Valtiokapitalismi, käytäntöä ruokkiva teoria

Chris Harman (2009)

Kun Berliinin muuri kaatui, monet vasemmistolaiset päättelivät sosialismin epäonnistuneen. Me muut pidimme kyseisiä maita valtiokapitalistisina ja oleellisena osana maailmanjärjestelmää. Tämä teoria on uudestaan ajankohtainen tänään.

Kun liityin Socialist Workers Partya edeltäneeseen Socialist Review –ryhmään vuonna 1961, vastustajamme kutsuivat meitä ”valtiokapitalisteiksi”. Ei siksi että olisimme kannattaneet valtiokapitalismia (vaikka huhun mukaan yksi jäsenistämme olisikin liittynyt siitä syystä). Vaan siksi, että me torjuimme käsityksen Neuvostoliitosta, Kiinasta ja Itä-Euroopan valtioista jollain tavoin sosialistisina tai työläisvaltioina.

Meidän väitteemme oli, että jos työläiset eivät voineet edes keskustella hallituksen politiikasta ilman vangitsemisen pelkoa, kuinka kukaan voisi mitenkään uskoa heidän kontrolloivan valtiota ja rakentavan vapaasti sosialismia?

Se oli selkeästi vähemmistön kanta tuon ajan äärivasemmistossa niin Britanniassa kuin kansainvälisestikin. Venäjä ja Kiina olivat heistäkin, jotka niissä tiettyä piirteitä arvostelivat, kuitenkin edistyksellisempiä kuin läntinen kapitalismi.

Teoriaamme liittyi kuitenkin muutakin kuin vain tämä. Käyttämämme ”valtiokapitalismi” -termi teki meistä vähemmistön vähemmistön. Useimmille, joiden mielestä Neuvostoliitto ei ollut sosialistinen, oli johtopäätös, että se oli radikaalisti läntisestä kapitalismista eroava yhteiskunta – se oli luokkayhteiskunta, mutta sen hallitseva luokka ja talousmekanismi olivat täysin toiset kuin kapitalismissa. Teoreettisen muodon tälle näkemykselle antoi Trotskia 30-luvulla kannattanut amerikkalainen sosialisti, Max Schachtman. Se oli myös näkemys, joka tiivistyi George Orwellin romaanissa 1984.

Tuolla näkemyksellä olisi voinut olla hyvin vaarallisia käytännön seurauksia. Se olisi voinut saattaa uskomaan, että Neuvostoliitto ei ollut vain yhtä paha kuin läntinen kapitalismi, vaan laadullisesti pahempi. Jos näin oli, oli loogista tukea läntistä kapitalismia Neuvostoliittoa ja siihen samaistunutta vasemmistoa vastaan. Tuo logiikka sai Orwellin luovuttamaan kommunistien kannattajien nimiä viranomaisille ja Schachtmanin tukemaan USA:n hyökkäysyritystä Kuubaan vuonna 1961.

”Valtiokapitalistinen” teoria johti melko toisenlaiseen päätelmään. Sen pohjana oli sen tunnustamiseen, että itäblokkia hallinneet toimivat kilpailun määrittämissä puitteissa. Kyseessä ei ollut sisäinen kilpailu, vaan ulkoinen kilpailu Länsi-Euroopan valtioiden kanssa. Kasvavassa määrin kilpailtiin markkinoista, mutta pääosin kilpa oli sotilaallista. Se näytti ehkä erilaiselta kuin yritysten välinen kilpailu läntisessä taloudessa, mutta sillä oli sama vaikutus järjestelmän taloudellisen dynamiikan kannalta.

Itäblokin eri hallitsijat saattoivat pärjätä tässä kilpailussa vain, jos he riistivät työläisiä mahdollisimman paljon ja käyttivät saamansa lisäarvon teollisuuden rakentamiseen. Kyseessä oli aivan sama kuva, jonka Karl Marx esitti Pääomassa, missä hän osoitti kapitalistien välisen kilpailun tavaroiden myymiseksi johtavan jokaisen ”kasaamaan kasaamisen vuoksi”.

Kilpakasaamisella oli kahtalainen seuraus. Yhtäältä se johtaisi uuteen suurten talouskriisien kauteen. Toisaalta se kasvatti työväenluokkaa, jolla oli potentiaali kaataa hallitseva luokka. Mikään valtiokoneisto, oli se sitten kuinka sortava tai totalitaarinen tahansa, ei pystynyt loputtomiin tukahduttamaan tuota työväenluokkaa.

Teorian pani alulle Tony Cliff ja hän hahmotteli sen yleisessä muodossa vuonna 1947 kirjoittamassaan kirjassa. Me selvensimme sitä konkreettisemmin seuraavalle vuosikymmenelle vuonna 1970.  Neuvostoliitto hajottaisi lopulta talouskriisin, jonka juuret olivat samanlaisia  kun läntisen kapitalismin kriiseissä.

Useimmille vasemmistolaisille näytti yhä pahimmanlaiselta pessimismiltä kuitata pois näin valtiot, jotka hallitsivat kolmasosaa maailmasta. Mutta kun Berliinin muuri kaatui vuonna 1989 ja kun totuutta ei enää voitu välttää, he vetivät usein johtopäätöksen, että sosialismi sinänsä oli epäonnistunut.

Meille vuosi 1989 taas osoitti, että kapitalismia kaikissa muodoissaan saattoi haavoittaa sen riistämien joukkovastarinta.

Teoriasta seurasi eräs lisäseikka. Jos itäblokin kriisi seurasi maailmanjärjestelmän kilpakasaamisesta, sitä ei pelkkä siirtyminen kapitalismin länsimalliin lopettaisi. Oikeassa olemisemme osoitti se, miten Brežnevin ja Gorbatšovin aikana alkaneet talouskriisit syvenivät 90-luvun alussa – ja ne ovat palanneet pahempina nykyisen maailmankriisin aikana.

Voi kysyä, onko tällä merkitystä tänään. Kyllä on, kahdella tapaa. Ensinnäkään valtiokapitalismi teoriana ei koskaan koskenut vain itäblokkia. Sillä oli merkitystä myös lännessä, sillä vähintään kolmasosa jokaisesta länsitaloudesta on valtion sektorilla. Kun muuten erinomaiset marxilaiset, kuten David Harvey, näkevät tuon sektorin olevan edelleen jotenkin kapitalismin ulkopuolella, me näemme sen olennaisena osana järjestelmää.

Ja se johtaa hyvin käytännölliseen johtopäätökseen. Liittyessäni Socialist Review –ryhmään alkoi tavoitejulistuksemme: ”Sota on väistämätön seuraus yhteiskunnan jakautumisesta luokkiin.” Sota meillä on yhä, ja juuri koska valtio on osa kapitalistista järjestelmää, ja yksi valtioiden välisen kilpataistelun saamista muodoista on asevoiman kasaaminen.

Lenin kirjoitti kerran, ettei voi olla mitään vallankumouksellista käytäntöä ilman vallankumouksellista teoriaa. Hän liioitteli vähän. Epäilemättä vasemmisto olisi kuitenkin kokonaisuutena ollut voimakkaampi, jos useammat olisivat hyväksyneet väitteemme valtiokapitalismista.