Kaikki, jotka ovat nähneet pyhän kolminaisuuden kuvissa keskimmäisen miehen, eivät joko tunnista häntä, tai eivät ainakaan tiedä tämän historiallisesti merkittävää työtään työväenliikkeen edesauttamisessa luokkavihollistaan vastaan. Marxin ja Leninin väliin monesti tuntemattomaksi jääneen Friedrich Engelsin syntymästä tulee kuluneeksi tänä vuonna 200 vuotta. Engels teki huomattavan työn teoreetikkona, käytännön vallankumoustaistelijana ja Karl Marxin Pääoman toisen ja kolmannen osan loppuunsaattajana. Ilman Engelsiä koko kirjallinen ”marxismi” olisi tuhansia rivejä lyhyempi ja ehkä myös konkreettisesti köyhempi.
Tämän tekstin tavoite oli paikata vakavaa tiedon puutetta alkuperäisestä Antifaschistische Aktion -liikkeestä. Monet liikkeissä ja vasemmistossa hyväksyvät kyseenalaistamatta punaisen Antifa-lipun fasisminvastaisen taistelun symbolina. Juuri kukaan ei tiedä, kuinka epäonnistunut tuon lipun edustama liike todellisuudessa oli. Julkaisin artikkelin blogissani 6. tammikuuta 2015 ja se on sen kirkkaasti luetuin artikkeli. Se on ilmestynyt espanjaksi kirjassani El Antifascismo del 99%.
Viime vuosikymmeninä suurta osaa Euroopan ja Pohjois-Amerikan fasisminvastaisesta taistelusta on innoittanut, tiedostetusti tai tiedostamatta, Antifaschistische Aktionin strategia, jota Saksan kommunistinen puolue ajoi vuosina 1932-1933, mistä ”antifasistinen lippu” ja mm. vaatimus fasisminvastaisen taistelun ja kapitalismia vastaan käydyn taistelun erottamattomuudesta juontuvat.
Tämä artikkeli käsittelee alkuperäisen ”Antifa”-liikkeen (jona se jo tuolloin tunnettiin) historiaa. Toisessa tekstissä käsittelen sitä, miten strategiaa on sovellettu nykyaikana.
Radikaalin antifasismin alkuperä
Antifaschistische Aktionin strategiaa voi ymmärtää vain Saksan kommunistisen puolueen (KPD) tuon aikaisen politiikan kontekstissa, ja sen vuorostaan muotoili stalinismi.[1] Stalinin noustua valtaan Neuvostoliitossa 20-luvulla ja Venäjän 1917 vallankumouksen jäänteiden tultua hävitetyiksi maailman kommunistipuolueista tuli Neuvostoliiton ulkopolitiikan välineitä.Jonkin aikaa vuoden 1928 jälkeen, ”kolmantena kautena” tunnettuna ajanjaksona (viedessään loppuun vastavallankumousta Neuvostoliitossa) Venäjän uusille johtajille sopi käyttää hyvin radikaalia äärivasemmistolaista retoriikkaa. Sen kannan mukaan koko Eurooppa oli fasismin käsissä. On totta, että Italiaa hallitsivat Mussolinin fasistit, mutta Saksassa valtapuolueet – kristillisdemokraatit ja sosialidemokraatit – olivat yhä vallassa. Se ei ollut ongelma stalinistiselle teorialle; ne leimattiin yksinkertaisesti fasistisiksi ja Saksan sosialidemokraattisen puolueen (SPD) tapauksessa ”sosialifasisteiksi”. (Ks. Rosenhaft 1983, s. 28 ff.).
Niinpä Hitlerin nousun aikana KPD taisteli yleisesti ottaen natseja vastaan, mutta aina siitä näkökulmasta, että SPD oli yhtä vaarallinen tai vaarallisempi vihollinen kuin itse fasistit.
Poulantzasin mukaan: ”[KPD:n sisällä] näyttää vuonna 1931 muodostuneen ’oppositiosuuntaus’… joka ajoi voimakkaampaa taistelua natsismia vastaan… ja sitä, että pääisku olisi annettava natsismia eikä sosialidemokraatteja vastaan. Mitään ei kuitenkaan tehty”(Poulantzas 1970, s. 216).
Vuonna 1932 KPD:n ryhmä Badenin alueparlamentissa esitti lakia Rautarintaman ja Reichsbannerin, sosialidemokraattisen puolueen taistelujärjestöjen, kieltämiseksi (Poulantzas 1970, s. 210). (KPD:n keskusjohto tuomitsi esityksen.) Ei tarvinne sanoa, että kommunistien ajoittain SPD:n rivijäsenille esittämät vetoomukset liittyä KPD:n fasisminvastaiseen taisteluun eivät vakuuttaneet.
Aika ajoin KPD tuli huolestuttavan lähelle natseja. Preussin osavaltiossa natsit aloittivat kesällä 1931 kampanjan SPD:n osavaltiohallituksen kaatamiseksi kansanäänestyksellä. Aluksi KPD kieltäytyi tukemasta heitä, mutta Moskovan puututtua asiaan puolue tuki fasistien kampanjaa (Gluckstein 1999, s. 114, Poulantzas 1970, s. 213).
Marraskuussa 1931 KPD:n sanomalehti julkaisi avoimen kirjeen natsipuolueen (NSDAP) ja SA:n ”työläistovereille” julistaen, että ”rehellisinä nälkäjärjestelmän vastaisina taistelijoina NSDAP:n proletaariset kannattajat ovat liittyneet proletariaatin yhteisrintamaan ja toteuttaneet vallankumouksellista velvollisuuttaan”(Rote Fahne, 1. marraskuuta 1931, lainaus teoksessa Gluckstein 1999, s. 113-114). 18. toukokuuta 1932 – juuri aikana, jona Antifa-liikettä valmisteltiin – KPD järjesti julkisen kokouksen, johon osallistui natsipuhuja ja 300 NSDAP:n kannattajaa. (Rote Fahne, 20. toukokuuta 1932, lainaus teoksessa Gluckstein 1999, s. 113).
Marraskuussa 1932, vain kuukausia ennen Hitlerin valtaannousua ja kuukausia Antifan perustamisen jälkeen, sekä KPD että natsien ammattiliitto NSBO juhlistivat yhteistyötään – ”yhteisrintamaansa” – järjestämällä kuljetusalan korpilakon Berliinissä. (Gluckstein 1999, s. 116).
Antifaschistische Aktionin luominen
Jo 20-luvulla KPD:llä oli taistelujoukko nimeltään Rotfrontkämpferbund eli ”Punainen rintamataistelijoiden liitto”. Vaikka se kiellettiin vuonna 1929, järjestö jatkoi todellisuudessa toimintaansa. Mutta toimiakseen avoimemmin KPD ilmoitti lehdistössään toukokuussa 1932 Antifaschistische Aktionin, Antifasistisen toiminnan, käynnistämisestä. Ensimmäinen tapahtuma, josta on kuuluisa kuva valtavasta salista antifasistisine punalippuineen, järjestettiin kesäkuussa 1932.
Alunperin jotkut KPD:n johtajista halusivat Antifa-liikkeen olevan enemmän kuin vain puolueen verho. Puhuttiin mahdollisesta sopimuksesta sosialidemokraattien kanssa ja perustamiskokouksesta olevassa kuvassa voi nähdä sosialidemokraattien lipun. Tämä avoin suhtautuminen ei kuitenkaan kestänyt kauan.
Moskovan painostuksesta KPD teki pian selväksi, että Antifa vastustaisi natsien lisäksi myös SPD:tä: ”Antifaschistische Aktion merkitsee SPD:n ja ADGB:n [sosialidemokraattinen ammattiliitto] johtajien, fasismin suorien saastaisten apureiden, häpeällisen ja petollisen roolin väsymätöntä päivittäistä paljastamista” (Rote Fahne, 1. heinäkuuta 1932, lainaus teoksessa Gluckstein 1999, s. 115).
Kuten oli tehnyt aina vuodesta 1929, KPD piti kiinni Antifa-liikkeen kohdalla siitä, että taistellakseen fasismia vastaan oli välttämätöntä taistella kapitalismia vastaan. Liitto SPD:n kanssa ei siksi tullut kuuloonkaan. Kun joitain yrityksiä luoda yhtenäisyyttä alhaalta päin oli tapahtunut, KPD:n johtaja Thälmann varoitti syyskuussa 1932 ”sellaisista vaarallisista käsityksistä, kuin ’yhtenäisyys yli kaikkien johtajien päiden’… Sellaiset hankkeet voivat tuoda suurinta vahinkoa”(Poulantzas 1970, s. 212).
Tammikuussa 1933, vain puoli vuotta Antifan perustamisen jälkeen, Hitler nousi valtaan. KPD:n johtajat, uskollisina ”kolmannen kauden teorialleen”, eivät panneet tälle suurta painoa ja väittivät, ettei tämä kestäisi kauan ja että ”Hitlerin jälkeen me otamme vallan!” (Wilde 2013). Huolimatta KPD:n kaikesta vallankumouksellisesta retoriikasta ja sen sadoista tuhansista jäsenistä natsit ottivat Saksan valtaansa miltei vastarinnatta.
On sanottava, ettei SPD ollut sen parempi. Sosialidemokraattien johtajat syyttivät kommunisteja ”punanatseiksi”, joita voitiin verrata Hitlerin kannattajiin. Paras tapa vastustaa fasismia, he väittivät, oli puolustaa perustuslakia ja laillisuutta. Taistella natseja vastaan kommunistien tavoin merkitsi alentumista heidän tasolleen. Ynnä muuta samaan tapaan. Lyhyesti, myös SPD:n Hitlerin-vastainen linja oli epäonnistunut.
Antifa fasisminvastaista yhtenäisyyttä vastaan
Oli vaihtoehto. Lev Trotski puolusti yhteisrintamapolitiikkaa, kaikkien vasemmistojärjestöjen – etenkin KPD:n ja SPD:n – liittoumaa natseja vastaan ilman, että poliittisia erimielisyyksiä piiloteltaisiin.
Syyskuussa 1930 hän esimerkiksi kirjoitti: ”Mitä kommunistinen puolue ’puolustaa’? Weimarin perustuslakiako? Ei,… kommunistisen puolueen on kehotettava puolustamaan niitä aineellisia ja moraalisia saavutuksia, jotka työväenluokka on onnistunut voittamaan Saksan valtiossa. Se koskee suorimmin työväen poliittisia järjestöjä, ammattiliittoja, sanomalehtiä, kirjapainoja, työväentaloja, kirjastoja jne. Kommunistityöläisten on sanottava sosialidemokraattisille kollegoilleen: ”Puolueidemme linjat ovat sovittamattomasti vastakkaiset, mutta jos fasistit tulevat tänään teidän järjestönne taloon, me tulemme juosten aseet käsissämme teidän avuksenne. Lupaatteko meille, että jos meidän järjestömme on uhattuna, te riennätte meidän avuksemme?” Tämä on politiikkamme olennaisin osa nykyhetkenä.” (Trotsky, 1930). Hän piti tästä visiosta kiinni aina Hitlerin voittoon saakka. (Ks. myös esim. Trotsky 1931 ja Trotsky 1933).
Trotskilla oli hyvin vähän kannattajia Saksassa, mutta nämä yrittivät silti panna toteen linjaansa. Yksi heistä, Oskar Hippe, muisteli kokemusta myöhemmin.
Vuonna 1931 Saksan trotskilaiset vetosivat, että muut työväenpuolueet ajaisivat natsienvastaista yhteisrintamaa. Erityisesti he vetosivat KPD:hen, että tämä auttaisi luomaan fasisminvastaisia toimintakomiteoita, joihin osallistuisivat kaikki työväenpuolueet, liitot, tehdaskomiteat jne. Jos sellaisia luotaisiin, komiteat tulisi yhdistää perustamiskokouksella maanlaajuisen liikkeen aloittamiseksi.
Komiteat eivät tehneet vain julistuksia; siellä missä niillä oli todellista pohjaa ne taistelivat fasisminvastaisen yhteisrintaman rakentamiseksi. Oranienburgissa, lähellä Berliiniä, suuri osa paikallisesta KPD:stä oli siirtynyt trotskilaisiin, ja yhteisrintamakomiteoita perustettiin. Niiden kokoukset Oranienburgin eri asuinalueilla kokosivat noin 600 ihmistä. Vasemmiston eri osia, myös KPD:n aktivisteja, osallistui näihin komiteoihin, ja joillain alueilla SPD puolueena.
Hippe lisää kuitenkin, että ”KPD yritti aina hajottaa komiteoita”. On kiinnostavaa, että yhteisen fasisminvastaisen taistelun kokemus ruokki yhtenäisyyttä toisilla alueilla. Oranienburgissa perustettiin yhteinen työttömien työläisten liike, joka johti 2000 henkilön mielenosoitusta kaupungintalolle. KPD:n johto teki kaiken mahdollisen sabotoidakseen yhtenäisyysmallia. Berliinissä se pani liikkeelle kommunistinuoret – aktivistit, jotka kuuluivat todennäköisesti myös Antifa-liikkeeseen – hyökkäämään nuijin ja kivin niitä aktivisteja vastaan, jotka kiinnittivät julisteita tai maalasivat iskulauseita, joissa suosittiin fasisminvastaista yhteisrintamaa. (Hippe 1991, s. 128-132).
Lopulta sen kummemmin Trotskin varoitukset kuin hänen kannattajiensakaan yritykset toteuttaa strategiaansa eivät onnistuneet murtamaan kahden suuren puolueen vastarintaa muuten yksittäisissä tapauksissa, kuten edellä. Hippe selittää, että vuoden 1933 alussa ”työväenluokan laajoissa osissa oli yhtenäisyyshalua; vain kahden työväenpuolueen johtajat toimivat sitä vastaan. KPD ei halunnut perääntyä sosialifasismin teoriastaan kun taas SPD:n johtajat vähättelivät vaaroja ja perustivat parlamentaariselle toiminnalle. Astuimme vuoteen 1933 tietäen, ettei fasismin voittoa enää kauan voitu estää. Viimeisten neljän viikon aikana toimintamme lisääntyi kaikesta huolimatta…(Hippe 1991, p136). [2]
Liittoja porvariston, ja Hitlerin, kanssa
Täydentääksemme kuvan Antifaschistische Aktionin strategiaa ajaneiden stalinistijohtajien periaatteettomuudesta meidän on muistettava, mitä he tekivät seuranneina vuosina. Sen hirvittävän tappion jälkeen, jota Saksan työväenluokan – Euroopan voimakkaimman – tuho vuonna 1933 edusti, Neuvostoliiton ulkopolitiikassa tehtiin täyskäännös. Vuonna 1934 Moskova alkoi ajaa kansanrintamapolitiikkaa. Vain kaksi vuotta sen jälkeen kun oltiin autettu hajottamaan Saksan työväenluokka sosialidemokraattien kanssa tunnettujen erimielisyyksien vuoksi kommunistipuolueiden piti nyt liittoutua ”edistyksellisen porvariston” kanssa.
Vuonna 1935 Stalin solmi sotilasliiton Ranskan kanssa, joka tuolloin oli vielä yksi maailman johtavista imperialismeista. Pierre Laval allekirjoitti sopimuksen Ranskan oikeistohallituksen puolesta. Kuukausia aiemmin Laval oli tavannut Mussolinin ja päässyt tämän kanssa sopimukseen, joka antoi vihreän valon fasistisen Italian imperialistisille tavoitteille Afrikassa. Kansanrintamien ennakkoehtona ei suinkaan vaadittu kapitalismin vastustamista, vaan kommunistipuolueet tukahduttivat ne vasemmiston ja työväenluokan osat, jotka halusivat eroon kapitalismista – kaikki ”yhtenäisyyden” ylläpitämisen nimissä. Tämän linjan keskeinen tavoite oli laajempi liitto, jota tuolloin ei saavutettu, Stalinin Neuvostoliiton ja Ison-Britannian ja Ranskan imperialististen porvaristojen välillä.
Kun tuo strategia epäonnistui, Stalin teki vuonna 1939 toisen käännöksen ja solmi sopimuksen Hitlerin kanssa. Voi taaskin olettaa, ettei hän vaatinut natsijohtajaa hylkäämään kapitalismia.
Lopuksi
Antifaschistische Aktionin strategian tuhoisan epäonnistumisen tulisi toimia varoituksena aktivisteille, jotka tänään halutavat pysäyttää fasismin. Ikävä kyllä näin ei yleensä ole. Tulevassa artikkelissa tarkastelemme, kuinka nykyisen fasisminvastaisen liikkeen osat toistavat monia menneisyyden virheitä ja uhkaavat toistaa saman surullisen lopun.
Jälkikirjoitus 2019
Löysin juuri artikkelin ”Fasisminvastaisen yhteisrintaman järjestämisestä työpaikoilla” Euskadi Rojasta (Espanjan kommunistipuolueen baskinkielinen sanomalehti) joulukuun 23. päivältä vuonna 1933. Yksitoista kuukautta Hitlerin valtaannousun jälkeen he jatkoivat Antifa-strategian traagisten virheiden uusintamista.
Vetoomus alkaa lupaavasti:
Euroopan antifasististen työläisten kongressi päätti valita Euroopan työläisten antifasistisen yhtenäisyyden keskuskomitean [jonka tehtäviin kuuluu]:
3. Voimistaa ponnisteluja luoda mahdollisimman laaja kaikkien työläisten, työntekijöiden, pikkuporvariston, köyhien talonpoikien ja älymystön fasisminvastainen rintama taistelussa fasismia ja imperialistista sotaa vastaan.
Laajimman mahdollisimman taistelurintaman luominen kaikille antifasisteille, puolue- ja ammattiliittosuuntautumisesta tai uskonnosta riippumatta, kaikille jotka ovat valmiita yhdistymään fasismin tuhoamiseksi…
Ongelma on, ettei tämä ilmeinen halu yhtenäisyyteen ollut todellinen. Muutamaa riviä myöhemmin he esittävät:
5. Päättäväinen taistelu kaikkia antifasistisen yhteisrintaman sabotoijia vastaan ja väsymätön sen tuen tuomitseminen, jota antavat Toinen internationaali ja reformistiset ammattiliittojohtajat, jotka ovat kattaneet tietä Hitlerille, Mussolinille, Pilsudskille jne., ja jotka ovat sabotoineet antifasistista taistelua ja jotka pyrkivät antamaan edelleen tukensa fasismille.
Siis aivan kuin Saksassa vuonna 1932 he esittivät yhteistä taistelua ”puoluesuuntauksesta riippumatta”… sillä pohjalla, että tuomitaan sosialidemokraattinen puolue. Kuten olemme nähneet, muutama kuukausi myöhemmin Moskova alkoi käännöksen kohti kansanrintamaa, kohti sopimuksia (ilman ehtoja tai tuomitsemisia) ”edistyksellisten porvaristojen” kanssa.
Kirjallisuus
Gluckstein, Donny (1999), The Nazis, capitalism and the working class, Bookmarks, London.
Hippe, Oscar (1991), …and red is the colour of our flag, Index, London.
Poulantzas, Nicos (1970), Fascismo y dictadura: La tercera internacional frente al fascismo. Luettavissa osoitteessa https://books.google.es/books?id=9wiIrbNIHvIC [englanninkielistä verkkoversiota ei ole]
Trotsky, Leon (1931), “The Impending Danger of Fascism in Germany: A Letter to a German Communist Worker on the United Front Against Hitler”, 8 December 1931. Luettavissa osoitteessa https://www.marxists.org/archive/trotsky/1931/12/danger.htm
Wilde, Florian (2013), “Divided they fell: the German left and the rise of Hitler”, en International Socialism 137, winter 2013. Luettavissa osoitteessa http://www.isj.org.uk/index.php4?id=872.
Viitteet
[1] Stalinismista yleisellä tasolla, ks. Karvala 2012.
[2] Hippe selvisi kahdesta vuodesta vankeutta ja kidutusta natsien käsissä ja myöhemmin kahdeksasta vuodesta 25 vuoden vankilatuomiosta stalinistien käsissä. Hän kuoli 89 vuoden iässä vuonna 1990 eikä koskaan menettänyt periaatteitaan.
Jälleen kerran on Turkin rajoilla puhjennut kuolemaan johtaneita yhteenottoja.
Azerbaidžanin ja Armenian välinen 33-vuotinen sota on jälleen puhjennut.
Kymmenet tuhannet ovat joutuneet jättämään kotinsa, muuttamaan ja hakemaan turvaa naapurimaissa vuosikymmenten yhteenottojen seurauksena. Tuhannet ihmiset, jotka olivat eläneet yhdessä, ovat menettäneet henkensä kahden valtion yhteenoton vuoksi.
Nyt siviilejä, lapsia ja naisia kuolee jälleen…
Sotilaalliset toimet, jotka hukuttavat Azerbaidžanin ja Armenian kansoja Kaukasuksella vereen, raakuuteen ja suruun, on lopetettava.
Keinoina historiallisten ongelmien ja konfliktien ratkaisemiseen eivät voi olla uusi konflikti ja uudet yhteenotot.
Historiallisesti ulkoinen hyökkäys Karabahissa kuten muuallakin tekee ongelmista vieläkin vaikeampia ratkaista.
Karabahin ja Kaukasuksen kansojen on päätettävä itse omasta tulevaisuudestaan. Ulkovaltojen on vetäydyttävä Karabahista.
Me sosialistit kannatamme kestävää rauhaa Kaukasuksella, emme uutta sotaa. Toinen tuhoisa sota, Syyrian sodan jälkeen, ei ole hyväksyttävissä.
Karabahin konfliktin ratkaisemiseksi yhteenottojen on lakattava, tulitauko sovittava ja siviilien henkiä suojeltava. Molempien osapuolten on välittömästi aloitettava diplomaattiset neuvottelut.
Azerbaidžanin ja Armenian kansalaiset, jotka asuvat Turkissa siirtotyöläisinä, ovat osa tätä yhteisöä. Kaikki alueen kansat, kaikki työläiset ovat sisariamme ja veljiämme.
Rasistit, jotka hyötyvät Vuoristo-Karabahin konfliktista, uhkaavat myös Turkin armenialaisia kansalaisia.
Viharikoksia Turkissa asuvia armenialaisia vastaan Vuoristo-Karabahin konfliktin vuoksi ei tule hyväksyä.
Me olemme sotia vastaan, jotka tuovat vain nälkää, kurjuutta ja tuhoa. Me vastustamme politiikkaa, joka käyttää sotilaallista jännitettä nationalismin ruokkimiseen joka maassa.
Tarvitaan kansainvälistä solidaarisuutta kaikkien maiden työläisten välillä.
Kaikkien maiden on lopetettava sotilastoimensa Kaukasuksella.
Ei rasismille Turkin armenialaisia kohtaan!
Ei rasismia siirtotyöläisiä kohtaan!
Ihmisiä ei saa panna maksamaan hallitsijoiden välisiä sotia.
Haluamme kestävän rauhan, emme sotaa!
Vallankumouksellinen sosialistinen työväenpuolue (DSİP)
Valko-Venäjällä on syntynyt joukkomittainen lakko- ja mielenosoitusliike Aleksandr Lukašenkon itsevaltaista hallintoa vastaan. Sadat tuhannet ovat lähteneet kaduille. Lakkoja on tehtaissa, energiantuotannossa, teräsvalimoissa, kaivoksissa, öljyteollisuudessa, tiedotusvälineissä ja muilla aloilla. Lukašenko liittolaisineen on vastannut tukahduttamisin, lähettämällä valtion voimat hyökkäämään mielenosoituksia vastaan ja pidättämään lakkojohtajia, mikä on edelleen radikalisoinut ja laajentanut liikettä.
Elokuun lopussa tulee kuluneeksi 70 vuotta siitä, kun Stalinin agentti murhasi maanpaossa olleen venäläisen vallankumouksellisen, Lev Trotskin, murskaamalla tämän kallon jäähakulla.
1. . Covid-19-koronaviruspandemia esitetään yleensä ”luonnononnettomuudeksi” ja ”ulkoiseksi iskuksi” normaalisti toimivalle kapitalistiselle järjestelmälle. Se ei kuitenkaan lainkaan pidä paikkaansa. Erilaisia uusia koronavirus- ja influenssaepidemioita (SARS, MERS, H5N1) on ollut aiemminkin, ja epidemiologit ovat varoittaneet maailmanlaajuisen pandemian uhkasta. Olosuhteita näiden epidemioiden puhkeamiselle ovat luoneet laajan teollisen maatalouden leviäminen sekä markkinoiden ja pääoman tunkeutuminen kaukaisille alueille. Näillä alueilla uudet virukset kehittyvät villieläin- ja lintupopulaatioissa, kuten marxilaisten biologien, mm. Rob Wallacen, kirjoitukset ovat osoittaneet.¹ Tämä on hyvä esimerkki siitä, mitä Marx kutsui kapitalistisen maatalouden luomaksi ”parantumattomaksi repeämäksi yhteiskunnallisessa prosessissa ja elämän luonnonlakien määräämässä aineenvaihdossa” – ja laajemmin luonnon tuhoutumista edistävästä ilmastonmuutoksesta. Kyseessä on läpikotaisin kapitalistinen pandemia, joka ilman vastatoimia veisi hengen noin 40 miljoonalta ihmiseltä (Imperial College Londonin arvioiden mukaan).
2. Valtioiden reagointi pandemiaan heijastaa samalla tavoin pääoman prioriteetteja. Kehittyneissä kapitalistisissa talouksissa uusliberaalit leikkaukset ovat merkinneet minimitason hätäsuunnittelua ja resurssien puutteesta kärsiviä terveydenhuoltojärjestelmiä (tai jopa pandemioihin varautumisesta vastaavan ryhmän hajottamista, kuten Trumpin Valkoisen talon tapauksessa). Hallitukset ovat horjuneet kahden välillä: minimireaktion, jonka tarkoitus on pitää talous pyörimässä, ja autoritaarisin toimin pakotettujen sulkemisten. Näistä edellinen pohjaa pahamaineiseen ”laumaimmuniteetin” strategiaan, joka antaa tartunnan levitä väestössä ja leikkii haavoittuvien elämällä. Tätä Boris Johnson alun perin tavoitteli, ja strategiaa yhä toteutetaan Hollannissa ja Ruotsissa. Se, ettei pandemiaan ole etukäteen lainkaan varauduttu, vaikeuttaa huomattavasti jäljittämisen, testaamisen ja hoitamisen strategiaa, jota joissain Aasian maissa on noudatettu. Hintana on useiden tuhansien elämä, myös niiden terveysalan työntekijöiden, jotka taistelevat pitääkseen ylikuormitetut teho-osastot toimimassa.
3. Pandemia kiihdyttää myös laajaa taloustaantumaa – luultavasti suurempaa kuin vuosien 2008-2009 suuri taantuma. Siinäkään ei ole mitään luonnollista. Se heijastaa talousjärjestelmää, jota hallitsee liikevoiton logiikka. Sulkemiset häiritsevät väistämättä tuotantoa – Kiinan talouden sulkeminen vuoden alussa on vaikuttanut kautta globaalien toimitusketjujen, ja pandemian leviäminen sulkee osia taloudesta muualla maailmassa. Toisenlaisessa yhteiskunnassa tämä ei kuitenkaan johtaisi sellaiseen työttömyyden kasvuun, jota näemme eri puolilla maailmaa. Finanssimarkkinoiden äärimmäinen paniikki on merkki hauraasta maailmantaloudesta, jota on viimeiset kymmenen vuotta pidetty pinnalla äärihalvalla keskuspankkirahalla ja valtavalla yritysvelan kasaantumisella (tila, jota pahentaa Venäjän ja Saudi-Arabian päätös käynnistää öljyn hintasota). Sama pako käteiseen (ennen kaikkea dollareihin), jonka näimme vuosien 2007-2008 romahduksen huipulla, on jäädyttänyt markkinat ja saanut kaikki varallisuushinnat putoamaan. Valtiot ovat puuttuneet tilanteeseen vielä silloistakin laajemmin ja työntäneet finanssijärjestelmään likviditeettiä sekä tarjonneet suunnattoman määrän tukimuotoja liike-elämälle, etenkin suuryhtiöille. Näihin toimiin on usein kuulunut toimeentulotuen muotoja lomautetuille työntekijöille, mutta ne ovat olleet rajallisia sekä määrällisesti että kattavuudeltaan sulkien usein pois työläiset kasvavalla epämuodollisella sektorilla (esimerkiksi keikkataloudessa, jossa epävarmoissa oloissa olevat työntekijät joutuvat usein kuvaamaan itseään ”itsensätyöllistäjiksi”). Sama koskee myös paperittomia maahanmuuttajia. Ensisijaista on jälleen puolustaa voittoja, ei tavallisten työtätekevien elämää ja toimeentuloa.
4. Hallitukset käyttävät usein pandemian kohdalla sotaretoriikkaa ja vetoavat oletettuun ja yhteiseen kansalliseen etuun. Kriisin taakka lankeaa kuitenkin työläisten niskaan. Terveydenhuollon työntekijät pakotetaan usein riskeeraamaan elämänsä ilman kunnollisia suojavarusteita. Vaikka jotkut työläisryhmät pystyvät työskentelemään etänä kotoa, suuret joukot etenkin ruumiillisen työn tekijöitä pakotetaan jatkamaan työtä, usein kovemmin ja laajemmassa mitassa kuin ennen. Heidän on työskenneltävä oloissa, joissa on mahdoton pitää sosiaalista etäisyyttä, kuten maatiloilla ja tehtaissa, supermarketeissa ja apteekeissa, varastoissa, jakelu- ja kuorma-autoissa, roska-autoissa, busseissa ja junissa. Epämuodollisen sektorin työläiset, jotka muodostavat hallitsevan osan väestöstä suurissa osissa globaalia etelää, kärsivät pahasti sulkemisista, jotka alentavat heidän tulojaan välittömästi. Tämän olemme jo nähneet miljoonien siirtotyöläisten epätoivoisessa paossa Intian kaupungeista. Covid-19 on muistuttanut karusti siitä, että 2000-luvun globaalin kapitalismin maailma pyörii yhä työntekijöiden varassa – työntekijöiden, jotka ovat nyt alttiina uusille vaaroille.
5. Itsepuolustuksekseen järjestelmä on turvautunut koeteltuun hajottamisen ja hallitsemisen mekanismiin. Trumpin itsepintainen puhe ”kiinalaisviruksesta” on laillistanut suunnattoman määrän rasistisia iskuja ja loukkauksia itäaasialaisia kohtaan. Maahanmuuttajat ja pakolaiset ovat erityisen haavoittuvia, kuten hirvittävät näkymät Turkin ja Kreikan väliseltä rajalta ovat osoittaneet. Valtioilla on kiire varustautua uusin poikkeusvaltuuksin, joista ne ovat haluttomia luopumaan, kun välitön kriisi on ohitse. Myös Yhdysvaltain ja Kiinan keskinäinen syyttely ja EU:n sisäinen halvaantuminen syventävät imperialismien välistä kilpaa.
6. Koronaviruskriisi nousee toisin sanoen olosuhteista, jotka pääoman kasautumisen nykymuodot ovat synnyttäneet. Sen seuraukset välittyvät luokkavastakohtien ja kapitalistien välisen kilpailun kautta, joka muodostaa kapitalistisen yhteiskunnan perustan. Vasemmiston ja työväenliikkeen viralliset johtajat ovat kuitenkin alistuneet hallituksen vetoomuksiin kansallisesta yhtenäisyydestä. Sosialidemokraattiset poliitikot ja liittojohtajat ovat pitkälti toistaneet virallista linjaa ja hyväksyneet toimet talouden pönkittämiseksi, vaikka ne on suunniteltu puolustamaan voittoja, ei elämiä. Mutta vaikka tuo kanta onkin vaikuttanut lamaannuttavasti, jotkin työläisryhmät ovat ryhtyneet toimintaan – eritoten Ranskassa, Italiassa ja USA:ssa, pakottaen sulkemaan epäolennaisia työpaikkoja ja vaatien suojavarusteita siellä, missä työäläisten on tarpeen pysyä töissä. Tämän työväenluokan perusreaktion on levittävä laajemman toiminnan kautta ja se on yleistettävä ohjelmaksi, josta tulee taistelun akseli.
7. Tuon ohjelma olisi sisällettävä mm. seuraavia vaatimuksia:
• Valtion on ohjattava taloutta resurssien uudelleensuuntaamiseksi terveydenhuoltoon, tuottamaan tarvikkeita ja laitteita potilaiden hoitamiseksi ja hoitajien suojelemiseksi sekä väestön tärkeimpien tarpeiden tyydyttämiseksi; • Pysyvä maksuton, tarpeisiin perustuva terveydenhuolto progressiivisen verotuksen kunnolla rahoittamana; • Tämä resurssien uudelleenjako on rahoitettava radikaaleilla sotilasmenojen leikkauksilla; • Keskeisten alojen työläisiksi tulee lukea ne, jotka todellisuudessa antavat olennaisen panoksen väestön hyvinvoinnille, ja heille olisi järjestettävä turvalliset työ- ja työmatkaolot; • Kaikkien ei-keskeisten työläisten, jotka eivät pysty tekemään etätöitä, tulisi laillisesta asemastaan riippumatta saada elämiseen riittävä palkka; • Valtion on tuettava taloudellisesti asuinalueita ja yhdessä paikallishallinnon kanssa järjestettävä tukea suojattomimmille ja varmistamaan riittävä ruoan, lääkkeiden ja muiden välttämättömyystarvikkeiden jakelu; • Keinotteluun ryhtyneet yritykset on kansallistettava ilman korvausta; • Rasistinen syntipukkien hakeminen on estettävä: pakolaiskeskukset on suljettava ja niissä asuville järjestettävä majoitus, jossa he voivat eristäytyä; on seurattava Portugalin esimerkkiä (mutta paremmin) ja myönnettävä oleskelulupa maahanmuuttajille ja pakolaisille; • Kansalaisoikeuksia on puolustettava: ei erikoisvaltuuksia poliisille – liikkumisrajoitukset paikallisalueiden toimeenpantaviksi.
8. Covid-19 -pandemia on paljastanut pääoman rajat tylysti. Muun muassa Trumpin, Merkelin ja Johnsonin oikeistohallitukset ovat joutuneet tunkeutumaan toiminta-alueille, jotka uusliberalismissa ovat valtiolta kiellettyjä. Oikeistohallitukset ovat joutuneet ottamaan sen vastuulleen valtavan määrän taloudellista toimintaa ja antamaan teollisuudelle tehtäväksi tuottaa varusteita, joita terveydenhuollon hätätila vaatii. Vaikka tuo linja on riittämätön ja sitä harjoitetaan kapitalismin suojelemiseksi ja ylhäältä käsin, se osoittaa, että on olemassa vaihtoehto uusliberaalin kapitalismin hallitsevalle muodolle. Se on tapahtunut hetkellä, jolla pandemia itsessään paljastaa, missä määrin kapitalismi tuhoaa luontoa. Samaa osoittavat Itä-Afrikan tulvat ja Amazonin polttaminen viime vuonna sekä Australian metsäpalot vuoden 2020 alkaessa. Toisin sanoen, aito sosialismi – jossa työtätekevät ottavat demokraattiseen valvontaansa maailman ja sen resurssit ja tuottavat tarpeeseen voitontavoittelun sijaan – on sekä mahdollista että tarpeellista. Ei tule palata normaaliin, joka synnyttää näitä katastrofeja. Pandemia on pelottava tapahtuma, joka osoittaa kapitalismin todellisen tuhovoiman. Mutta vahva poliittinen vastaus vasemmalta voi olla perustana toisenlaiselle maailmalle, jossa ihmiskunnalla on tulevaisuus.
The Coordination of the International Socialist Tendency 01.04.2020
2018 loppupuolella maailman talousennustajien konsensus oli järkähtämätön. Kohta posahtaa. Emme voi mitään. Alkaa kaikkien aikojen lama. Pörssikurssien nousu finanssikriisin jälkeisessä maailmassa oli kestänyt jo yli kymmenen vuotta.
Lama ei kuitenkaan vielä löytänyt tietään maailmantalouden sydämeen. Tie sinne vei koronan kautta. Tai sitä tällä ainakin aika uskottavasti selitetään.
Vain harva on rohjennut esittää poikkeavia mielipiteitä. Eräs heistä on Helsingin maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki. Hänen mukaansa jo ennen korona-virusta oli maailmantalouteen kehittymässä kaikkien lamojen äiti.
”Jos olen oikeassa, näemme todennäköisesti kaikkien aikojen suurimman romahduksen, johon liittyy syvä globaali lama noin vuoden 2020 paikkeilla.Keskeisenä syynä on ’superkuplan’ kasvun jatkuminen osana finansialisaatiokehitystä. Keskuspankkien ’epäsovinnainen’ rahapolitiikka on edelleen voimistanut tätä kehitystä. Maailman talouskasvua on yritetty ylläpitää pumppaamalla helppoa velkarahaa sijoittajien käyttöön. Tuotannon kasvun ja rahoitusmarkkinoiden kehityksen välille on avautunut yhä suurempi kuilu”,
Jopa Sixten Korkman on todennut, että korona vain puhkaisi kehittyneen kuplan. Sattuman sanelemana toteutuu täten kapitalistisen talouden säännönmukainen välttämättömyys.
Mutta minne katosivat julkisuudesta markkinafundamentalistit? Heidän mukaansahan valtio ei saisi missään olosuhteissa puuttua talouden mekanismeihin. Valtio ja julkinen sektorihan ovat heidän mielestään peikko ja haitallinen tekijä?
Pakolaiset pannaan maksamaan Lähi-idän sodan hinta. Turkin ja Kreikan hallitusten yrittäessä hyötyä imperialististen leirien konfliktista ne molemmat tekevät parhaansa päästäkseen eroon pakolaisista rajoillaan ja estääkseen sodan kauhuja pakenevien ihmisten pääsyn.
Venäjän asevoimat ja Assadin hallituksen Idlibissä kohdannut Turkki julisti, ettei se enää estäisi pakolaisia ylittämästä rajaa Eurooppaan. Tämän kuultuaan kymmenet tuhannet pakolaiset, kyllästyneinä ja väsyneinä köyhyyteen, riistoon ja rasismiin, josta he ovat kärsineet Turkissa, alkoivat taittaa matkaa länteen meritse tai maitse.
Tuhansien pakolaisten ollessa juuttuneina Turkin rajalle, Kreikan turvallisuusjoukot yhteistyössä Euroopan raja- ja merivartioviraston Frontexin kanssa ovat ryhtyneet raakalaismaisiin toimiin pakolaisten pysäyttämiseksi.
On päivänselvää, että AKP:n hallituksen päätös rajaylityksestä ei liity mitenkään hyvästä tahdosta pakolaisia kohtaan. Sen sijaan että se selittäisi, miksi pakolaiset haluavat niin kiihkeästi pois Turkista, Turkin hallitus ylvästelee Eurooppaan siirtyneiden pakolaisten määrillä. Tuhannet ovat lähteneet kuolonmatkoille yli meren kumiveneissä ja tuhannet muut odottavat rajalla hirvittävissä oloissa.
Kreikan poliisi hyökkää omalta osaltaan pakolaisia vastaan kyynelkaasulla ja jopa luodein. Ja Egeanmeren saarten rasistit, joita rohkaisee Kreikan hallituksen avoimesti rasistinen politiikka, yrittivät estää pakolaisia ylittämästä rajaa. Kunnioitamme niitä saarten tavallisia ihmisiä, jotka ovat ajaneet poliisin pois ja kieltäytyneet sallimasta pakolaisvankiloiden perustamista maalleen. Kunnioitamme Lesboksen naisia, jotka sanovat, etteivät pakolaisnaiset eroa meistä.
Turkin ja Kreikan työläisten intressit eivät ole samat kuin USA:n tai Venäjän imperialismin, tai EU:n, tai kreikkalaisten ja turkkilaisten pomojen intressit. Heidän intressinsä ovat kansainvälinen työläisten solidaarisuus, solidaarisuus kaikille pakolaisille ja etenkin Syyrian työläisille tällä hetkellä.
Me vaadimme Kreikan ja Turkin hallituksia pysymään erillään itäisen Välimeren ja Lähi-idän sotilaallisista jännitteistä ja hylkäämään seikkailu, jotka vaarantaa tavallisten ihmisten elämän. Me vastustamme sekä Assadin hallituksen ja Venäjän pommituksia Idlibissä että Turkin sotilasoperaatioita alueella.
Linja, joka ajaa pakolaiset kauhuun ja kuolemaan maalla ja merellä, on pysäytettetävä välittömästi!
Vaadimme, että Syyrian ja Turkin raja avataan sadoille tuhansille Idlibistä pakeneville ja että EU:n ja Kreikan linja pakolaisten pysäyttämiseksi hylätään. Sotaa pakenevien olisi sallittava jäädä Turkkiin tai Kreikkaan, jos he niin haluavat, ja heidän tulisi sallia saapua mihin tahansa muuhun maahan, jos he haluavat. Turkin ja Kreikan, samoin kuin kaikkien muiden Euroopan maiden, olisi ryhdyttävä tarpeellisiin toimiin pakolaisten olosuhteiden parantamiseksi rajojensa sisällä.
Me sosialistit molemmin puolien Egeanmerta olemme taistelleet vuosia pakolaisten oikeuksien ja vapauksien puolesta ja rasisteja vastaan. Me kehotamme kaikkien maiden työläisiä osoittamaan solidaarisuutta pakolaisille ja nostamaan lipun rauhan puolesta sotaa, imperialismia ja rasismia vastaan.
DSİP Turkissa ja SEK Kreikassa jatkavat yhteistyötä taisteluissamme ja rasisminvastaisen toiminan organisoimiseksi 15.-21. maaliskuuta.
Pakolaiset ovat tervetulleita tänne! Ei rasismille! Eläköön kansojen veljeys!
Vallankumouksellinen sosialistinen työväenpuolue (DSİP), Turkki Sosialistinen työväenpuolue (SEK), Kreikka
1. Määrätessään Qassim Suleimanin sekä muiden iranilaisten ja irakilaisten sotilasjohtajien salamurhan Donald Trump on syyllistynyt sotatoimeen, joka saattaa sytyttää Lähi-idän tuleen.
2. Trumpin puolelta vaikuttimena olivat epäilemättä lyhyen aikavälin poliittiset laskelmat, mutta surmat ovat osa USA:n herruuden kriisin viimeisintä vaihetta alueella.1. Määrätessään Qassim Suleimanin sekä muiden iranilaisten ja irakilaisten sotilasjohtajien salamurhan Donald Trump on syyllistynyt sotatoimeen, joka saattaa sytyttää Lähi-idän tuleen.
3. Kriisi voidaan jäljittää USA:n ja Britannian hyökkäykseen Irakiin vuonna 2003. Saddam Husseinin syrjäyttäminen ja miehityksen kärsimä tappio loivat valtatyhjiön, jota sekä Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueen valtiot (MENA) – Iran, Israel, Saudi-Arabia, Turkki ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat – että ulkovallat, etenkin Venäjä, ovat pyrkineet käyttämään hyväkseen. Niiden vihollisuudet ovat synnyttäneet useita vaarallisia ja verisiä konflikteja – Syyriassa, Jemenissä ja Libyassa. USA:n tukema kaasuputkisopimus Kreikan, Kyproksen ja Israelin välillä lietsoo entisestään jännitteitä allekirjoittajamaiden ja Turkin välillä.
4. Iranin islamilainen tasavaltalaishallitus oli yksi suurimmista hyötyjistä USA:n perääntyessä Lähi-idässä. Suleimani oli merkittävä poliittinen vaikuttaja Irakista Libanonin kautta Syyriaan ulottuvassa kaaressa. Iran on esittänyt ristiriitaista roolia järjestäessään samaan aikaan vastarintaa USA:lle ja Israelille ja tukemalla raakalaismaista Assadin hallintoa Syyriassa ja korruptoituneita ja uskonryhmäpohjaisia hallituksia Irakissa ja Libanonissa.
5. USA on saattanut perääntyä, mutta se ei ole valmis luopumaan herruudestaan Lähi-idässä. Trump vaihtoi päinvastaiseksi Barack Obaman Teheranin-politiikan ja korvasi sovittelun vastakkainasettelulla. Mutta hän on tähän asti varonut sotaa ja keskittynyt luomaan ”mahdollisimman suurta painetta” talouspakotteita lisäämällä. Iranin hallitus löysi kuitenkin keinoja iskeä takaisin – esimerkiksi iskemällä Saudi-Arabian öljynjalostamoihin tai käyttämällä vaikutusvaltaansa Irakissa. Suleimanin surmaaminen ei niinkään osoita USA:n voimaa kuin kiukkuista elettä tuon voiman rajallisuudesta.
6. Se oli silti äärimmäisen vaarallinen liike – eikä vain siksi Iranin koston vuoksi, mikä voi käynnistää eskalaation USA:n kanssa. Muiden imperialistivaltojen intressiä käyttää hyväksi USA:n vallan kriisiä Lähi-idässä osoittaa Kiinan, Venäjän ja Iranin hiljattainen yhteinen laivastoharjoitus Omaninlahdella.
7. Me tuomitsemme USA:n hyökkäyksen ja kaikki muut vihamielisyydet ja vastustamme sotaa Iranin kanssa. Millä tahansa USA:n johtamalla tai käynnistämälla sodalla Irania vastaan olisi äärimmäisen kauhistuttavat seuraukset ja se aiheuttaisi lisää mittaamatonta vahinkoa koko alueelle. Imperialismin hyökkäykset ovat toimineet vain Lähi-idän muuttamiseksi raunioituneeksi ja pysyväksi sota-alueeksi. USA:n – sekä Britannian, Ranskan ja Venäjän – olisi lisäjoukkojen lähettämisen sijaan vedettävä kaikki joukkonsa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueelta. Me mobilisoimme muiden rinnalla sodan vaaraa vastaan.
8. Torjumme myös kaikki ajatukset, että jokin kilpailevista ali-imperialismeista alueella tarjoaisi edistyksellistä ratkaisua. Viime kuukausina on nähty joukkomielenosoituksia köyhyyttä, korruptiota ja uskonlahkolaisuutta vastaan Iranissa, Irakissa ja Libanonissa. Suleimanin murha saattaa auttaa näiden maiden hallitsevia luokkia palauttamaan järjestyksen nationalistiselta pohjalta. Me vastustamme kaikkia paikallisten hallitsevien luokkien yrityksiä asettaa kansansa toisiaan vastaan.
9. Todellinen ratkaisu Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueen työläisten, kaupunkien köyhien ja talonpoikien riistoon ja alistamiseen on heidän omissa käsissään. Vudoen 2011 arabikansannousut tarjosivät välähdyksen siitä vallankumouksellisesta potentiaalista, jota heidän omatoimisuutensa edusti. Me teemme työtä näiden taisteluiden uudelleenkäynnistämiseksi. Ne voivat lopulta murtaa imperialismin ja kapitalismin otteen tällä alueella.
Socialist Worker- lehdessä Tomáš Tengely-Evans palaa vuoteen 1989, jolloin joukkomielenosoitukset kaatoivat Berliinin muurin, ja väittää, että Itä-Euroopan niin kutsutut sosialistiset järjestelmät eivät olleet lainkaan sosialistisia.
Berliinin muuria purkamassa (kuva: Thiémard horlogerie/Flickr creative commons)
Suurin osa maailmasta hurrasi, kun Berliinin muuri ja virallisesti ”sosialistinen” Itä-Saksa kaatuivat 30 vuotta sitten. Romahdus nähtiin demokratian voittona diktatuurista.
Muuri oli jakanut Saksan pääkaupungin vuodesta 1961 — yhtä puolikasta hallitsi Venäjän kanssa liitossa ollut Itä-Saksa, toista USA:n liittolainen Länsi-Saksa. Siitä tuli kylmän sodan aikana kapitalistisen lännen ja ”kommunistisen” itäblokin taistelun symboli.
Kapitalismin kannattajille muurin kaatuminen 9. marraskuuta 1989 osoitti, että heidän järjestelmälleen ei ollut vaihtoehtoa. Vasemmalla monet tekivät saman johtopäätöksen, koska olivat pitäneet Itä-Euroopan järjestelmää sosialistisena tai ainakin länttä edistyksellisempänä.
Sosialistiliitto 
