Onko ihmiskunta siirtymässä lopullisesti välttämättömyyden yhteiskunnasta pursuavan rikkauden yhteiskuntaan – vapauden yhteiskuntaan? Onko palkkatyö vanhentunut tapa järjestää ihmiskunnan tarpeiden tyydyttäminen? Kirjailija-esseisti-toimittaja Pontus Purokuru pohtii työelämän ja yhteiskunnan tulevaisuudennäkymiäja toteaa, että elämä perustuu tuhlaukseen ja että kaikkea on jo liikaa.
— Kaikkea on aina ollut runsaasti. Varhaiset metsästäjä-keräilijät elivät jo jonkinlaisen rikkauden keskellä, koska he eivät kokeneet puutetta, jonka tuottavat yhteiskunnalliset hierarkiat. Ei ollut tilannetta, jossa muutama ihminen olisi omistanut puolet koko yhteisön vauraudesta. Niinpä silloin tultiin toimeen arkeologien ja antropologien mukaan nykyistä lyhyemmällä työpäivällä. Myös Euroopan keskiajalla työpäiviä tehtiin vähemmän kuin nykyään, tosin maataloudessa työn määrittäminen on välillä hankalaa, jos se ei ole erillistä muusta elämästä, sanoo Purokuru.
— Tehdastyö yleistyi Englannissa 1800-luvun alkupuolella. Taloustieteilijä Wilhelm Schultz huomautti vuonna 1843, kuinka ”tuotannon nykyisessä vaiheessa riittäisi keskimäärin 5-tuntinen työpäivä tyydyttämään yhteiskunnan kaikki aineelliset intressit”. Schultz totesi heti perään, että ”huolimatta koneistuksen tuomasta ajan säästöstä on tehtaiden orjatyön kesto vain pidentynyt suuren väestönosan kohdalta”. Kuulostaako tutulta?, kysyy Purokuru.
Purokurun pointti on, että rikkauden yhteiskunta ei ole suoraan kiinni aineellisesta elintasosta vaan työnjaosta ja tuotannon järjestämisen tavasta. Niukkuus ja yltäkylläisyys ovat suhteellisia käsitteitä. Koemme elämän runsaammaksi, jos se, mihin vertaamme omaa tilannettamme, on lähellä meitä.
— Esimerkiksi koronarajoitusten aikaan Suomessa ihmisten huolestuminen omasta elämästään on vähentynyt, mahdollisesti, koska olemme kokeneet, että Suomessa ihmisten välinen tilanne on tasavertaisempi kuin ennen pandemiaa.
Riippumatta siitä, paljonko maailmassa on tavaroita ja palveluita, kapitalismi pyrkii tekemään kaikesta niukkaa. Kapitalismi aitaa ja rajoittaa sitä, mikä on aikaisemmin ollut yhteistä tai muuten vapaampaa, kuten maata, aikaa ja ihmissuhteita. Kapitalismissa resurssit koetaan niukoiksi, koska niistä joudutaan kilpailemaan ja niihin pääsee käsiksi vain rahan kautta.
— Jos katsotaan asiaa mahdollisimman kaukaa, filosofi Georges Bataille on huomauttanut, että elämä maapallolla perustuu valtavan ydinräjähdyksen eli auringon jatkuvaan tuhlaukseen. Vaikka käytämme energiaa valtavasti, se on silti vain häviävän pieni osa siitä, mitä aurinko lähettää planeetalle. Kun elämän lähtökohtana on näin ylenmääräinen runsaus, on sitten poliittinen valinta, järjestetäänkö yhteiskunta runsauden jakamisen vai niukkuuden aitaamisen mukaan, visioi Purokuru.
Kapitalismi ylläpitää niukkuutta
Purokuru pohtii kysymyksiä ovatko tuotantovälineet kehittyneet jo niin pitkälle, että niiden tuotantokapasiteettia joudutaan todellisuudessa jarruttamaan koko ajan, että tavarat eivät tulisi liian halvoiksi, eivätkä tuota tuotannon omistajille enää voittoa? Pitäisikö aloittaa laajamittainen tuotannon suunnittelu ja siirtyä maailmanlaajuiseen suunnitelmatalouteen, että tätä resurssia kyettäisiin järkevästi hallita? Onko tuotantovälineiden yksityisomistus vanhentunut tuotantotapa ja pidetäänkö aineellista niukkuutta tarkoituksellisesti yllä, että yläluokka pystyisi pitämään alempia luokkia otteessaan ja palvelijoinaan?
— Omistajat ovat kapitalismissa aina pyrkineet sääntelemään tavaroiden määrää ja luomaan sopivasti niukkuutta turvatakseen voittonsa. On muodostettu monopoleja, väärennetty ja pimitetty tietoa, turvattu yksinoikeuksia tietoon ja patentteihin, seisotettu tavaraa varastossa tai jopa nostettu hintoja upottamalla kauppalaivoja ja polttamalla luksusmerkkien ylijäämävaatteita.
— Nykyään esimerkiksi digitaalinen viihde voitaisiin jakaa ihmisille ilmaiseksi tai halvalla sen sijaan, että maksamme siitä erilaisia jatkuvasti nousevia tilausmaksuja. Asuntomarkkinat ovat ehkä rajumpi esimerkki. On tietysti selvää, ettei esimerkiksi Helsingissä riitä hyviä asuntoja kaikille halukkaille ja että niitä pitää rakentaa lisää. Samalla on selvää, että niukkuutta ylläpidetään keinotekoisesti: rikkaat voivat pitää Etelä-Helsingin kakkosasuntojaan tyhjillään, pääkaupunkiseudulla on edelleen valtavasti toimistotilaa, jota ei haluta tai kaavoitussyystä voida muuttaa asunnoiksi ja asuntosijoittajat nostavat vuokratasoa jatkuvasti. Nämä ovat mekanismeja, joissa ei ole mitään luonnollista ja joihin voidaan puuttua poliittisesti, kummeksuu Purokuru.
Kysymys tuotantovälineistä on Purokurun mielestä kiinnostava. Entistä suurempi osa taloudellisesta arvosta näyttää syntyvän epämääräisestä ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, koulutuksesta, palveluista ja läppäreiden naputtelusta. Kuka nykyään omistaa tuotantovälineet ja mitä tuotantoväline nykyään edes tarkoittaa?
— Teollisuuden valtakaudella jako oli selkeämpi. Kapitalistit omistivat tehtaat ja valtiolla oli omat monopoliyrityksensä. Nyt tilanne on sekava. Rikkaimpien ihmisten ei tarvitse enää omistaa yhtään tuotantovälinettä, koska he voivat alihankkia, ketjuttaa ja hajauttaa tuotannon. Entistä suurempi osa vauraudesta syntyy intellektuaalioikeuksista — tavaramerkeistä, patenteista, tekijänoikeuksista, brändeistä ja käyttäytymistä koskevasta datasta. Informaatiobisneksessä ovat myös autofirmat, jotka saavat enemmän tuottoa autolainoista kuin autojen myymisestä. Samaan aikaan köyhä pienyrittäjä saattaa omistaa tuotantovälineensä eli läppärinsä tai muut työkalunsa.
— Kapitalismianalyysin vanhat kaavat ovat kääntyneet nurin ja tilannetta pitäisi ajatella uusiksi. Samalla pitäisi ajatella uusiksi kapitalismin vaihtoehdot. Mitä talouden yhteinen suunnittelu voisi tarkoittaa monimutkaisen ja joka suuntaan virtaavan yhteiskunnan aikakaudella?
Automaatiokeskustelussa omat vaaransa
Lisääntyvä automaatio tarkoittaa työtuntien vähenemistä kokonaisuudessaan. Herää kysymys voidaanko markkinataloudessa myydä tavaroita ja palveluita enää kenellekään varsinkaan voitollisesti, jos yhä pienempi osa väestöä käy palkkatyössä? Mistä tulee ostovoima markkinoille?
— Automaatiokeskustelussa on vaaransa, koska sillä on tapana toistua lähes samanlaisena vuosikymmen toisensa jälkeen. Jo 1890- ja 1960-luvuilla ennustettiin tai toivottiin töiden loppumista koneellistumisen myötä. Toisin on käynyt, muistuttaa Purokuru.
— Kapitalismissa työtä automatisoidaan ja vähennetään ainoastaan, jos työvoima muodostaa niin voimakkaan uhan, että se ajaa omistajat kehittämään teknologiaa. Ihmisekologian tutkija Andreas Malm on osoittanut, että englantilaiset kapitalistit siirtyivät vesivoimasta höyryvoimaan, koska höyryvoima mahdollisti työläisten paremman hallitsemisen. Kyse ei aluksi ollut kustannuksista tai työn säästämisestä, koska alkeellinen höyryvoima oli melko tehotonta. Vesivoima kuitenkin antoi työläisille paremmat olosuhteet järjestäytyä paikallisesti. Siksi sen käyttöä vähennettiin ja tuotantovoimia alettiin kehittää suuntaan, jossa työvoimaa voitiin hajottaa.
— Tuskinpa Woltin tai Foodoran omistajilla on mitään syytä automatisoida ruokakuskeja niin kauan kun työn teettäminen alipalkatuilla ihmisillä on halvempaa ja helpompaa kuin koneiden käyttäminen. Tällä hetkellä näyttää siltä, että uhkana on ennemmin meidän kaikkien muuttaminen Wolt-kuskeiksi kuin varsinainen työn loppuminen. Työläisistä yritetään tehdä jonkinlaisia liha-algoritmeja, jotka kantavat työn riskit ja joille ei tarvitse turvata mitään.
Järjestäytymällä tilannetta on varmasti mahdollista muuttaa. Uskon, että automatisaatio voidaan kaapata ja uudelleenorganisoida mielekkäämpään suuntaan.
Velkaantuminen ylläpitää ostovoimaa
Kysymys ostovoimasta on Purokurun mukaan kriittinen ja vaikuttaakin siltä, että niin sanotun uusliberalismin aikana eli noin 1980-luvun loppupuolelta alkaen talouskasvu länsimaissa on perustunut kasvavissa määrin yksityiseen velkaantumiseen.
— Kun työväenliike ei ole pystynyt painostamaan palkkojen ja muiden tulojen puolesta, pääoman osuus kansantulosta on kasvanut. Talous on muuttunut palveluvetoiseksi, ja palveluissa tuottavuuden kasvu ei voi mitenkään olla niin kovaa kuin mitä se oli teollisuuden vetämässä taloudessa. Niinpä työpaikkojen synty on hidastunut. Seurauksena on hidastunut maailmantalous, jossa on aivan liikaa tavaroita ja aivan liian vähän kunnolla palkattua työtä. Niinpä ostovoimaa on paikattu velalla.
— On tietysti oma kysymyksensä, haluammeko lisää työtä ja talouskasvua vai ennemmin vapautta ja mielekkäämmin järjestettyä elämää. Jos haluamme jälkimmäisiä, on taas uusi kysymyksensä, miten ajaa sellaista muutosta ilman valtavaa lamaa tai jopa yhteiskunnallista romahdusta, johon kapitalismi ajautuu ilman talouskasvua.
Elämä on muutakin kuin työtä
Purokuru hahmottelee uusia vaihtoehtoja palkkatyön tilalle ja sanoo työväenliikkeen vanhan tunnuksen ”Vapauteen palkkatyön orjuudesta!” olevan edelleen ajankohtainen.
— Ehkä voisi miettiä, mitä varten tätä ainutkertaista elämää eletään. Senkö vuoksi, että tuotetaan voittoja omistajille ja lisää tavaroita tukossa oleville markkinoille? Rahat ja voitot voi aina korvata. Niissä ei ole mitään niin arvokasta, että niiden takia kannattaisi uhrata kenenkään elämää. Sen sijaan palkkatyössä käytettyä aikaa ei voi kukaan tuoda takaisin, tähdentää Purokuru.
— Ongelmana tuntuu olevan työntekijäpuolen toimijuuden heikkous. Tuntuu, että Suomessa ay-liike pystyy ehkä estämään suurimmat heikennykset mutta se ei enää pysty luomaan laajasti katsoen uutta. Emme pysty painostamaan kokonaan uudenlaisen yhteiskunnan puolesta. Tämä liittyy varmasti siihen, että työtä tehdään entistä enemmän palkkatyömuodon ulkopuolella, kun ihmiset siirtyvät pienyrittäjiksi ja mikrotyöläisiksi, oli kyse sitten Wolt-kuskista, kampaajista tai pölynimureiden käyttöohjeita kääntävästä freelancerista, ja sellaisissa työn muodoissa on vaikea järjestäytyä. Mutta kyllä muutkin vanhan palkkatyöyhteiskunnan elementit ovat hajonneet.
— 1960-luvulla ihmiset Ranskasta Etelä-Amerikkaan ja Yhdysvalloista Japaniin järjestäytyivät palkkatyöhön perustuvaa yhteiskuntaa vastaan. Koko kapitalistinen järjestelmä oli hetken kriisissä. Parinkymmenen vuoden kuluessa pääoma sai kuitenkin rakennettua tietotekniikkaan ja logistiikkaan perustuvan maailmanlaajuisen infrastruktuurin, jonka avulla tuotanto hajautettiin työväenliikkeen linnakkeiden ohi. Vastarinta pystyttiin kiertämään ja suurimmat lakot murtamaan. Elämme nyt tämän kehityksen loppupäässä. Älypuhelimet viimeistelevät sen, minkä ulkoistukset ja alihankintaketjut aloittivat. Kun elämä ja työ tuntuvat hajanaisilta eikä työläisiä yhdistä enää aika ja paikka, organisoituminen ja painostaminen parempien ehtojen puolesta on hankaloitunut.
— Nähdäkseni työväenliikkeen vanhassa vaatimuksessa on edelleen valtavasti voimaa: enemmän rahaa ja vähemmän työtä! Meidän pitäisi keksiä, mitä tämä tarkoittaa nykyään, miten vähentää työtä esimerkiksi jakamalla ja hävittämällä sitä ja miten lisätä yhteistä rahaa esimerkiksi elämiseen riittävän perustulon muodossa, summaa Pontus Purokuru.
TERHO LAITILA
(artikkeli on aiemmin ilmestynyt Metalli 5 -ammattiosaston lehdessä)
Sosialistiliitto 