Vasemmistolainen kirjailija-toimittaja Paul Mason arvosteli sitä, että vastustamme USA:n imperialismia Ukrainan kriisissä. Alex Callinicos selittää, missä Mason erehtyy
Hyvä Paul, tiedät että arvostan sinua. Minusta uusin kirjasi, How to Stop Fascism, oli erinomainen, vaikka olenkin eri mieltä argumentistasi, että nykyaikainen versio kansanrintamasta – liberaalien ja vasemmiston liitosta – olisi tapa lyödä fasistit.
Minusta olikin hyvin kiinnostavaa nähdä välitön hyökkäyksesi International Socialist Tendencyn (IST) Ukraina-julkilausumaa vastaan, Opetella sanomaan ”Hyvästi Lenin” – kritiikki IST:n julkilausumasta Ukrainan sodasta. Koska olin mukana luonnostelemassa julkilausumaa, olen tyytyväinen, mutta myös vaikuttunut, että pidit huolta sen lukemisesta ja arvostelemisesta.
Suo anteeksi, jos vastaan vaivannäköösi suhteellisen lyhyesti. Se ei johdu yksin siitä, että saatamme tosiaan olla sodan partaalla ja että nämä kiistat ovat kiperiä. Se johtuu myös siitä, että minusta todellinen kysymys välillämme on varsin yksinkertainen.
Venäjä – Euroopan ainoa imperialistivalta?
Salli siis minun sanoa ensiksi, että minusta artikkelisi otsikko – Opetella sanomaan ”Hyvästi Lenin” – on vähän hämäävä. Tiedämme molemmat, ettet ole ollut leninisti pitkään aikaan. Kuinka voisit olla leninisti, kun (aluksi) tuit vasemmistoreformistista Syrizan hallitusta Kreikassa ja olet uskollinen ja aktiivinen Labourin jäsen? Se ei tarkoita, etteikö leninismillä olisi merkitystä erimielisyyksissämme. Mutta se osa Vladimir Leninin teoreettista ja poliittista perintöä, jolla on merkitystä tälle keskustelulle, on hänen imperialismikritiikkinsä.
Lenin sanoo, ettei imperialismi ole vain arkaainen jäänne tai vain suurvaltojen heikompiin maihin kohdistuvaa ahdistelua. Se on kapitalistisen herruuden ja kilpailun maailmanjärjestelmä, jossa kourallinen voimakkaita kapitalistisia maita maailman mitassa kilpailee taloudellisesti ja geopoliittisesti. Yksi kysymys siten on, että pitääkö tämä vielä paikkansa? Ilmeisesti ei, sinun mukaasi. Hienossa muotoilussa viittaat ”USA:n ja EU:n globalistis-demokraattisten entisten imperialististen, maiden tämän päivän konfliktiin autoritaaristen, antimodernististen diktatuurien, Kiinan ja Venäjän kanssa (korostus lisätty)”.
150 vuotta sitten syntynyt Rosa Luxemburg taisteli reformistisia ajatuksia vastaan vallankumouksen puolesta. Isabel Ringrose tutkii, mikä hänen talouskirjoitustena panos marxilaiseen ajatteluun oli.
Luxemburg (kuvassa yllä) tutki niin kapitalismin ristiriitoja kuin kaaostakin
Vallankumouksellinen Rosa Luxemburg, joka syntyi 150 sitten, johti taistelua sosialismin puolesta Saksan vallankumouksen aikana vuonna 1918.
Kapitalismin ja imperialismin vastustajana Luxemburg kamppaili työläisvaltion puolesta vallankumouksen kautta.
Hän eli aikana, jolloin eri puolilla Eurooppaa käytiin tärkeitä taisteluita. Silti monet vasemmistossa hyväksyivät reformistiset ajatukset ja katsoivat, että työläisten elämää voitiin muuttaa kapitalismissa. Ja joidenkin mielestä täysi sosialismi olisi saavutettavissa parlamentin kautta.
Luxemburg väitteli johdonmukaisesti reformistien kanssa, mm. niiden, joita oli hänen omassa sosialidemokraattisessa puolueessaan (SPD).
Se oli tuohon aikaan maailman suurin sosialistinen puolue ja nimellisesti marxilainen. Se keskittyi vaaleihin saadakseen järjestelmän muuttumaan sisältä, ei tavallisten ihmisten kamppailuun systeemin muuttamiseksi.
Reformistien mukaan kapitalismi oli muuttunut varhaisajoistaan ja siitä oli tullut vakaampi.
Hän pyrki kehittämään Karl Marxin työtä. Tämä oli sanonut, että kapitalismi rakentui ristiriidoille ja sitä uhkasivat toistuvat kriisit.
Marxin kasautumisteoria oli selittänyt, kuinka kilpailu ajaa pomot tekemään voittoa sen itsensä vuoksi ja kasaamaan yhä enemmän rikkautta.
Luxemburg kehitti tätä teoriaa ja yritti myös viedä eteenpäin Marxin imperialismianalyysiä selittääkseen, miksi yhteiskunta oli maailmansodan partaalla.
Hän kirjoitti teoksen Pääoman kasautuminen. Imperialismin taloudellisesta selityksestä vuonna 1913. Se tarkasteli, kuinka kapitalismin laajeneminen uusille alueilla vaikutti järjestelmään.
Marx oli sanonut, että järjestelmään juurtunut kilpailu ajaa kapitalistit levittäytymään ympäri maailman suurempien voittojen haussa.
Luxemburg ei ollut sitä mieltä, että se johtui pelkästään uusien voittojen saalistamisesta. Hänen mukaansa kapitalismin oli pakko laajentua ei-kapitalistisiin maihin säilyäkseen.
Luxemburg sanoi, että “syvä ja perustava vastakohtaisuus kyvyn kuluttaa ja kyvyn tuottaa välillä” ajaa tätä laajentumista eteenpäin.
Kapitalismin tärkeimmissä keskuksissa hänen mukaansa kapitalistit eivät voineet loputtomiin laajentaa tuotantoa, koska ei olisi markkinoita sen kuluttamiseksi.
Luxemburg katsoi, että kapitalismi oli riippuvainen ei-kapitalistisista markkinoista myydäkseen tuotteitaan ja pakottaa ne siirtomaavalloituksella systeemiinsä. Sen kuluessa näiden maiden taloudet, resurssit ja työvoima otetaan haltuun ja riistetään. Valtiot sitten vievät halpoja materiaaleja näihin maihin saadakseen lisää voittoja.
Luxemburg osoitti, kuinka pääoman kasautuminen muodostaa ”imperialismin taloudelliset juuret”.
Imperialismi on “pääoman kasautumisen poliittinen ilmentymä sen kilpataistelussa siitä, mitä ei-kapitalistisesta ympäristöstä on vielä jäljellä”.
“Vain ei-kapitalististen yhteisöjen jatkuva ja etenevä hajoaminen tekee pääoman kasautumisesta mahdollisen”, hän sanoi.
Luxemburg uskoi, että kun kaikki ei-kapitalistiset maat olisi vedetty kapitalistiseen järjestelmään, kapitalismia kohtaisi romahdus.
Vauraus, jota imperialismi synnyttää hallitsevalle kansakunnalle, olisi väliaikaista. Kapitalismille koittaisi loppu, kun alikulutus – se että tavaroita tuotettaisiin enemmän kuin mitä kysyntää olisi – alkaisi vaikuttaa.
Kapitalismi on silti tänään levinnyt kattamaan koko maailman, eikä ole vielä kohdannut loppuaan. Luxemburg oli väärässä väittäessään, että järjestelmä romahtaisi tällä tavoin luonnollisesti. Mutta hänen kirjoituksensa ovat silti arvokkaita.
Aktivistit
Luxemburg opetti poliittista taloustiedettä SPD:n aktivistkoulussa 1906-1913 samaan aikaan kuin kirjoitti marxilaisesta taloustieteestä kirjasta Johdatus poliittiseen taloustieteeseen.
Se tutki, kuinka tuotanto oli vuosisatoja järjestetty esikapitalistisissa yhteiskunnissa, ”alkukommunismissa”, yhteisomistuksen pohjalta.
Sitä kirjoittaessaan hän havaitsi ongelmaksi näkemänsä seikan Marxin kasautumismääritelmässä tämän teoksen Pääoman toisessa osassa.
Luxemburg analysoi sitä, miten kapitalismi uusintaa itseään. Pomot myyvät tavaroita, mutta eivät pidä kaikkea voittoa itsellään. Sen sijaan he sijoittavat osan siitä tulevaan tuotantoon.
Jotta järjestelmä toimisi, tuli olla oikea tasapaino tuotettavan välillä. Piti olla riittävästi tavaroita myytäväksi ja voittojen saamiseksi. Ja tuli olla riittävästi koneita, joita tarvittiin tuotannon jatkamiseen.
Marx selitti tämän Pääoman toisessa osassa luomalla kaksi teoreettista lohkoa.
I lohko tuotti tavaroita, joita tarvittiin tuotantoon, kuten työkaluja tai koneita. II lohko tuotti tavararoita kulutukseen, kuten autoja tai vaatteita.
Luxemburgin mukaan tavaroille on rajalliset markkinat ja että se rajoittaa kapitalismin kasvua.
Niinpä järjestelmä voi laajentua ja tuottaa lisää tavaroita. Mutta ihmisiä ei olisi tarpeeksi ostamaan tavarat, ellei kysyntä kasvaisi.
Luxemburg uskoi, että virhe, jonka hän oli havainnut Marxin teoriassa, liittyi siihen, mistä lisääntynyt kulutus tulisi.
Lisäarvo, joka Marxin mukaan oli voiton lähde, on ero sen välillä, mitä työläiselle maksetaan ja mikä on heidän tuottamansa arvo. .
Pomojen on sijoitettava osa siitä uudelleen tai järjestelmä pysähtyisi.
Luxemburg kuitenkin sanoi, että “lisäarvon realisointi kasautumiseen on mahdotonta yhteiskunnassa, jossa on vain kapitalisteja ja työläisiä” – yhteiskunnassa, jota Marx oli selittänyt.
Hänen mukaansa olisi alikulutusta, koska työläisillä ei olisi palkkoja ostaa jatkuvasti ylellisyystavaroita. Eivätkä kapitalistit yksinkertaisesti voi myydä tavaroita toisilleen, muuten lisäarvoa ei olisi laitettavaksi takaisin tuotantoon.
Kapitalistit voisivat esimerkiksi ostaa tuotantovälineitä, kuten koneita ja laitteistoja, toinen toisiltaan. Luxemburgin mukaan se kuitenkin loisi ”karusellin, joka pyörisi tyhjässä ilmassa itsensä ympäri”. .
“Se ei ole kapitalistista kasautumista, siis rahapääoman kasaamista, vaan päinvastoin”, hän sanoi. ”Tuotanto tuotannon vuoksi on pääoman kannalta täyttä hölynpölyä.”
Niinpä imperialismi oli tarpeen uusien markkinoiden luomiseksi, jonne ylimääräiset tavarat voitiin myydä. Se oli kuitenkin viime kädessä rajallista ja aiheuttaisi järjestelmässä kriisejä.
Toisin kuin Luxemburg, Marx ei torjunut ajatusta “tuotannosta tuotannon vuoksi”.
Hän selitti, ettei tuotantoa kapitalismissa oltu tarkoitettu ihmisten tarpeita varten. Sen sijaan se oli suunnattu vaihtoon ja kulutuksen voittojen saamiseksi.
Kriitikot korostivat, että Luxemburgin teoria sotkee yksittäisten kapitalistien ja koko kapitalismin prioriteetit. Kapitalistit vaihtavat hyödykkeitä parantaakseen kykyään tuottaa.
Järjestelmä löytää aina keinon saada voittoa niin kauan kuin jostain löytyy kysyntää – vaikka työläisiltä ja kapitalisteilta. Ja se löytää keinoja luoda markkinoita ja esineellistää kaiken aina suhteista välttämättömyystarvikkeisiin.
Ja vaikka jotkut kapitalistit saattavat mennä nurin, toiset hyötyvät heidän resursseistaan ja markkinoistaan uusina voiton muotoina.
Ristiriidat
Luxemburg ei kehittänyt teoriaa, joka olisi selittänyt nousukauden, kriisin ja taantuman.
Pääoman 3. osassa Marx kehittää teoriaa siitä, kuinka pyrkimys kasata voittoja johtaa voiton suhdeluvun laskuun eikä alikulutukseen. Marxin mukaan yksittäiset kapitalistit ajetaan sijoittamaan tuotantovälineisiin lisätäkseen tuottavuuttaan kautta järjestelmän.
Se kuitenkin merkitsee, että varsinaiseen voiton lähteeseen, työläisten työhön, sijoitetaan vähemmän. Tämä kriisiteoria osoittaa, kuinka kapitalismin ristiriidat vahingoittavat järjestelmää.
Toiset marxilaiset ovat käsitelleen laajemmin kapitalismin ja imperialismin suhdetta.
Luxemburg ei esimerkiksi tutkinut monopolikapitalismin roolia pyrkimyksessä siirtomaiden perustamiseen ulkomaille.
Venäläinen vallankumouksellinen Nikolai Buharin ymmärsi selkeämmin, kuinka pääoman kokoutuminen ja keskittyminen johti pääoman ja kansallisvaltioiden läheisempiin siteisiin, mikä johti imperialismiin. Vaikka Luxemburgin teorioissa oli joitakin ongelmia, hänen analyysinsä oli tärkeä. Hän osoitti, kuinka kapitalismi oli riippuvainen valtion väkivallasta laajentuakseen.
Hän uskoi, että koska kapitalististen valtioiden välinen militarismi oli väistämätöntä, taistelu imperialismia vastaan oli tarpeen taistelussa kapitalismia vastaan. Hän sanoi, että asemenot ”ovat itsessään kasautumisen osa-alue”.
Tämä oli keskeisellä tavalla perustana selitykselle, miksi toisen maailmansodan jälkeen talous kasvu asetalouden roolin pohjalta.
Luxemburg toisti marxilaisuuden takana olevan keskeisen ajatuksen, että lisäarvon tuottaa työläisten riisto.
Ja hän vahvisti Marxin teoriaa kapitalismista päättelemällä, että se ”jatkuu sopeuttamalla juuri sitä edellytystä, jonka varassa se yksin voi taata oman olemassaolonsa”.
Hänen käsityksensä siitä, kuinka kapitalisti toimii ja estää inhimillisen edistyksen, sai hänet omistamaan ja antamaan elämänsä taistelulle sotaa ja imperialismia vastaan.
Ranskan presidentti Emmanuel Macron vierailulla Britanniassa kesäkuussa 2020 (kuva: Number 10/Flickr)
Ranskan presidentti Emmanuel Macron sanoi viime viikolla, ettei Ranska esitä ”katumusta tai anteeksipyyntöjä” Algerian alistamisesta siirtomaaksi tai käymästää kahdeksan vuotta kestäneestä ja jopa miljoona henkeä vaatineesta sodasta Algerian itsenäistymistä vastaan.
Tuon päätöksen takana on epäilemättä osin Macronin pyrkiminen toiselle presidenttikaudelle vuonna 2022. Siinä hän kohtaa voimakkaan oikeisto-opposition fasistisen Kansallisen liittouman Marine Le Penistä ja konservatiivisista tasavaltalaisista.
Asiaan liittyy enemmänkin. Macron käy yhä agressiivisempaa ja militarisoidumpaa tukahduttamiskampanjaa niin Ranskan sisällä kuin ulkoisestikin.
Hän on niin puolustuskunnalla tämän politiikan suhteen, että kun Mehreen Khan kirjoitti kriittisen artikkelin Financial Timesissa marraskuussa, Macron pakotti lehden poistamaan sen ja julkaisemaan hänen vastineensa.
Mutta Financial Timeskin pani rajan uuden ”globaalin turvallisuuslain” kohdalle, jonka Macronin hallitus kiirehti Ranskan parlamentissa läpi muutama viikko myöhemmin. Pääkirjoitus tuomitsi ”Macronin suvaitsemattoman suunnitelman suojella Ranskan poliisia” tehdä rikolliseksi julkistaa kenenkään poliisin henkilöllisyys.
Tämä vuosia jatkuneiden poliisin väkivaltaisten hyökkäysten jälkeen Gilets Jaunesia (keltaliivit), ay-väkeä, rasismia vastustaneita aktivisteja ja opiskelijoita vastaan. Sadat tuhannet osoittivat mieltään uutta lakia vastaan 28. marraskuuta.
Yksi sen pahaenteisimpiä puolia on, että se rohkaisee käyttämään yhä enemmän kotimaassa valvontateknologiaa, kuten drooneja, valvontakameroita ja kasvontunnistusta.
Ranskalainen marxilainen Claude Serfati kirjoittaa merkittävässä artikkelissa, että ”Ranskan alueella ja etenkin lähiöissä asuvat kohtaavat nyt erittäin kokeneen alistamisbyrokratian ja parantuneen valvontateknologian huolestuttavan liiton.”
Serfatin mukaan tuo politiikka on kuitenkin nähtävä Ranskan imperialismin laajemman strategian kontekstissa.
Françafrique
Kykenemättömänä kilpailemaan tehokkaasti Saksan tai Itä-Aasian yritysten siviiliteollisuuden kanssa Ranskan kapitalismi on pyrkinyt useita vuosikymmeniä erikoistumaan aseisiin ja ilmailuun. Tätä on saatellut sotilasvoiman esittely ulkomailla, etenkin niin kutsutussa ”Françafriquessa”, epämuodollisessa imperiumissa, jonka presidentti Charles de Gaulle ja tämän neuvonantaja Jacques Foccart tuppasivat Ranskan entisille siirtomaille Afrikassa.
Serfatin mukaan Ranskan myöhemmät hallitukset ovat korottaneet tuon strategian panoksia. Tämän seurauksensa Saksasta on tullut taloudellisesti johtava EU:ssa ja Brexitin jälkeen Ranskasta sen johtava sotilasvalta.
Islamistisen radikalismin leviämistä on käytetty oikeuttamaan uusia sotilasinterventioita, etenkin Malissa.
Kun Macronista tuli presidentti vuonna 2017 hän julisti Françafriquen loppuvan. Mutta tänään on eri puolille länsi- ja keski-Afrikkaa sirotelluissa kymmenessä tukikohdassa yhä 5100 ranskalaissotilasta. Kirjeessään Financial Timesille Macron kehuskelee, että ”Ranskan armeija osoittaa esimerkillistä rohkeutta Sahelissa ja sen toiminta terroristiryhmiä vastaan hyödyttää koko Eurooppaa.”
He kuitenkin ottavat maaliksi myös ne, jotka protestoivat talouspolitiikkaa vastaan, joka sälyttää työtätekeville pandemian kustannukset . Maan opetusministeri yhdisti nuo kaksi ja tuomitsi ”islomavasemmistolaisuuden”.
Serfati varoittaa, että samaa armeijaa, jota käytetään uuskolonialistisissa interventioissa Afrikassa, käytetään yhä enemmän Ranskan väestön valvomiseen.
Macron on käyttänyt puolustusneuvostoa koordinoimaan hallituksen pandemiatoimia. Hän on myös pyrkinyt näyttämään Ranskan voimaa Välimerellä etenkin tukemalla kreikankielisen etelä-Kyproksen ja Israelin liittoumaa Turkkia vastaan.
Macronilla on kuitenkin riski jäädä tappiolle Turkin presidenttiä Recep Tayyip Erdogania vastaan. Turkin interventio Libyassa käänsi tasapainon YK:n tukeman Tripolin hallituksen hyväksi, jonka Ranska on yrittänyt kaataa. Turkki on myös yhä aktiivisempi muualla Afrikassa ja on yli kolminkertaistanut lähetystöjensä määrän ja tarjonnut kauppaa ja apua. Macronin tavoittelema suurvaltamahti kohtaa sisäistä vastarintaa ja ulkoista kilpailua.
1. Määrätessään Qassim Suleimanin sekä muiden iranilaisten ja irakilaisten sotilasjohtajien salamurhan Donald Trump on syyllistynyt sotatoimeen, joka saattaa sytyttää Lähi-idän tuleen.
2. Trumpin puolelta vaikuttimena olivat epäilemättä lyhyen aikavälin poliittiset laskelmat, mutta surmat ovat osa USA:n herruuden kriisin viimeisintä vaihetta alueella.1. Määrätessään Qassim Suleimanin sekä muiden iranilaisten ja irakilaisten sotilasjohtajien salamurhan Donald Trump on syyllistynyt sotatoimeen, joka saattaa sytyttää Lähi-idän tuleen.
3. Kriisi voidaan jäljittää USA:n ja Britannian hyökkäykseen Irakiin vuonna 2003. Saddam Husseinin syrjäyttäminen ja miehityksen kärsimä tappio loivat valtatyhjiön, jota sekä Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueen valtiot (MENA) – Iran, Israel, Saudi-Arabia, Turkki ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat – että ulkovallat, etenkin Venäjä, ovat pyrkineet käyttämään hyväkseen. Niiden vihollisuudet ovat synnyttäneet useita vaarallisia ja verisiä konflikteja – Syyriassa, Jemenissä ja Libyassa. USA:n tukema kaasuputkisopimus Kreikan, Kyproksen ja Israelin välillä lietsoo entisestään jännitteitä allekirjoittajamaiden ja Turkin välillä.
4. Iranin islamilainen tasavaltalaishallitus oli yksi suurimmista hyötyjistä USA:n perääntyessä Lähi-idässä. Suleimani oli merkittävä poliittinen vaikuttaja Irakista Libanonin kautta Syyriaan ulottuvassa kaaressa. Iran on esittänyt ristiriitaista roolia järjestäessään samaan aikaan vastarintaa USA:lle ja Israelille ja tukemalla raakalaismaista Assadin hallintoa Syyriassa ja korruptoituneita ja uskonryhmäpohjaisia hallituksia Irakissa ja Libanonissa.
5. USA on saattanut perääntyä, mutta se ei ole valmis luopumaan herruudestaan Lähi-idässä. Trump vaihtoi päinvastaiseksi Barack Obaman Teheranin-politiikan ja korvasi sovittelun vastakkainasettelulla. Mutta hän on tähän asti varonut sotaa ja keskittynyt luomaan ”mahdollisimman suurta painetta” talouspakotteita lisäämällä. Iranin hallitus löysi kuitenkin keinoja iskeä takaisin – esimerkiksi iskemällä Saudi-Arabian öljynjalostamoihin tai käyttämällä vaikutusvaltaansa Irakissa. Suleimanin surmaaminen ei niinkään osoita USA:n voimaa kuin kiukkuista elettä tuon voiman rajallisuudesta.
6. Se oli silti äärimmäisen vaarallinen liike – eikä vain siksi Iranin koston vuoksi, mikä voi käynnistää eskalaation USA:n kanssa. Muiden imperialistivaltojen intressiä käyttää hyväksi USA:n vallan kriisiä Lähi-idässä osoittaa Kiinan, Venäjän ja Iranin hiljattainen yhteinen laivastoharjoitus Omaninlahdella.
7. Me tuomitsemme USA:n hyökkäyksen ja kaikki muut vihamielisyydet ja vastustamme sotaa Iranin kanssa. Millä tahansa USA:n johtamalla tai käynnistämälla sodalla Irania vastaan olisi äärimmäisen kauhistuttavat seuraukset ja se aiheuttaisi lisää mittaamatonta vahinkoa koko alueelle. Imperialismin hyökkäykset ovat toimineet vain Lähi-idän muuttamiseksi raunioituneeksi ja pysyväksi sota-alueeksi. USA:n – sekä Britannian, Ranskan ja Venäjän – olisi lisäjoukkojen lähettämisen sijaan vedettävä kaikki joukkonsa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueelta. Me mobilisoimme muiden rinnalla sodan vaaraa vastaan.
8. Torjumme myös kaikki ajatukset, että jokin kilpailevista ali-imperialismeista alueella tarjoaisi edistyksellistä ratkaisua. Viime kuukausina on nähty joukkomielenosoituksia köyhyyttä, korruptiota ja uskonlahkolaisuutta vastaan Iranissa, Irakissa ja Libanonissa. Suleimanin murha saattaa auttaa näiden maiden hallitsevia luokkia palauttamaan järjestyksen nationalistiselta pohjalta. Me vastustamme kaikkia paikallisten hallitsevien luokkien yrityksiä asettaa kansansa toisiaan vastaan.
9. Todellinen ratkaisu Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueen työläisten, kaupunkien köyhien ja talonpoikien riistoon ja alistamiseen on heidän omissa käsissään. Vudoen 2011 arabikansannousut tarjosivät välähdyksen siitä vallankumouksellisesta potentiaalista, jota heidän omatoimisuutensa edusti. Me teemme työtä näiden taisteluiden uudelleenkäynnistämiseksi. Ne voivat lopulta murtaa imperialismin ja kapitalismin otteen tällä alueella.
Sosialistiliitto 
