Juan Guaidó (keskellä) kannattajineen
Käynnissä oleva oikeistohyökkäys Venezuelan presidentin Nicolás Maduron syrjäyttämiseksi huipentui 23. tammikuuta, kun kansalliskokouksen johtaja Juan Guaidó nimitti itsensä väliaikaiseksi presidentiksi laskelmoidussa liikkeessä valtavan hallituksenvastaisen joukkokokouksen aikana.
Muutaman tunnin sisällä Donald Trumpin, Jari Bolsonaron ja muiden oikeistolaisten hallitukset olivat julkaisseet lausunnot, jotka tunnustivat Guaidón presidentiksi ja vaativat Maduron eroa. Tukea seurasi Britanniasta, Kanadasta, EU:sta ja EU-maista.
Lisäksi USA on asettanut uusia pakotteita, joiden kohteena on valtion öljy-yhtiö PDVSA, mikä sulkee Venezuelan hallituksen tärkeimmän tulolähteen lisäpaineen nostamiseksi Maduron eroamiselle.
Tämä saattaa huipentaa Venezuelan oikeiston pitkän hyökkäyksen Maduron syrjäyttämiseksi ja sen peruuttamiseksi, mitä on jäljellä 2000-luvun alun bolivarilaisen vallankumouksen saavutuksista.
Tämä läntisten kapitalistivaltojen yritys saada aikaan vallanvaihdos seuraa pitkää ja veristä USA:n tukemien vallankaappausten historiaa Latinalaisessa Amerikassa. Sosialistien tulisi kaikkialla torjua ehdottomasti tämä imperialistinen hyökkäys.
Tavallisten venezuelalaisten hyvinvointi kiinnostaa USA:ta ja muita valtoja vähiten. Ne haluavat päästä paremmin käsiksi Venezuelan öljyvaroihin, jotka ovat maailman suurimmat, ja syrjäyttää hallituksen, jota pidetään esteenä uusliberalismille ja USA:n herruudelle Latinalaisessa Amerikassa.
On kuitenkin epäselvää, mitä askeleita oikeisto ottaa Guaidón itsenimityksen jälkeen. Toimi näyttää olevan tarkoitettu kiihottamaan oppositiovoimia ja syventämään hallitsemattomuuden tilannetta, mikä luo kontekstin, jossa armeijan ryhmien puuttuminen tapahtumiin saattaisi tulla oikeutetuksi.
Maduro, kuten häntä ennen Hugo Chávez, on kuitenkin pitänyt armeijan visusti lähellään. Kyseessä ei ole vain sovintoele; armeija on keskeinen osa hallitsevaa PSUV puoluetta ja valtiokoneistoa. Se istuu ministeriöissä ja valtionyritysten johtokunnissa, ja upseerit, kuten Diosdado Cabello, ovat osa valtiovaltaa pitävää Maduron sisäpiiriä.
Samalla oppositiota ei kannateta kaikkialla Venezuelan yhteiskunnassa. Kaupunkien köyhät saattavat liittyä hallituksen vastaisiin mielenosoituksiin talousvaatimusten suhteen tai jättää äänestämättä, mutta se ei tarkoita, että he kannattaisivat perinteisen oikeiston paluuta, millä ei olisi heille mitään annettavaa ja joka vallassa ollessaan käynnistäisi heitä vastaan tukahduttamistoimet.
Sosialistien pitäisi kuitenkin olla myös selkeitä siinä, että USA:n pakotteet sekä oikeiston taloudellinen ja poliittinen sabotaasi syventävät Venezuelan yhteiskuntaa tuhoavaa kriisiä, mutta eivät ole sen syy. Sen juuret on sijoitettava Venezuelan talous- ja poliittiseen malliin, joka Maduro ja PSUV puolustavat.
Hiukan ennen kuolemaansa vuonna 2013 Chávez laati Suunnitelman kansakunnalle 2013-2019, jossa esitettiin uudelleen hänen 2000-luvun sosialisminsa:
”Tämä on ohjelma sosialismiin siirtymiseksi ja osallisuudemokratian radikalisoimiseksi. Meidän ei tulisi pettää itseämme – Venezuelassa vallitseva yhteiskunnallis-taloudellinen muoto on edelleen kapitalistinen… Tämä ohjelma on suunnattu pääoman logiikan radikaaliin kukistamiseen ja jatkuvaan siirtymiseen sosialismiin. Sillä jotta syntyisi uusia suunnittelu- ja tuotantomuotoja kansan hyväksi, on valtion porvarillinen muoto tuhottava.”
Sen sijaan näemme, että taloutta ei olla onnistuttu monipuolustamiseen eikä sen riippuvuutta öljystä vähentämään, mitä Chávez piti edellytyksenä sillä, että uusliberaalien globaalien instituutioiden ote Venezuelasta murrettaisiin.
Maa on erittäin riippuvainen tuonnista. Tuotanto on pysähtynyt eikä investointeja tehdä. Tästä johtuvat kuvat supermarkettien tyhjistä hyllyistä ja pitkistä jonoista peruselintarvikkeiden ja lääkkeiden saamiseksi. Kuuden vuoden ajan Venezuelassa on ollut myös maailman korkein inflaatio, miltei miljoona prosenttia viime vuonna.
Valtioon sulautuneen PSUV:n tilivelvollisuutta vailla olevat ja epädemokraattiset rakenteet ovat nostaneet varakkaiden chavistojen kerrostumat uudeksi hallitsevaksi luokaksi ja synnyttäneet valtavaa korruptiota, mikä kuluttaa edelleen valtion varoja ja resursseja.
Siksi ne Venezuelan vasemmistossa, jotka ovat ottaneet etäisyyttä PSUV:stä, ovat oikeassa vaatiessaan uuden vasemmistojärjestön kehittämistä, joka olisi valtiosta riippumaton ja pystyisi taistelemaan työväenluokan strategian puolesta.
Se on kuitenkin yhdistettävä Chávezin vuosien uudistusten puolustamiseen ja lujaan imperialisminvastaisuuteen. Sitä ei saavuteta tukemalla kritiikittömästi Maduron autoritaarisia menetelmiä tai hänen yrityksiään sovitella vanhan ja uuden porvariston ryhmiä, vaan vain löytämällä uudestaan pitkään kadoksissa ollut bolivarilaisen vallankumouksen radikaali mieliala.
Sosialistiliitto 