Perinteisten puolueiden romahdus ja polarisoituminen vasemmalle ja oikealle jatkuvat
Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen tulokset on saatu ja alustavat johtopäätökset voidaan vetää. Tässä käytetyt luvut perustuvat tilanteeseen, jossa 97% äänistä oli laskettu.
Ranskassa on miltei 49 miljoonaa äänestäjäksi rekisteröitynyttä aikuista (lisäksi kaksi ja puoli miljoonaa ei vaivautunut rekisteröitymään ja ne Ranskassa asuvat, jotka eivät ole ottaneet kansalaisuutta, eivät voi äänestää.
Sunnuntaina 10. huhtikuuta 12 miljoonaa jäi kotiin (suhteettoman paljon nuoria ja työväenluokkaa). 35,5 miljoonaa lähti vaaliuurnille.
Yhdeksän ja puoli miljoonaa äänesti Macronia; kahdeksan miljoonaa Le Peniä; seitsemän ja puoli miljoonaa France Insoumise -liikkeen Jean-Luc Melenchonia.
Kaksi ja puoli miljoonaa äänesti toista fasistiehdokasta, Zemmouria.
Ranskan Front National (FN), nykyinen Rassemblement National (RN), on yksi Euroopan menestykkäimpiä äärioikeistolaisia puolueita.1 Vuonna 1972 perustetun puolueen juuret ja ideologia ovat vankasti fasismin perinteessä. Se on kuitenkin alusta lähtien yrittänyt uudelleenbrändätä itsensä ja muokata politiikkaansa käydäkseen valtavirran puolueesta. Toisen maailmansodan ja holokaustin perintö on vainonnut sodanjälkeisiä fasistisia järjestöjä eri puolilla Eurooppaa. Jean-Marie Le Pen, joka valittiin FN:n johtajaksi vuonna 1972, johti puoluetta 40 vuotta ja onnistui tekemään siitä vakiintuneen osan Ranskan poliittista järjestelmää. Hänen nuorin tyttärensä, Marine Le Pen, on ollut johtaja vuodesta 2011 ja hänen aikanaan vaalimenestys on ollut vieläkin suurempi. Puolueen uskollinen äänestäjäkuntan on antanut kannatustason, jolla molemmat Le Penit ovat yltäneet presidentinvaalien toiselle kierrokselle, Jean-Marie vuonna 2002 ja Marine vuonna 2017.
Järjestön saavutukset ovat tehneet siitä kansainvälisesti suuren osan äärioikeistoa mallin. Marine Le Pen teki myös aluevaltauksen yhtenä ensimmäisistä eurooppalaista äärioikeistopuoluetta johtaneista naisista ja muita naisia on seurannut hänen jalanjäljissään äärioikeistolaisten järjestöjen johtajina.2 Hänen johtajakautensa hallitseva teema on ollut hänen dédiabolisation-projektinsa, eräänlainen myrkyttömäksi tekeminen. Hän on pyrkinyt poistamaan puolueelta sen fasistisia juuria ympäröineen leiman, jota hän pitää esteenä uusille vaalivoitoille. Hänen nykyinen puolueuudistamisensa on nähtävä FN:n vastaavien projektien pitkän historian kontekstissa. Marine Le Pen on ottanut suuria askeleita projektissa, jossa hän on näennäisesti kääntänyt selän isälleen ja tämän fasismin ja antisemitismin poliittiselle perinnölle.
Tämä artikkeli tarkastelee aluksi FN:n ideologista kehystä. Se arvioi Nouvelle Droite (Uusi oikeisto) -suuntauksen vaikutusta FN:ään. Sen jälkeen se tutkii puolueen kehityksen kahta vaihetta: ensimmäisenä Jean-Marie Le Penin johtokautta, jolloin puolue sai ensimmäiset vaalimenestyksensä ja Marine Le Pen nimeä, toisena kautta sen jälkeen, kun Marine otti johdon.
Ranskan presidentti Emmanuel Macron vierailulla Britanniassa kesäkuussa 2020 (kuva: Number 10/Flickr)
Ranskan presidentti Emmanuel Macron sanoi viime viikolla, ettei Ranska esitä ”katumusta tai anteeksipyyntöjä” Algerian alistamisesta siirtomaaksi tai käymästää kahdeksan vuotta kestäneestä ja jopa miljoona henkeä vaatineesta sodasta Algerian itsenäistymistä vastaan.
Tuon päätöksen takana on epäilemättä osin Macronin pyrkiminen toiselle presidenttikaudelle vuonna 2022. Siinä hän kohtaa voimakkaan oikeisto-opposition fasistisen Kansallisen liittouman Marine Le Penistä ja konservatiivisista tasavaltalaisista.
Asiaan liittyy enemmänkin. Macron käy yhä agressiivisempaa ja militarisoidumpaa tukahduttamiskampanjaa niin Ranskan sisällä kuin ulkoisestikin.
Hän on niin puolustuskunnalla tämän politiikan suhteen, että kun Mehreen Khan kirjoitti kriittisen artikkelin Financial Timesissa marraskuussa, Macron pakotti lehden poistamaan sen ja julkaisemaan hänen vastineensa.
Mutta Financial Timeskin pani rajan uuden ”globaalin turvallisuuslain” kohdalle, jonka Macronin hallitus kiirehti Ranskan parlamentissa läpi muutama viikko myöhemmin. Pääkirjoitus tuomitsi ”Macronin suvaitsemattoman suunnitelman suojella Ranskan poliisia” tehdä rikolliseksi julkistaa kenenkään poliisin henkilöllisyys.
Tämä vuosia jatkuneiden poliisin väkivaltaisten hyökkäysten jälkeen Gilets Jaunesia (keltaliivit), ay-väkeä, rasismia vastustaneita aktivisteja ja opiskelijoita vastaan. Sadat tuhannet osoittivat mieltään uutta lakia vastaan 28. marraskuuta.
Yksi sen pahaenteisimpiä puolia on, että se rohkaisee käyttämään yhä enemmän kotimaassa valvontateknologiaa, kuten drooneja, valvontakameroita ja kasvontunnistusta.
Ranskalainen marxilainen Claude Serfati kirjoittaa merkittävässä artikkelissa, että ”Ranskan alueella ja etenkin lähiöissä asuvat kohtaavat nyt erittäin kokeneen alistamisbyrokratian ja parantuneen valvontateknologian huolestuttavan liiton.”
Serfatin mukaan tuo politiikka on kuitenkin nähtävä Ranskan imperialismin laajemman strategian kontekstissa.
Françafrique
Kykenemättömänä kilpailemaan tehokkaasti Saksan tai Itä-Aasian yritysten siviiliteollisuuden kanssa Ranskan kapitalismi on pyrkinyt useita vuosikymmeniä erikoistumaan aseisiin ja ilmailuun. Tätä on saatellut sotilasvoiman esittely ulkomailla, etenkin niin kutsutussa ”Françafriquessa”, epämuodollisessa imperiumissa, jonka presidentti Charles de Gaulle ja tämän neuvonantaja Jacques Foccart tuppasivat Ranskan entisille siirtomaille Afrikassa.
Serfatin mukaan Ranskan myöhemmät hallitukset ovat korottaneet tuon strategian panoksia. Tämän seurauksensa Saksasta on tullut taloudellisesti johtava EU:ssa ja Brexitin jälkeen Ranskasta sen johtava sotilasvalta.
Islamistisen radikalismin leviämistä on käytetty oikeuttamaan uusia sotilasinterventioita, etenkin Malissa.
Kun Macronista tuli presidentti vuonna 2017 hän julisti Françafriquen loppuvan. Mutta tänään on eri puolille länsi- ja keski-Afrikkaa sirotelluissa kymmenessä tukikohdassa yhä 5100 ranskalaissotilasta. Kirjeessään Financial Timesille Macron kehuskelee, että ”Ranskan armeija osoittaa esimerkillistä rohkeutta Sahelissa ja sen toiminta terroristiryhmiä vastaan hyödyttää koko Eurooppaa.”
He kuitenkin ottavat maaliksi myös ne, jotka protestoivat talouspolitiikkaa vastaan, joka sälyttää työtätekeville pandemian kustannukset . Maan opetusministeri yhdisti nuo kaksi ja tuomitsi ”islomavasemmistolaisuuden”.
Serfati varoittaa, että samaa armeijaa, jota käytetään uuskolonialistisissa interventioissa Afrikassa, käytetään yhä enemmän Ranskan väestön valvomiseen.
Macron on käyttänyt puolustusneuvostoa koordinoimaan hallituksen pandemiatoimia. Hän on myös pyrkinyt näyttämään Ranskan voimaa Välimerellä etenkin tukemalla kreikankielisen etelä-Kyproksen ja Israelin liittoumaa Turkkia vastaan.
Macronilla on kuitenkin riski jäädä tappiolle Turkin presidenttiä Recep Tayyip Erdogania vastaan. Turkin interventio Libyassa käänsi tasapainon YK:n tukeman Tripolin hallituksen hyväksi, jonka Ranska on yrittänyt kaataa. Turkki on myös yhä aktiivisempi muualla Afrikassa ja on yli kolminkertaistanut lähetystöjensä määrän ja tarjonnut kauppaa ja apua. Macronin tavoittelema suurvaltamahti kohtaa sisäistä vastarintaa ja ulkoista kilpailua.
Vain 50 vuotta sitten, 22. maaliskuuta, alkoivat Ranskassa tapahtumat, jotka kauhistuttivat hallitsevaa luokkaa, johtivat yhteen kaikkien aikojen suurimmista yleislakoista ja tehdasvaltausten aaltoon ja jotka pystyttiin rauhoittamaan vain työnantajien merkittävillä myönnytyksillä (minimipalkan 35 prosentin korotus ja ammattiliitoille taatut uudet järjestäytymisoikeudet työpaikoilla). Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin näytti vallankumouksen haamu lännessä todelliselta.
Tänään sitä muistellaan Ranskassa kaikkialla. Ranskan taideakatemiassa on trotskilais- ja anarkistijulisteiden näyttely ja radio esittää keskusteluohjelmia vuodesta 1968. Jopa yliopistolehtoreiden yhdistys englannin ja englantia puhuvan maailman tutkimuksen alalla pitää konferenssin otsikolla ”Vallankumoukset” ja kutsuu Angela Davisin pääpuhujaksi (mikä tosin ei ole estänyt eräitä kollegoita valittamasta, että heidän saattaa olla vaikea päästä konferenssiin ”helvetin lakkojen vuoksi”). Käynnissä on muistelukamppailu valtalehdistön pyrkiessä antamaan steriloidun kuvan opiskelijaliikkeestä lähinnä siihen perustuvana, että miehet halusivat päästä naisten asuntoloihin ja kirjoittaa runollisia seinäkirjoituksia, kun taas vasemmisto korostaa kapinatilannetta, joka sai kenraali de Gaullen pakenemaan Saksaan varmistamaan siellä olevien ranskalaisjoukkojne uskollisuuden. Muutamat johtajat, jotka vuoden 1968 liike nosti, mutta jotka sittemmin ovat siirtyneet barrikadin toiselle puolelle ja tukevat Macronia (kuten Daniel Cohn-Bendit), jakelevat sydämellisiä haastatteluja. Lue loppuun →
Sosialistiliitto 