalismi ajautuu ilman talouskasvua.

Elämä on muutakin kuin työtä

Purokuru hahmottelee uusia vaihtoehtoja palkkatyön tilalle ja sanoo työväenliikkeen vanhan tunnuksen ”Vapauteen palkkatyön orjuudesta!” olevan edelleen ajankohtainen.

— Ehkä voisi miettiä, mitä varten tätä ainutkertaista elämää eletään. Senkö vuoksi, että tuotetaan voittoja omistajille ja lisää tavaroita tukossa oleville markkinoille? Rahat ja voitot voi aina korvata. Niissä ei ole mitään niin arvokasta, että niiden takia kannattaisi uhrata kenenkään elämää. Sen sijaan palkkatyössä käytettyä aikaa ei voi kukaan tuoda takaisin, tähdentää Purokuru.

— Ongelmana tuntuu olevan työntekijäpuolen toimijuuden heikkous. Tuntuu, että Suomessa ay-liike pystyy ehkä estämään suurimmat heikennykset mutta se ei enää pysty luomaan laajasti katsoen uutta. Emme pysty painostamaan kokonaan uudenlaisen yhteiskunnan puolesta. Tämä liittyy varmasti siihen, että työtä tehdään entistä enemmän palkkatyömuodon ulkopuolella, kun ihmiset siirtyvät pienyrittäjiksi ja mikrotyöläisiksi, oli kyse sitten Wolt-kuskista, kampaajista tai pölynimureiden käyttöohjeita kääntävästä freelancerista, ja sellaisissa työn muodoissa on vaikea järjestäytyä. Mutta kyllä muutkin vanhan palkkatyöyhteiskunnan elementit ovat hajonneet.

— 1960-luvulla ihmiset Ranskasta Etelä-Amerikkaan ja Yhdysvalloista Japaniin järjestäytyivät palkkatyöhön perustuvaa yhteiskuntaa vastaan. Koko kapitalistinen järjestelmä oli hetken kriisissä. Parinkymmenen vuoden kuluessa pääoma sai kuitenkin rakennettua tietotekniikkaan ja logistiikkaan perustuvan maailmanlaajuisen infrastruktuurin, jonka avulla tuotanto hajautettiin työväenliikkeen linnakkeiden ohi. Vastarinta pystyttiin kiertämään ja suurimmat lakot murtamaan. Elämme nyt tämän kehityksen loppupäässä. Älypuhelimet viimeistelevät sen, minkä ulkoistukset ja alihankintaketjut aloittivat. Kun elämä ja työ tuntuvat hajanaisilta eikä työläisiä yhdistä enää aika ja paikka, organisoituminen ja painostaminen parempien ehtojen puolesta on hankaloitunut.

— Nähdäkseni työväenliikkeen vanhassa vaatimuksessa on edelleen valtavasti voimaa: enemmän rahaa ja vähemmän työtä! Meidän pitäisi keksiä, mitä tämä tarkoittaa nykyään, miten vähentää työtä esimerkiksi jakamalla ja hävittämällä sitä ja miten lisätä yhteistä rahaa esimerkiksi elämiseen riittävän perustulon muodossa, summaa Pontus Purokuru.

TERHO LAITILA

(artikkeli on aiemmin ilmestynyt Metalli 5 -ammattiosaston lehdessä)

Työpaikoilla vallitsee kuri!

kuri_kansi

Terho Laitila

Heti ensimmäisenä ei tulisi mieleen tutkia työoikeuden lakikoukeroita työntekijöihin kohdistuvina kurinpidollisina säädöksinä. Oikeustieteen tohtori Kalevi Höltän tuore kirja lähestyy työelämää kuitenkin juuri tästä mielenkiintoisesta tulokulmasta. Tarkastelun kohteina ovat muun muassa työsopimuslaki, työehtosopimuslaki, yhteistoimintalaki, työelämän tietosuojalaki ja työaikalaki.

— Kuri tarkoittaa yleisesti alistamista ja tottelemista. Koko palkkatyöjärjestelmä perustuu siihen, että työntekijä luovuttaa työvoimaansa käytettäväksi. Roomalaisessa oikeudessa työsopimus rinnastettiinkin vuokrasopimukseen. Kun työvoima liittyy olennaisesti ihmisyksilöön työn laadusta riippumatta, kysymyksessä on siis samalla yksilön alistaminen työnantajan määräysvaltaan. Tämän vallan tehosteena on jonkinasteinen rangaistus. Se on tässä eri asia kuin rikosoikeudellinen rangaistus, työnantajan vallassa oleva seuraamus, selvittää Kalevi Hölttä.

Työsopimuslaki ilmentää kuria

Hölttä ottaa työelämän kurinpitojärjestelmän esimerkiksi työsopimuslain.

— Työsopimuslaki (TSL) ei määrittele omistussuhteita, mutta se määrittelee työsuhteen, joka perustuu työsopimukseen. Työsopimus on vain sellainen oikeussuhde, jossa työntekijä henkilökohtaisesti alistuu suorittamaan työtä, jota joku toinen ohjaa ja valvoo. Työntekijän pitää alistua tähän saadakseen toimeentulonsa. Tämä koskee luonnollisesti työssä käyvää väestöä, jonka työstä lopulta maksetaan kaikkien toimeentulo – sosiaaliturva, johtajien optiot, maahantulijoiden ylläpito, yritystuet ja osingot. Lisäksi työvoiman tuottamasta lisäarvosta maksetaan koko yhteiskunta armeijoineen, kouluineen, sairaaloineen ja poliiseineen.

Työsopimukset yksityisten omistajien ja työntekijöiden kesken ovat Höltän mielestä olennainen osa kapitalistista järjestelmää. Jos esimerkiksi valtio tai liitto saisi päättää työsopimuksista ja irtisanomisista, kysymyksessä ei olisi kapitalistinen systeemi.

— Työsopimuslaissa kuria ilmentää yleissäännöksenä TSL 3: 1 §:n ensimmäinen virke: ”Työntekijän on tehtävä työnsä huolellisesti noudattaen niitä määräyksiä, joita työnantaja antaa toimivaltansa mukaisesti työn suorittamisesta”, sanoo Hölttä.

 Nykypäivän työelämässä kurinpitokäytännöt vaihtelevat suuresti eri työpaikoilla. Työnantajat joutuvat usein tinkimään vanhanaikaisesta komentelusta saadakseen työmotivaation ja sitä kautta tuottavuuden pysymään hyvänä.

— On menestyvää työn eli asioiden johtamista, mutta myös käskyihin, moitteisiin ja varoituksiin perustuvaa johtamista, henkilöiden johtamista käskyin ja uhkauksin. Kurinpito perustuu kuitenkin viime kädessä työoikeuden johtavaan periaatteeseen eli omistajan määräysvaltaan. Kuria pidetään valvonnan ja rangaistusten avulla, mutta myös palkitsemalla kuuliaisia työntekijöitä. Palkitseminen ja suosiminen on usein taitavaa kurin ylläpitoa.

— Mielestäni on tärkeää, että työpaikoilla sovittaisiin yhteistoimintalaissa mainittuja työ- ja järjestyssääntöjä, joilla voidaan edistää samanlaista kohtelua ja tarkkuutta rangaistusmenettelyssä. Kirjassa esitän myös vähän ohjetta ja mallia työsääntöjen laadintaan, toteaa Hölttä.

Direktio-oikeus valtasuhteen takaajana

Yleensä vedotaan direktio-oikeuteen perusteltaessa työpaikoilla vallitsevaa valtasuhdetta.

— Direktio-oikeus tarkoittaa työn johto- ja valvontaoikeutta. Se on olennainen osa työsopimusta. Jos sopimuksesta puuttuisi tällainen ehto, kysymyksessä olisi jokin muu sopimus, esimerkiksi urakka tai kauppa. Siitä seuraisi, että työlainsäädännön tärkeä osa eli työsuojelulainsäädäntö ja sosiaaliturva eivät olisi lainkaan mukana säätelyssä.

— Työnantaja käyttää direktiovaltaansa työnjohtajien välityksellä ja myös pysyvin määräyksin. Direktio voi olla hyvin vähäistä, esimerkiksi etätyössä ja muissa itsenäiseen harkintaan ja työaikoihin perustuvassa työssä. Olennaista on, että direktio-oikeus on kuitenkin aina taustalla. Työnantajan vallassa on, kuinka tehokkaasti se haluaa johtaa ja valvoa työsuorituksia.

Pitää olla uskollinen

Työntekijöiltä vaaditaan myös yhä tiukemmin uskollisuutta työnantajaa kohtaan.

— Kirjaseni keskeinen sanoma on juuri lojaalisuutta eli uskollisuutta vaativan TSL 3: 1 §:n kritiikki. Lainkohdan toinen virke kuuluu: ”Työntekijän on toiminnassaan vältettävä kaikkea, mikä on ristiriidassa hänen asemassaan olevalta työntekijältä kohtuuden mukaan vaadittavan menettelyn kanssa.” Tämä on yleissäännös, jolla pyritään valvomaan työntekijöiden vapaa-aikaa ja muuta toimintaa työajan ulkopuolellakin. Lainkohta on jännitteessä perusoikeuksien, kuten sananvapauden, kanssa. Kun työsopimuslaki on säädetty tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä eli yksinkertaisella enemmistöllä, sitä pitää tulkita ahtaasti ja antaa etusija perustuslain säännöksille. Mielestäni tämä pykälä pitäisi kumota nykyaikaan sopimattomana historiallisena jätteenä. Sen historiallinen tausta juontuu aina orjuuden ajoista.

Tyosopimuslain huononnukset 2001

— Vanhimmat ay-jäsenet muistavat vielä kampanjan työsopimuslain kokonaisuudistuksen hyväksymiseksi. SAK julkaisi erityisen kalliille paperille painetun lentolehtisen, jolla vaadittiin kolmikannassa sovitun lakiesityksen ehdotonta hyväksymistä pilkkuakaan muuttamatta. Lain muutos merkitsi huomattavia huononnuksia työntekijöiden kannalta, mutta edes kukaan työväen kansanedustajista ei uskaltanut vastustaa huononnuksia.

Hölttä mainitsee huononnuksista pari esimerkkiä

— Laittomasta irtisanomisesta tuomittava vahingonkorvaus rajoitettiin enintään 24 kuukauden palkkaa vastaavaksi summaksi. Aikaisemmin oli voimassa vahingonkorvausoikeudessa vallitseva linja eli täyden vahingon korvaus. Se merkitsi periaatteessa eläkeikään asti ulottuvaa korvausta, jos uutta työpaikkaa ei saanut. Käytännössä korvaukset ovat nykyään vain noin kymmenen kuukauden luokkaa selvissäkin tapauksissa. Saarnatyöläisenä toiminut pappi ”isä” Mitro sai tyytyä vain neljän kuukauden palkkaan laittomasta irtisanomisestaan. Hänellekin lienee vaikea keksiä ammattitaitoa vastaavaa työtä sen jälkeen, kun ei enää päässyt sosiaalidemokraattien listalta EU:n parlamenttiin.

— Myös palkanmaksua ulkopuolisen syyn aiheuttaman työn keskeytyksen ajalta vähennettiin – ja siirrettiin röyhkeästi osin työttömyysturvana maksettavaksi. Työsopimuksen purkamisperusteeseen vetoamisaikaa lisättiin yhdestä kahteen viikkoon. Odotuspäivien palkkaa koskeva selvä säännös pilattiin vaikeaselkoiseksi. Koeaikaa on pidennetty jo monesti, luettelee Kalevi Hölttä.

Työntekijöiden perusoikeuksia loukataan

Höltän mukaan Suomessa keskustelu työntekijöiden perusoikeuksista ei ole edennyt. Työoikeudesta on muodostunut tavallaan suppea eristäytynyt oikeudenala, joka elää omassa saaressaan.

—  Perusoikeusjärjestelmän tulemista osaksi työoikeutta ei kuitenkaan voi kauan estää. Se merkitsee myös työehtosopimusten tarkistamista. Niissäkin on määräyksiä, joiden tulkinta käytännössä johtaa työntekijöiden perusoikeuksien rajoittamiseen. Tällaisia ovat mm. tiedotteiden jakamista ja kokouksien pitämistä koskevat rajoitukset; ehkä vielä myös henkilötarkastuksia koskevat määräykset.

Pahimmillaan perusoikeuksia loukataan, jos työntekijän osallistumista vapaa-aikanaan poliittiseen tai muuhun yhdistystoimintaa pyritään rajoittamaan.

— Mainitun lojaliteettivelvoitteen nojalla työnantajat ovat jo pyrkineet rajoittamaan työntekijöiden sananvapautta. Kun sellaista havaitaan, pitää heti kääntyä viranomaisten puoleen. Käsittääkseni paras on yrittää saada tällaiset asiat poliisin tai tuomioistuinten ratkaistaviksi, jos työntekijän oikeuksia on loukattu. En usko, että työsuojeluviranomaisilla on mitään roolia näissä asioissa. Luonnollisesti ammattiliittojen lakimiehet hoitavat myös perusoikeusasioita.

Hölttä toteaa, että työlainsäädäntö sinänsä, paperilta luettuna, ei ole suoraan ristiriidassa perustuslain kanssa, mutta lain tulkinnat riitatapauksissa sen sijaan voivat hyvinkin olla.

— Työoikeus perustuu paljolti siihen, että työntekijä itse luopuu oikeuksistaan, kun hyväksyy työsopimuksen. Tietysti näin on etenkin työaikana, jona työntekijä on sopinut tekevänsä määrättyjä töitä. Mutta sopimallakaan ei voi luopua keskeisistä poliittisista perusoikeuksista, muistuttaa Hölttä.

Irtisanomissuojan heikkous kurin välineenä

Irtisanomisen pelko on olennainen kurinpidon väline. Irtisanomissuoja on Suomessa erittäin heikko sekä yksilöperusteisissa että kollektiiviperusteisissa (taloudelliset ja tuotannolliset syyt) irtisanomistapauksissa. Työnantajalla ei ole pelkoa suurista korvauksista, ja etenkin suuret yritykset pystyvät vaivattomasti siirtämään mahdolliset korvauksensa muiden, kuten veronmaksajien ja asiakkaiden, maksettaviksi.

— Olen usein ihmetellyt, miksi irtisanomisia pelätään nykyään jopa enemmän kuin aikoina, jolloin ei ollut lainkaan irtisanomissuojaa. Eräänlainen irtisanomissuojahan – oikeastaan vain korvausvelvollisuus – tuli vasta vuoden 1970 työsopimuslain mukana. Sitä ennen työnantaja sai ilman mitään perusteluja laillisesti irtisanoa 14 päivän irtisanomisajalla. Tietysti siinä ovat taloudelliset syyt. Vaikka ennen oli kurja työttömyysturva, töitä oli tarjolla enemmän kuin nykyään. Myös maatalouden osuus taisi vaikuttaa toimeentuloon osalle työläisistä. Nyt väestö on kasvanut valtavasti niistä ajoista. Lisäksi maahanmuutto on runsaasti lisännyt työvoimaa niistä ajoista kun maasta muutettiin työvoimaksi naapurin kapitalisteille. Markkinatalouden peruslaki on kysynnän ja tarjonnan laki, jossa työvoimakin on tavaraa, valaisee Hölttä.

Työehtosopimuslaki myös kurikeppinä

Hölttä muistuttaa, että työehtosopimuslain (TEhtoL) mukaan yksityinen työntekijäkin voi joutua maksamaan hyvityssakkoa työehtosopimuksen tahallisesta rikkomisesta, joka ei siis liity millään tavalla työrauhavelvollisuuteen. Työntekijä voisi joutua vastuuseen juuri kurinpito- eli järjestysmääräysten rikkomisesta, mutta tämä lainkohta on jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi. Eihän työnantajan kannata haastaa työntekijää työtuomioistuimeen parin sadan euron takia, kun se voi sen sijaan kurittaa häntä muulla tavoin.

— Olennainen merkitys on TEhtol 8 §:n mukaisella työrauhavelvollisuudella. Sen avulla työntekijät kollektiivina pidetään kurissa isojen taloudellisten menetysten uhalla. Yksittäistä työntekijää ei sido mikään työrauhavelvollisuus, mutta ammattiosastoa se sitoo. Välillisesti jokainen jäsen kärsii, jos osasto kärsii. Painostustoiminta kaikissa muodoissaan eli lakkoa lievempinäkin työtaisteluina johtaa useimmiten siihen, että työtuomioistuin tuomitsee ammattiosaston maksamaan hyvityssakkoa työnantajaliitolle valvontavelvollisuutensa  — aktiivisen työrauhavelvollisuutensa — rikkomisesta. Työrauhavelvollisuus toimii tehokkaana kurinpitovälineenä konfliktitilanteissa, kun työntekijät haluavat osoittaa mieltään sellaisella tavalla, jonka kekseliäs työtuomioistuin voi tulkita työehtosopimukseen kohdistuvaksi painostustoimeksi.

.

Työtuomioistuin  osa koneistoa

Hölttä sanoo, että työtuomioistuimen tehtävä on muodollisesti tuomita sekä työnantaja- että työntekijäpuolen rikkeistä. Käytännössä työtuomioistuin on eräänlainen työrauhapoliisi, joka sakottaa työntekijäjärjestöjä. Työ- ja virkaehtosopimusten tulkinnassa se saattaa yltää puolueettoman tuomioistuimen tasolle.

— Se on erikoinen oikeusvaltioon sopimaton laitos, joka toimii tuomioistuimena, mutta tuomioista ei ole valitusoikeutta. Olen usein kiinnittänyt huomiota tähän perustuslain 21 §:n vastaiseen tilaan, mutta yksikään oikeustieteen edustaja ei ole rohjennut edes kommentoida tätä asiaa, ihmettelee Kalevi Hölttä.

artikkeli on ilmestynyt alunperin Turun Teollisuustyöväen ammattiosasto ry 49 jäsenlehdessä Neljäysiläinen 1/2018