Rosa Luxemburg — uudistaminen ei riitä

150 vuotta sitten syntynyt Rosa Luxemburg taisteli reformistisia ajatuksia vastaan vallankumouksen puolesta. Isabel Ringrose tutkii, mikä hänen talouskirjoitustena panos marxilaiseen ajatteluun oli.


Luxemburg (pictured above) examined both the contradictions and chaos of capitalism

Luxemburg (kuvassa yllä) tutki niin kapitalismin ristiriitoja kuin kaaostakin


Vallankumouksellinen Rosa Luxemburg, joka syntyi 150 sitten, johti taistelua sosialismin puolesta Saksan vallankumouksen aikana vuonna 1918.

Kapitalismin ja imperialismin vastustajana Luxemburg kamppaili työläisvaltion puolesta vallankumouksen kautta.

Hän eli aikana, jolloin eri puolilla Eurooppaa käytiin tärkeitä taisteluita. Silti monet vasemmistossa hyväksyivät reformistiset ajatukset ja katsoivat, että työläisten elämää voitiin muuttaa kapitalismissa. Ja joidenkin mielestä täysi sosialismi olisi saavutettavissa parlamentin kautta.

Luxemburg väitteli johdonmukaisesti reformistien kanssa, mm. niiden, joita oli hänen omassa sosialidemokraattisessa puolueessaan (SPD).

Se oli tuohon aikaan maailman suurin sosialistinen puolue ja nimellisesti marxilainen. Se keskittyi vaaleihin saadakseen järjestelmän muuttumaan sisältä, ei tavallisten ihmisten kamppailuun systeemin muuttamiseksi.

Reformistien mukaan kapitalismi oli muuttunut varhaisajoistaan ja siitä oli tullut vakaampi.

Hän pyrki kehittämään Karl Marxin työtä. Tämä oli sanonut, että kapitalismi rakentui ristiriidoille ja sitä uhkasivat toistuvat kriisit.

Marxin kasautumisteoria oli selittänyt, kuinka kilpailu ajaa pomot tekemään voittoa sen itsensä vuoksi ja kasaamaan yhä enemmän rikkautta.

Luxemburg kehitti tätä teoriaa ja yritti myös viedä eteenpäin Marxin imperialismianalyysiä selittääkseen, miksi yhteiskunta oli maailmansodan partaalla.

Rosa Luxemburg and The Mass Strike

Hän kirjoitti teoksen Pääoman kasautuminen. Imperialismin taloudellisesta selityksestä vuonna 1913. Se tarkasteli, kuinka kapitalismin laajeneminen uusille alueilla vaikutti järjestelmään.

Marx oli sanonut, että järjestelmään juurtunut kilpailu ajaa kapitalistit levittäytymään ympäri maailman suurempien voittojen haussa.

Luxemburg ei ollut sitä mieltä, että se johtui pelkästään uusien voittojen saalistamisesta. Hänen mukaansa kapitalismin oli pakko laajentua ei-kapitalistisiin maihin säilyäkseen.

Luxemburg sanoi, että “syvä ja perustava vastakohtaisuus kyvyn kuluttaa ja kyvyn tuottaa välillä” ajaa tätä laajentumista eteenpäin.

Kapitalismin tärkeimmissä keskuksissa hänen mukaansa kapitalistit eivät voineet loputtomiin laajentaa tuotantoa, koska ei olisi markkinoita sen kuluttamiseksi.

Luxemburg katsoi, että kapitalismi oli riippuvainen ei-kapitalistisista markkinoista myydäkseen tuotteitaan ja pakottaa ne siirtomaavalloituksella systeemiinsä. Sen kuluessa näiden maiden taloudet, resurssit ja työvoima otetaan haltuun ja riistetään. Valtiot sitten vievät halpoja materiaaleja näihin maihin saadakseen lisää voittoja.

Luxemburg osoitti, kuinka pääoman kasautuminen muodostaa ”imperialismin taloudelliset juuret”.

Imperialismi on “pääoman kasautumisen poliittinen ilmentymä sen kilpataistelussa siitä, mitä ei-kapitalistisesta ympäristöstä on vielä jäljellä”.

“Vain ei-kapitalististen yhteisöjen jatkuva ja etenevä hajoaminen tekee pääoman kasautumisesta mahdollisen”, hän sanoi.

Luxemburg uskoi, että kun kaikki ei-kapitalistiset maat olisi vedetty kapitalistiseen järjestelmään, kapitalismia kohtaisi romahdus.

Vauraus, jota imperialismi synnyttää hallitsevalle kansakunnalle, olisi väliaikaista. Kapitalismille koittaisi loppu, kun alikulutus – se että tavaroita tuotettaisiin enemmän kuin mitä kysyntää olisi – alkaisi vaikuttaa.

Kapitalismi on silti tänään levinnyt kattamaan koko maailman, eikä ole vielä kohdannut loppuaan. Luxemburg oli väärässä väittäessään, että järjestelmä romahtaisi tällä tavoin luonnollisesti. Mutta hänen kirjoituksensa ovat silti arvokkaita.

Aktivistit

Luxemburg opetti poliittista taloustiedettä SPD:n aktivistkoulussa 1906-1913 samaan aikaan kuin kirjoitti marxilaisesta taloustieteestä kirjasta Johdatus poliittiseen taloustieteeseen.

Se tutki, kuinka tuotanto oli vuosisatoja järjestetty esikapitalistisissa yhteiskunnissa, ”alkukommunismissa”, yhteisomistuksen pohjalta.

Sitä kirjoittaessaan hän havaitsi ongelmaksi näkemänsä seikan Marxin kasautumismääritelmässä tämän teoksen Pääoman toisessa osassa.

Luxemburg analysoi sitä, miten kapitalismi uusintaa itseään. Pomot myyvät tavaroita, mutta eivät pidä kaikkea voittoa itsellään. Sen sijaan he sijoittavat osan siitä tulevaan tuotantoon.

Jotta järjestelmä toimisi, tuli olla oikea tasapaino tuotettavan välillä. Piti olla riittävästi tavaroita myytäväksi ja voittojen saamiseksi. Ja tuli olla riittävästi koneita, joita tarvittiin tuotannon jatkamiseen.

Marx selitti tämän Pääoman toisessa osassa luomalla kaksi teoreettista lohkoa.

I lohko tuotti tavaroita, joita tarvittiin tuotantoon, kuten työkaluja tai koneita. II lohko tuotti tavararoita kulutukseen, kuten autoja tai vaatteita.

Luxemburgin mukaan tavaroille on rajalliset markkinat ja että se rajoittaa kapitalismin kasvua.

Niinpä järjestelmä voi laajentua ja tuottaa lisää tavaroita. Mutta ihmisiä ei olisi tarpeeksi ostamaan tavarat, ellei kysyntä kasvaisi.

Luxemburg uskoi, että virhe, jonka hän oli havainnut Marxin teoriassa, liittyi siihen, mistä lisääntynyt kulutus tulisi.

Lisäarvo, joka Marxin mukaan oli voiton lähde, on ero sen välillä, mitä työläiselle maksetaan ja mikä on heidän tuottamansa arvo. .

Pomojen on sijoitettava osa siitä uudelleen tai järjestelmä pysähtyisi.

Luxemburg kuitenkin sanoi, että “lisäarvon realisointi kasautumiseen on mahdotonta yhteiskunnassa, jossa on vain kapitalisteja ja työläisiä” – yhteiskunnassa, jota Marx oli selittänyt.

Hänen mukaansa olisi alikulutusta, koska työläisillä ei olisi palkkoja ostaa jatkuvasti ylellisyystavaroita. Eivätkä kapitalistit yksinkertaisesti voi myydä tavaroita toisilleen, muuten lisäarvoa ei olisi laitettavaksi takaisin tuotantoon.

Kapitalistit voisivat esimerkiksi ostaa tuotantovälineitä, kuten koneita ja laitteistoja, toinen toisiltaan. Luxemburgin mukaan se kuitenkin loisi ”karusellin, joka pyörisi tyhjässä ilmassa itsensä ympäri”. .

“Se ei ole kapitalistista kasautumista, siis rahapääoman kasaamista, vaan päinvastoin”, hän sanoi. ”Tuotanto tuotannon vuoksi on pääoman kannalta täyttä hölynpölyä.”

Niinpä imperialismi oli tarpeen uusien markkinoiden luomiseksi, jonne ylimääräiset tavarat voitiin myydä. Se oli kuitenkin viime kädessä rajallista ja aiheuttaisi järjestelmässä kriisejä.

Toisin kuin Luxemburg, Marx ei torjunut ajatusta “tuotannosta tuotannon vuoksi”.

Hän selitti, ettei tuotantoa kapitalismissa oltu tarkoitettu ihmisten tarpeita varten. Sen sijaan se oli suunnattu vaihtoon ja kulutuksen voittojen saamiseksi.

Kriitikot korostivat, että Luxemburgin teoria sotkee yksittäisten kapitalistien ja koko kapitalismin prioriteetit. Kapitalistit vaihtavat hyödykkeitä parantaakseen kykyään tuottaa.

Järjestelmä löytää aina keinon saada voittoa niin kauan kuin jostain löytyy kysyntää – vaikka työläisiltä ja kapitalisteilta. Ja se löytää keinoja luoda markkinoita ja esineellistää kaiken aina suhteista välttämättömyystarvikkeisiin.

Ja vaikka jotkut kapitalistit saattavat mennä nurin, toiset hyötyvät heidän resursseistaan ja markkinoistaan uusina voiton muotoina.

Ristiriidat

Luxemburg ei kehittänyt teoriaa, joka olisi selittänyt nousukauden, kriisin ja taantuman.

Pääoman 3. osassa Marx kehittää teoriaa siitä, kuinka pyrkimys kasata voittoja johtaa voiton suhdeluvun laskuun eikä alikulutukseen. Marxin mukaan yksittäiset kapitalistit ajetaan sijoittamaan tuotantovälineisiin lisätäkseen tuottavuuttaan kautta järjestelmän.

Se kuitenkin merkitsee, että varsinaiseen voiton lähteeseen, työläisten työhön, sijoitetaan vähemmän. Tämä kriisiteoria osoittaa, kuinka kapitalismin ristiriidat vahingoittavat järjestelmää.

Toiset marxilaiset ovat käsitelleen laajemmin kapitalismin ja imperialismin suhdetta.

Luxemburg ei esimerkiksi tutkinut monopolikapitalismin roolia pyrkimyksessä siirtomaiden perustamiseen ulkomaille.

Venäläinen vallankumouksellinen Nikolai Buharin ymmärsi selkeämmin, kuinka pääoman kokoutuminen ja keskittyminen johti pääoman ja kansallisvaltioiden läheisempiin siteisiin, mikä johti imperialismiin. Vaikka Luxemburgin teorioissa oli joitakin ongelmia, hänen analyysinsä oli tärkeä. Hän osoitti, kuinka kapitalismi oli riippuvainen valtion väkivallasta laajentuakseen.

Hän uskoi, että koska kapitalististen valtioiden välinen militarismi oli väistämätöntä, taistelu imperialismia vastaan oli tarpeen taistelussa kapitalismia vastaan. Hän sanoi, että asemenot ”ovat itsessään kasautumisen osa-alue”.

Tämä oli keskeisellä tavalla perustana selitykselle, miksi toisen maailmansodan jälkeen talous kasvu asetalouden roolin pohjalta.

Luxemburg toisti marxilaisuuden takana olevan keskeisen ajatuksen, että lisäarvon tuottaa työläisten riisto.

Ja hän vahvisti Marxin teoriaa kapitalismista päättelemällä, että se ”jatkuu sopeuttamalla juuri sitä edellytystä, jonka varassa se yksin voi taata oman olemassaolonsa”.

Hänen käsityksensä siitä, kuinka kapitalisti toimii ja estää inhimillisen edistyksen, sai hänet omistamaan ja antamaan elämänsä taistelulle sotaa ja imperialismia vastaan.

150 vuotta Rosa Luxemburgin syntymästä

Nostot

5.3.2021 tulee kuluneeksi 150 vuotta puolalais-saksalaisen vallankumouksellisen, Rosa Luxemburgin syntymästä.

Rosa Luxemburg valaisi merkittävänä hahmona keskellä vallankumouskuohuntaa tietä tuleville polville. Sally Campbell palaa hänen perintöönsä ja julkaisemme Luxemburgin viimeisen artikkelin, joka kirjoitettiin päivää ennen hänen kuolemaansa tammikuussa 1919.

Rosa Luxemburg on epäilemättä yksi huomattavimmista vallankumouksellisista, joita nousi 1800-luvun lopusta aina ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkeihin kestäneestä myrskyisästä kaudesta. Se oli valtavan yhteiskunnallisen, poliittisen, tekniikan ja talouden muutosten aikaa. Se oli myös aika, jolloin sosialistisesta vallankumouksesta tuli todellinen – ja Luxemburg antoi teorialla ja osallistumisellaan panoksen noille vallankumouksille aina murhaansa saakka vastavallankumouksellisten käsissä Berliinissä 15. tammikuuta 1919.

Tuo vallankumouksellisten sukupolvi – Lenin ja Trotski Venäjällä, Gramsci Italiassa, James Connolly Irlannissa ja Luxemburg Saksassa – oppi muutamassa vuodessa enemmän kuin useimmat meistä koko elinaikanaan. He osallistuivat keskeisellä tavalla taisteluihin, jotka rikkoivat kapitalismin julkisivun raa’immalla ja paljaimmalla tavalla, sodassa. He näkivät työläisten muodostavan uusia demokraattisia elimiä, jotka antoivat osviittaa siitä, kuinka yhteiskuntaa voisi pyörittää täysin toisella tavalla; he olivat myös ensimmäisiä, jotka alkoivat ymmärtää reformistisen sosialismin rajoitukset sen yrittäessä korvata vallankumouksen pitkällä, hitaalla ja rauhanomaisella reformien tiellä.

Lue loppuun

Marine Le Penin monet kasvot

Judith Orr

Ranskan Front National (FN), nykyinen Rassemblement National (RN), on yksi Euroopan menestykkäimpiä äärioikeistolaisia puolueita.1 Vuonna 1972 perustetun puolueen juuret ja ideologia ovat vankasti fasismin perinteessä. Se on kuitenkin alusta lähtien yrittänyt uudelleenbrändätä itsensä ja muokata politiikkaansa käydäkseen valtavirran puolueesta. Toisen maailmansodan ja holokaustin perintö on vainonnut sodanjälkeisiä fasistisia järjestöjä eri puolilla Eurooppaa. Jean-Marie Le Pen, joka valittiin FN:n johtajaksi vuonna 1972, johti puoluetta 40 vuotta ja onnistui tekemään siitä vakiintuneen osan Ranskan poliittista järjestelmää. Hänen nuorin tyttärensä, Marine Le Pen, on ollut johtaja vuodesta 2011 ja hänen aikanaan vaalimenestys on ollut vieläkin suurempi. Puolueen uskollinen äänestäjäkuntan on antanut kannatustason, jolla molemmat Le Penit ovat yltäneet presidentinvaalien toiselle kierrokselle, Jean-Marie vuonna 2002 ja Marine vuonna 2017.

Järjestön saavutukset ovat tehneet siitä kansainvälisesti suuren osan äärioikeistoa mallin. Marine Le Pen teki myös aluevaltauksen yhtenä ensimmäisistä eurooppalaista äärioikeistopuoluetta johtaneista naisista ja muita naisia on seurannut hänen jalanjäljissään äärioikeistolaisten järjestöjen johtajina.2 Hänen johtajakautensa hallitseva teema on ollut hänen dédiabolisation-projektinsa, eräänlainen myrkyttömäksi tekeminen. Hän on pyrkinyt poistamaan puolueelta sen fasistisia juuria ympäröineen leiman, jota hän pitää esteenä uusille vaalivoitoille. Hänen nykyinen puolueuudistamisensa on nähtävä FN:n vastaavien projektien pitkän historian kontekstissa. Marine Le Pen on ottanut suuria askeleita projektissa, jossa hän on näennäisesti kääntänyt selän isälleen ja tämän fasismin ja antisemitismin poliittiselle perinnölle.

Tämä artikkeli tarkastelee aluksi FN:n ideologista kehystä. Se arvioi Nouvelle Droite (Uusi oikeisto) -suuntauksen vaikutusta FN:ään. Sen jälkeen se tutkii puolueen kehityksen kahta vaihetta: ensimmäisenä Jean-Marie Le Penin johtokautta, jolloin puolue sai ensimmäiset vaalimenestyksensä ja Marine Le Pen nimeä, toisena kautta sen jälkeen, kun Marine otti johdon.

Lue loppuun

Emmanuel Macron käy sotaa kotimaassa ja ulkomailla

Alex Callinicos


French president Emmanuel Macron visiting Britain in June last year
Ranskan presidentti Emmanuel Macron vierailulla Britanniassa kesäkuussa 2020 (kuva: Number 10/Flickr)

Ranskan presidentti Emmanuel Macron sanoi viime viikolla, ettei Ranska esitä ”katumusta tai anteeksipyyntöjä” Algerian alistamisesta siirtomaaksi tai käymästää kahdeksan vuotta kestäneestä ja jopa miljoona henkeä vaatineesta sodasta Algerian itsenäistymistä vastaan.

Tuon päätöksen takana on epäilemättä osin Macronin pyrkiminen toiselle presidenttikaudelle vuonna 2022. Siinä hän kohtaa voimakkaan oikeisto-opposition fasistisen Kansallisen liittouman Marine Le Penistä ja konservatiivisista tasavaltalaisista.

Asiaan liittyy enemmänkin. Macron käy yhä agressiivisempaa ja militarisoidumpaa tukahduttamiskampanjaa niin Ranskan sisällä kuin ulkoisestikin.

Hän on niin puolustuskunnalla tämän politiikan suhteen, että kun Mehreen Khan kirjoitti kriittisen artikkelin Financial Timesissa marraskuussa, Macron pakotti lehden poistamaan sen ja julkaisemaan hänen vastineensa.

Mutta Financial Timeskin pani rajan uuden ”globaalin turvallisuuslain” kohdalle, jonka Macronin hallitus kiirehti Ranskan parlamentissa läpi muutama viikko myöhemmin. Pääkirjoitus tuomitsi ”Macronin suvaitsemattoman suunnitelman suojella Ranskan poliisia” tehdä rikolliseksi julkistaa kenenkään poliisin henkilöllisyys.

Tämä vuosia jatkuneiden poliisin väkivaltaisten hyökkäysten jälkeen Gilets Jaunesia (keltaliivit), ay-väkeä, rasismia vastustaneita aktivisteja ja opiskelijoita vastaan. Sadat tuhannet osoittivat mieltään uutta lakia vastaan 28. marraskuuta.

Yksi sen pahaenteisimpiä puolia on, että se rohkaisee käyttämään yhä enemmän kotimaassa valvontateknologiaa, kuten drooneja, valvontakameroita ja kasvontunnistusta.

Ranskalainen marxilainen Claude Serfati kirjoittaa merkittävässä artikkelissa, että ”Ranskan alueella ja etenkin lähiöissä asuvat kohtaavat nyt erittäin kokeneen alistamisbyrokratian ja parantuneen valvontateknologian huolestuttavan liiton.”

Serfatin mukaan tuo politiikka on kuitenkin nähtävä Ranskan imperialismin laajemman strategian kontekstissa.

Françafrique

Kykenemättömänä kilpailemaan tehokkaasti Saksan tai Itä-Aasian yritysten siviiliteollisuuden kanssa Ranskan kapitalismi on pyrkinyt useita vuosikymmeniä erikoistumaan aseisiin ja ilmailuun. Tätä on saatellut sotilasvoiman esittely ulkomailla, etenkin niin kutsutussa ”Françafriquessa”, epämuodollisessa imperiumissa, jonka presidentti Charles de Gaulle ja tämän neuvonantaja Jacques Foccart tuppasivat Ranskan entisille siirtomaille Afrikassa.

Serfatin mukaan Ranskan myöhemmät hallitukset ovat korottaneet tuon strategian panoksia. Tämän seurauksensa Saksasta on tullut taloudellisesti johtava EU:ssa ja Brexitin jälkeen Ranskasta sen johtava sotilasvalta.

Islamistisen radikalismin leviämistä on käytetty oikeuttamaan uusia sotilasinterventioita, etenkin Malissa.

Kun Macronista tuli presidentti vuonna 2017 hän julisti Françafriquen loppuvan. Mutta tänään on eri puolille länsi- ja keski-Afrikkaa sirotelluissa kymmenessä tukikohdassa yhä 5100 ranskalaissotilasta. Kirjeessään Financial Timesille Macron kehuskelee, että ”Ranskan armeija osoittaa esimerkillistä rohkeutta Sahelissa ja sen toiminta terroristiryhmiä vastaan hyödyttää koko Eurooppaa.”

Hän jatkaa sanomalla, että ”Ranskassa on terroristien kasvualustoja”. Macron hallituksineen on käytännössä leimannut Ranskan muslimiväestön sisäiseksi viholliseksi.

He kuitenkin ottavat maaliksi myös ne, jotka protestoivat talouspolitiikkaa vastaan, joka sälyttää työtätekeville pandemian kustannukset . Maan opetusministeri yhdisti nuo kaksi ja tuomitsi ”islomavasemmistolaisuuden”.

Serfati varoittaa, että samaa armeijaa, jota käytetään uuskolonialistisissa interventioissa Afrikassa, käytetään yhä enemmän Ranskan väestön valvomiseen.

Macron on käyttänyt puolustusneuvostoa koordinoimaan hallituksen pandemiatoimia. Hän on myös pyrkinyt näyttämään Ranskan voimaa Välimerellä etenkin tukemalla kreikankielisen etelä-Kyproksen ja Israelin liittoumaa Turkkia vastaan.

Macronilla on kuitenkin riski jäädä tappiolle Turkin presidenttiä Recep Tayyip Erdogania vastaan. Turkin interventio Libyassa käänsi tasapainon YK:n tukeman Tripolin hallituksen hyväksi, jonka Ranska on yrittänyt kaataa. Turkki on myös yhä aktiivisempi muualla Afrikassa ja on yli kolminkertaistanut lähetystöjensä määrän ja tarjonnut kauppaa ja apua. Macronin tavoittelema suurvaltamahti kohtaa sisäistä vastarintaa ja ulkoista kilpailua.


Elämä ei ole pelkkää työtä!

Pontus Purokuru muistuttaa vaihtoehtoja olevan

Onko ihmiskunta siirtymässä lopullisesti välttämättömyyden yhteiskunnasta pursuavan rikkauden yhteiskuntaan – vapauden yhteiskuntaan? Onko palkkatyö vanhentunut tapa järjestää ihmiskunnan tarpeiden tyydyttäminen? Kirjailija-esseisti-toimittaja Pontus Purokuru pohtii työelämän ja yhteiskunnan tulevaisuudennäkymiäja toteaa, että elämä perustuu tuhlaukseen ja että kaikkea on jo liikaa.

— Kaikkea on aina ollut runsaasti. Varhaiset metsästäjä-keräilijät elivät jo jonkinlaisen rikkauden keskellä, koska he eivät kokeneet puutetta, jonka tuottavat yhteiskunnalliset hierarkiat. Ei ollut tilannetta, jossa muutama ihminen olisi omistanut puolet koko yhteisön vauraudesta. Niinpä silloin tultiin toimeen arkeologien ja antropologien mukaan nykyistä lyhyemmällä työpäivällä. Myös Euroopan keskiajalla työpäiviä tehtiin vähemmän kuin nykyään, tosin maataloudessa työn määrittäminen on välillä hankalaa, jos se ei ole erillistä muusta elämästä, sanoo Purokuru.

— Tehdastyö yleistyi Englannissa 1800-luvun alkupuolella. Taloustieteilijä Wilhelm Schultz huomautti vuonna 1843, kuinka ”tuotannon nykyisessä vaiheessa riittäisi keskimäärin 5-tuntinen työpäivä tyydyttämään yhteiskunnan kaikki aineelliset intressit”. Schultz totesi heti perään, että ”huolimatta koneistuksen tuomasta ajan säästöstä on tehtaiden orjatyön kesto vain pidentynyt suuren väestönosan kohdalta”. Kuulostaako tutulta?, kysyy Purokuru.

Purokurun pointti on, että rikkauden yhteiskunta ei ole suoraan kiinni aineellisesta elintasosta vaan työnjaosta ja tuotannon järjestämisen tavasta. Niukkuus ja yltäkylläisyys ovat suhteellisia käsitteitä. Koemme elämän runsaammaksi, jos se, mihin vertaamme omaa tilannettamme, on lähellä meitä.

— Esimerkiksi koronarajoitusten aikaan Suomessa ihmisten huolestuminen omasta elämästään on vähentynyt, mahdollisesti, koska olemme kokeneet, että Suomessa ihmisten välinen tilanne on tasavertaisempi kuin ennen pandemiaa.

Riippumatta siitä, paljonko maailmassa on tavaroita ja palveluita, kapitalismi pyrkii tekemään kaikesta niukkaa. Kapitalismi aitaa ja rajoittaa sitä, mikä on aikaisemmin ollut yhteistä tai muuten vapaampaa, kuten maata, aikaa ja ihmissuhteita. Kapitalismissa resurssit koetaan niukoiksi, koska niistä joudutaan kilpailemaan ja niihin pääsee käsiksi vain rahan kautta.

— Jos katsotaan asiaa mahdollisimman kaukaa, filosofi Georges Bataille on huomauttanut, että elämä maapallolla perustuu valtavan ydinräjähdyksen eli auringon jatkuvaan tuhlaukseen. Vaikka käytämme energiaa valtavasti, se on silti vain häviävän pieni osa siitä, mitä aurinko lähettää planeetalle. Kun elämän lähtökohtana on näin ylenmääräinen runsaus, on sitten poliittinen valinta, järjestetäänkö yhteiskunta runsauden jakamisen vai niukkuuden aitaamisen mukaan, visioi Purokuru.

Kapitalismi ylläpitää niukkuutta

Purokuru pohtii kysymyksiä ovatko tuotantovälineet kehittyneet jo niin pitkälle, että niiden tuotantokapasiteettia joudutaan todellisuudessa jarruttamaan koko ajan, että tavarat eivät tulisi liian halvoiksi, eivätkä tuota tuotannon omistajille enää voittoa? Pitäisikö aloittaa laajamittainen tuotannon suunnittelu ja siirtyä maailmanlaajuiseen suunnitelmatalouteen, että tätä resurssia kyettäisiin järkevästi hallita? Onko tuotantovälineiden yksityisomistus vanhentunut tuotantotapa ja pidetäänkö aineellista niukkuutta tarkoituksellisesti yllä, että yläluokka pystyisi pitämään alempia luokkia otteessaan ja palvelijoinaan?

— Omistajat ovat kapitalismissa aina pyrkineet sääntelemään tavaroiden määrää ja luomaan sopivasti niukkuutta turvatakseen voittonsa. On muodostettu monopoleja, väärennetty ja pimitetty tietoa, turvattu yksinoikeuksia tietoon ja patentteihin, seisotettu tavaraa varastossa tai jopa nostettu hintoja upottamalla kauppalaivoja ja polttamalla luksusmerkkien ylijäämävaatteita.

— Nykyään esimerkiksi digitaalinen viihde voitaisiin jakaa ihmisille ilmaiseksi tai halvalla sen sijaan, että maksamme siitä erilaisia jatkuvasti nousevia tilausmaksuja. Asuntomarkkinat ovat ehkä rajumpi esimerkki. On tietysti selvää, ettei esimerkiksi Helsingissä riitä hyviä asuntoja kaikille halukkaille ja että niitä pitää rakentaa lisää. Samalla on selvää, että niukkuutta ylläpidetään keinotekoisesti: rikkaat voivat pitää Etelä-Helsingin kakkosasuntojaan tyhjillään, pääkaupunkiseudulla on edelleen valtavasti toimistotilaa, jota ei haluta tai kaavoitussyystä voida muuttaa asunnoiksi ja asuntosijoittajat nostavat vuokratasoa jatkuvasti. Nämä ovat mekanismeja, joissa ei ole mitään luonnollista ja joihin voidaan puuttua poliittisesti, kummeksuu Purokuru.

Kysymys tuotantovälineistä on Purokurun mielestä kiinnostava. Entistä suurempi osa taloudellisesta arvosta näyttää syntyvän epämääräisestä ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, koulutuksesta, palveluista ja läppäreiden naputtelusta. Kuka nykyään omistaa tuotantovälineet ja mitä tuotantoväline nykyään edes tarkoittaa?

— Teollisuuden valtakaudella jako oli selkeämpi. Kapitalistit omistivat tehtaat ja valtiolla oli omat monopoliyrityksensä. Nyt tilanne on sekava. Rikkaimpien ihmisten ei tarvitse enää omistaa yhtään tuotantovälinettä, koska he voivat alihankkia, ketjuttaa ja hajauttaa tuotannon. Entistä suurempi osa vauraudesta syntyy intellektuaalioikeuksista — tavaramerkeistä, patenteista, tekijänoikeuksista, brändeistä ja käyttäytymistä koskevasta datasta. Informaatiobisneksessä ovat myös autofirmat, jotka saavat enemmän tuottoa autolainoista kuin autojen myymisestä. Samaan aikaan köyhä pienyrittäjä saattaa omistaa tuotantovälineensä eli läppärinsä tai muut työkalunsa.

— Kapitalismianalyysin vanhat kaavat ovat kääntyneet nurin ja tilannetta pitäisi ajatella uusiksi. Samalla pitäisi ajatella uusiksi kapitalismin vaihtoehdot. Mitä talouden yhteinen suunnittelu voisi tarkoittaa monimutkaisen ja joka suuntaan virtaavan yhteiskunnan aikakaudella?

Automaatiokeskustelussa omat vaaransa

Lisääntyvä automaatio tarkoittaa työtuntien vähenemistä kokonaisuudessaan. Herää kysymys voidaanko markkinataloudessa myydä tavaroita ja palveluita enää kenellekään varsinkaan voitollisesti, jos yhä pienempi osa väestöä käy palkkatyössä? Mistä tulee ostovoima markkinoille?

— Automaatiokeskustelussa on vaaransa, koska sillä on tapana toistua lähes samanlaisena vuosikymmen toisensa jälkeen. Jo 1890- ja 1960-luvuilla ennustettiin tai toivottiin töiden loppumista koneellistumisen myötä. Toisin on käynyt, muistuttaa Purokuru.

— Kapitalismissa työtä automatisoidaan ja vähennetään ainoastaan, jos työvoima muodostaa niin voimakkaan uhan, että se ajaa omistajat kehittämään teknologiaa. Ihmisekologian tutkija Andreas Malm on osoittanut, että englantilaiset kapitalistit siirtyivät vesivoimasta höyryvoimaan, koska höyryvoima mahdollisti työläisten paremman hallitsemisen. Kyse ei aluksi ollut kustannuksista tai työn säästämisestä, koska alkeellinen höyryvoima oli melko tehotonta. Vesivoima kuitenkin antoi työläisille paremmat olosuhteet järjestäytyä paikallisesti. Siksi sen käyttöä vähennettiin ja tuotantovoimia alettiin kehittää suuntaan, jossa työvoimaa voitiin hajottaa.

— Tuskinpa Woltin tai Foodoran omistajilla on mitään syytä automatisoida ruokakuskeja niin kauan kun työn teettäminen alipalkatuilla ihmisillä on halvempaa ja helpompaa kuin koneiden käyttäminen. Tällä hetkellä näyttää siltä, että uhkana on ennemmin meidän kaikkien muuttaminen Wolt-kuskeiksi kuin varsinainen työn loppuminen. Työläisistä yritetään tehdä jonkinlaisia liha-algoritmeja, jotka kantavat työn riskit ja joille ei tarvitse turvata mitään.

Järjestäytymällä tilannetta on varmasti mahdollista muuttaa. Uskon, että automatisaatio voidaan kaapata ja uudelleenorganisoida mielekkäämpään suuntaan.

Velkaantuminen ylläpitää ostovoimaa

Kysymys ostovoimasta on Purokurun mukaan kriittinen ja vaikuttaakin siltä, että niin sanotun uusliberalismin aikana eli noin 1980-luvun loppupuolelta alkaen talouskasvu länsimaissa on perustunut kasvavissa määrin yksityiseen velkaantumiseen.

— Kun työväenliike ei ole pystynyt painostamaan palkkojen ja muiden tulojen puolesta, pääoman osuus kansantulosta on kasvanut. Talous on muuttunut palveluvetoiseksi, ja palveluissa tuottavuuden kasvu ei voi mitenkään olla niin kovaa kuin mitä se oli teollisuuden vetämässä taloudessa. Niinpä työpaikkojen synty on hidastunut. Seurauksena on hidastunut maailmantalous, jossa on aivan liikaa tavaroita ja aivan liian vähän kunnolla palkattua työtä. Niinpä ostovoimaa on paikattu velalla.

— On tietysti oma kysymyksensä, haluammeko lisää työtä ja talouskasvua vai ennemmin vapautta ja mielekkäämmin järjestettyä elämää. Jos haluamme jälkimmäisiä, on taas uusi kysymyksensä, miten ajaa sellaista muutosta ilman valtavaa lamaa tai jopa yhteiskunnallista romahdusta, johon kapitalismi ajautuu ilman talouskasvua.

Elämä on muutakin kuin työtä

Purokuru hahmottelee uusia vaihtoehtoja palkkatyön tilalle ja sanoo työväenliikkeen vanhan tunnuksen ”Vapauteen palkkatyön orjuudesta!” olevan edelleen ajankohtainen.

— Ehkä voisi miettiä, mitä varten tätä ainutkertaista elämää eletään. Senkö vuoksi, että tuotetaan voittoja omistajille ja lisää tavaroita tukossa oleville markkinoille? Rahat ja voitot voi aina korvata. Niissä ei ole mitään niin arvokasta, että niiden takia kannattaisi uhrata kenenkään elämää. Sen sijaan palkkatyössä käytettyä aikaa ei voi kukaan tuoda takaisin, tähdentää Purokuru.

— Ongelmana tuntuu olevan työntekijäpuolen toimijuuden heikkous. Tuntuu, että Suomessa ay-liike pystyy ehkä estämään suurimmat heikennykset mutta se ei enää pysty luomaan laajasti katsoen uutta. Emme pysty painostamaan kokonaan uudenlaisen yhteiskunnan puolesta. Tämä liittyy varmasti siihen, että työtä tehdään entistä enemmän palkkatyömuodon ulkopuolella, kun ihmiset siirtyvät pienyrittäjiksi ja mikrotyöläisiksi, oli kyse sitten Wolt-kuskista, kampaajista tai pölynimureiden käyttöohjeita kääntävästä freelancerista, ja sellaisissa työn muodoissa on vaikea järjestäytyä. Mutta kyllä muutkin vanhan palkkatyöyhteiskunnan elementit ovat hajonneet.

— 1960-luvulla ihmiset Ranskasta Etelä-Amerikkaan ja Yhdysvalloista Japaniin järjestäytyivät palkkatyöhön perustuvaa yhteiskuntaa vastaan. Koko kapitalistinen järjestelmä oli hetken kriisissä. Parinkymmenen vuoden kuluessa pääoma sai kuitenkin rakennettua tietotekniikkaan ja logistiikkaan perustuvan maailmanlaajuisen infrastruktuurin, jonka avulla tuotanto hajautettiin työväenliikkeen linnakkeiden ohi. Vastarinta pystyttiin kiertämään ja suurimmat lakot murtamaan. Elämme nyt tämän kehityksen loppupäässä. Älypuhelimet viimeistelevät sen, minkä ulkoistukset ja alihankintaketjut aloittivat. Kun elämä ja työ tuntuvat hajanaisilta eikä työläisiä yhdistä enää aika ja paikka, organisoituminen ja painostaminen parempien ehtojen puolesta on hankaloitunut.

— Nähdäkseni työväenliikkeen vanhassa vaatimuksessa on edelleen valtavasti voimaa: enemmän rahaa ja vähemmän työtä! Meidän pitäisi keksiä, mitä tämä tarkoittaa nykyään, miten vähentää työtä esimerkiksi jakamalla ja hävittämällä sitä ja miten lisätä yhteistä rahaa esimerkiksi elämiseen riittävän perustulon muodossa, summaa Pontus Purokuru.

TERHO LAITILA

(artikkeli on aiemmin ilmestynyt Metalli 5 -ammattiosaston lehdessä)

Työpaikoilla vallitsee kuri!

kuri_kansi

Terho Laitila

Heti ensimmäisenä ei tulisi mieleen tutkia työoikeuden lakikoukeroita työntekijöihin kohdistuvina kurinpidollisina säädöksinä. Oikeustieteen tohtori Kalevi Höltän tuore kirja lähestyy työelämää kuitenkin juuri tästä mielenkiintoisesta tulokulmasta. Tarkastelun kohteina ovat muun muassa työsopimuslaki, työehtosopimuslaki, yhteistoimintalaki, työelämän tietosuojalaki ja työaikalaki.

— Kuri tarkoittaa yleisesti alistamista ja tottelemista. Koko palkkatyöjärjestelmä perustuu siihen, että työntekijä luovuttaa työvoimaansa käytettäväksi. Roomalaisessa oikeudessa työsopimus rinnastettiinkin vuokrasopimukseen. Kun työvoima liittyy olennaisesti ihmisyksilöön työn laadusta riippumatta, kysymyksessä on siis samalla yksilön alistaminen työnantajan määräysvaltaan. Tämän vallan tehosteena on jonkinasteinen rangaistus. Se on tässä eri asia kuin rikosoikeudellinen rangaistus, työnantajan vallassa oleva seuraamus, selvittää Kalevi Hölttä.

Työsopimuslaki ilmentää kuria

Hölttä ottaa työelämän kurinpitojärjestelmän esimerkiksi työsopimuslain.

— Työsopimuslaki (TSL) ei määrittele omistussuhteita, mutta se määrittelee työsuhteen, joka perustuu työsopimukseen. Työsopimus on vain sellainen oikeussuhde, jossa työntekijä henkilökohtaisesti alistuu suorittamaan työtä, jota joku toinen ohjaa ja valvoo. Työntekijän pitää alistua tähän saadakseen toimeentulonsa. Tämä koskee luonnollisesti työssä käyvää väestöä, jonka työstä lopulta maksetaan kaikkien toimeentulo – sosiaaliturva, johtajien optiot, maahantulijoiden ylläpito, yritystuet ja osingot. Lisäksi työvoiman tuottamasta lisäarvosta maksetaan koko yhteiskunta armeijoineen, kouluineen, sairaaloineen ja poliiseineen.

Työsopimukset yksityisten omistajien ja työntekijöiden kesken ovat Höltän mielestä olennainen osa kapitalistista järjestelmää. Jos esimerkiksi valtio tai liitto saisi päättää työsopimuksista ja irtisanomisista, kysymyksessä ei olisi kapitalistinen systeemi.

— Työsopimuslaissa kuria ilmentää yleissäännöksenä TSL 3: 1 §:n ensimmäinen virke: ”Työntekijän on tehtävä työnsä huolellisesti noudattaen niitä määräyksiä, joita työnantaja antaa toimivaltansa mukaisesti työn suorittamisesta”, sanoo Hölttä.

 Nykypäivän työelämässä kurinpitokäytännöt vaihtelevat suuresti eri työpaikoilla. Työnantajat joutuvat usein tinkimään vanhanaikaisesta komentelusta saadakseen työmotivaation ja sitä kautta tuottavuuden pysymään hyvänä.

— On menestyvää työn eli asioiden johtamista, mutta myös käskyihin, moitteisiin ja varoituksiin perustuvaa johtamista, henkilöiden johtamista käskyin ja uhkauksin. Kurinpito perustuu kuitenkin viime kädessä työoikeuden johtavaan periaatteeseen eli omistajan määräysvaltaan. Kuria pidetään valvonnan ja rangaistusten avulla, mutta myös palkitsemalla kuuliaisia työntekijöitä. Palkitseminen ja suosiminen on usein taitavaa kurin ylläpitoa.

— Mielestäni on tärkeää, että työpaikoilla sovittaisiin yhteistoimintalaissa mainittuja työ- ja järjestyssääntöjä, joilla voidaan edistää samanlaista kohtelua ja tarkkuutta rangaistusmenettelyssä. Kirjassa esitän myös vähän ohjetta ja mallia työsääntöjen laadintaan, toteaa Hölttä.

Direktio-oikeus valtasuhteen takaajana

Yleensä vedotaan direktio-oikeuteen perusteltaessa työpaikoilla vallitsevaa valtasuhdetta.

— Direktio-oikeus tarkoittaa työn johto- ja valvontaoikeutta. Se on olennainen osa työsopimusta. Jos sopimuksesta puuttuisi tällainen ehto, kysymyksessä olisi jokin muu sopimus, esimerkiksi urakka tai kauppa. Siitä seuraisi, että työlainsäädännön tärkeä osa eli työsuojelulainsäädäntö ja sosiaaliturva eivät olisi lainkaan mukana säätelyssä.

— Työnantaja käyttää direktiovaltaansa työnjohtajien välityksellä ja myös pysyvin määräyksin. Direktio voi olla hyvin vähäistä, esimerkiksi etätyössä ja muissa itsenäiseen harkintaan ja työaikoihin perustuvassa työssä. Olennaista on, että direktio-oikeus on kuitenkin aina taustalla. Työnantajan vallassa on, kuinka tehokkaasti se haluaa johtaa ja valvoa työsuorituksia.

Pitää olla uskollinen

Työntekijöiltä vaaditaan myös yhä tiukemmin uskollisuutta työnantajaa kohtaan.

— Kirjaseni keskeinen sanoma on juuri lojaalisuutta eli uskollisuutta vaativan TSL 3: 1 §:n kritiikki. Lainkohdan toinen virke kuuluu: ”Työntekijän on toiminnassaan vältettävä kaikkea, mikä on ristiriidassa hänen asemassaan olevalta työntekijältä kohtuuden mukaan vaadittavan menettelyn kanssa.” Tämä on yleissäännös, jolla pyritään valvomaan työntekijöiden vapaa-aikaa ja muuta toimintaa työajan ulkopuolellakin. Lainkohta on jännitteessä perusoikeuksien, kuten sananvapauden, kanssa. Kun työsopimuslaki on säädetty tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä eli yksinkertaisella enemmistöllä, sitä pitää tulkita ahtaasti ja antaa etusija perustuslain säännöksille. Mielestäni tämä pykälä pitäisi kumota nykyaikaan sopimattomana historiallisena jätteenä. Sen historiallinen tausta juontuu aina orjuuden ajoista.

Tyosopimuslain huononnukset 2001

— Vanhimmat ay-jäsenet muistavat vielä kampanjan työsopimuslain kokonaisuudistuksen hyväksymiseksi. SAK julkaisi erityisen kalliille paperille painetun lentolehtisen, jolla vaadittiin kolmikannassa sovitun lakiesityksen ehdotonta hyväksymistä pilkkuakaan muuttamatta. Lain muutos merkitsi huomattavia huononnuksia työntekijöiden kannalta, mutta edes kukaan työväen kansanedustajista ei uskaltanut vastustaa huononnuksia.

Hölttä mainitsee huononnuksista pari esimerkkiä

— Laittomasta irtisanomisesta tuomittava vahingonkorvaus rajoitettiin enintään 24 kuukauden palkkaa vastaavaksi summaksi. Aikaisemmin oli voimassa vahingonkorvausoikeudessa vallitseva linja eli täyden vahingon korvaus. Se merkitsi periaatteessa eläkeikään asti ulottuvaa korvausta, jos uutta työpaikkaa ei saanut. Käytännössä korvaukset ovat nykyään vain noin kymmenen kuukauden luokkaa selvissäkin tapauksissa. Saarnatyöläisenä toiminut pappi ”isä” Mitro sai tyytyä vain neljän kuukauden palkkaan laittomasta irtisanomisestaan. Hänellekin lienee vaikea keksiä ammattitaitoa vastaavaa työtä sen jälkeen, kun ei enää päässyt sosiaalidemokraattien listalta EU:n parlamenttiin.

— Myös palkanmaksua ulkopuolisen syyn aiheuttaman työn keskeytyksen ajalta vähennettiin – ja siirrettiin röyhkeästi osin työttömyysturvana maksettavaksi. Työsopimuksen purkamisperusteeseen vetoamisaikaa lisättiin yhdestä kahteen viikkoon. Odotuspäivien palkkaa koskeva selvä säännös pilattiin vaikeaselkoiseksi. Koeaikaa on pidennetty jo monesti, luettelee Kalevi Hölttä.

Työntekijöiden perusoikeuksia loukataan

Höltän mukaan Suomessa keskustelu työntekijöiden perusoikeuksista ei ole edennyt. Työoikeudesta on muodostunut tavallaan suppea eristäytynyt oikeudenala, joka elää omassa saaressaan.

—  Perusoikeusjärjestelmän tulemista osaksi työoikeutta ei kuitenkaan voi kauan estää. Se merkitsee myös työehtosopimusten tarkistamista. Niissäkin on määräyksiä, joiden tulkinta käytännössä johtaa työntekijöiden perusoikeuksien rajoittamiseen. Tällaisia ovat mm. tiedotteiden jakamista ja kokouksien pitämistä koskevat rajoitukset; ehkä vielä myös henkilötarkastuksia koskevat määräykset.

Pahimmillaan perusoikeuksia loukataan, jos työntekijän osallistumista vapaa-aikanaan poliittiseen tai muuhun yhdistystoimintaa pyritään rajoittamaan.

— Mainitun lojaliteettivelvoitteen nojalla työnantajat ovat jo pyrkineet rajoittamaan työntekijöiden sananvapautta. Kun sellaista havaitaan, pitää heti kääntyä viranomaisten puoleen. Käsittääkseni paras on yrittää saada tällaiset asiat poliisin tai tuomioistuinten ratkaistaviksi, jos työntekijän oikeuksia on loukattu. En usko, että työsuojeluviranomaisilla on mitään roolia näissä asioissa. Luonnollisesti ammattiliittojen lakimiehet hoitavat myös perusoikeusasioita.

Hölttä toteaa, että työlainsäädäntö sinänsä, paperilta luettuna, ei ole suoraan ristiriidassa perustuslain kanssa, mutta lain tulkinnat riitatapauksissa sen sijaan voivat hyvinkin olla.

— Työoikeus perustuu paljolti siihen, että työntekijä itse luopuu oikeuksistaan, kun hyväksyy työsopimuksen. Tietysti näin on etenkin työaikana, jona työntekijä on sopinut tekevänsä määrättyjä töitä. Mutta sopimallakaan ei voi luopua keskeisistä poliittisista perusoikeuksista, muistuttaa Hölttä.

Irtisanomissuojan heikkous kurin välineenä

Irtisanomisen pelko on olennainen kurinpidon väline. Irtisanomissuoja on Suomessa erittäin heikko sekä yksilöperusteisissa että kollektiiviperusteisissa (taloudelliset ja tuotannolliset syyt) irtisanomistapauksissa. Työnantajalla ei ole pelkoa suurista korvauksista, ja etenkin suuret yritykset pystyvät vaivattomasti siirtämään mahdolliset korvauksensa muiden, kuten veronmaksajien ja asiakkaiden, maksettaviksi.

— Olen usein ihmetellyt, miksi irtisanomisia pelätään nykyään jopa enemmän kuin aikoina, jolloin ei ollut lainkaan irtisanomissuojaa. Eräänlainen irtisanomissuojahan – oikeastaan vain korvausvelvollisuus – tuli vasta vuoden 1970 työsopimuslain mukana. Sitä ennen työnantaja sai ilman mitään perusteluja laillisesti irtisanoa 14 päivän irtisanomisajalla. Tietysti siinä ovat taloudelliset syyt. Vaikka ennen oli kurja työttömyysturva, töitä oli tarjolla enemmän kuin nykyään. Myös maatalouden osuus taisi vaikuttaa toimeentuloon osalle työläisistä. Nyt väestö on kasvanut valtavasti niistä ajoista. Lisäksi maahanmuutto on runsaasti lisännyt työvoimaa niistä ajoista kun maasta muutettiin työvoimaksi naapurin kapitalisteille. Markkinatalouden peruslaki on kysynnän ja tarjonnan laki, jossa työvoimakin on tavaraa, valaisee Hölttä.

Työehtosopimuslaki myös kurikeppinä

Hölttä muistuttaa, että työehtosopimuslain (TEhtoL) mukaan yksityinen työntekijäkin voi joutua maksamaan hyvityssakkoa työehtosopimuksen tahallisesta rikkomisesta, joka ei siis liity millään tavalla työrauhavelvollisuuteen. Työntekijä voisi joutua vastuuseen juuri kurinpito- eli järjestysmääräysten rikkomisesta, mutta tämä lainkohta on jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi. Eihän työnantajan kannata haastaa työntekijää työtuomioistuimeen parin sadan euron takia, kun se voi sen sijaan kurittaa häntä muulla tavoin.

— Olennainen merkitys on TEhtol 8 §:n mukaisella työrauhavelvollisuudella. Sen avulla työntekijät kollektiivina pidetään kurissa isojen taloudellisten menetysten uhalla. Yksittäistä työntekijää ei sido mikään työrauhavelvollisuus, mutta ammattiosastoa se sitoo. Välillisesti jokainen jäsen kärsii, jos osasto kärsii. Painostustoiminta kaikissa muodoissaan eli lakkoa lievempinäkin työtaisteluina johtaa useimmiten siihen, että työtuomioistuin tuomitsee ammattiosaston maksamaan hyvityssakkoa työnantajaliitolle valvontavelvollisuutensa  — aktiivisen työrauhavelvollisuutensa — rikkomisesta. Työrauhavelvollisuus toimii tehokkaana kurinpitovälineenä konfliktitilanteissa, kun työntekijät haluavat osoittaa mieltään sellaisella tavalla, jonka kekseliäs työtuomioistuin voi tulkita työehtosopimukseen kohdistuvaksi painostustoimeksi.

.

Työtuomioistuin  osa koneistoa

Hölttä sanoo, että työtuomioistuimen tehtävä on muodollisesti tuomita sekä työnantaja- että työntekijäpuolen rikkeistä. Käytännössä työtuomioistuin on eräänlainen työrauhapoliisi, joka sakottaa työntekijäjärjestöjä. Työ- ja virkaehtosopimusten tulkinnassa se saattaa yltää puolueettoman tuomioistuimen tasolle.

— Se on erikoinen oikeusvaltioon sopimaton laitos, joka toimii tuomioistuimena, mutta tuomioista ei ole valitusoikeutta. Olen usein kiinnittänyt huomiota tähän perustuslain 21 §:n vastaiseen tilaan, mutta yksikään oikeustieteen edustaja ei ole rohjennut edes kommentoida tätä asiaa, ihmettelee Kalevi Hölttä.

artikkeli on ilmestynyt alunperin Turun Teollisuustyöväen ammattiosasto ry 49 jäsenlehdessä Neljäysiläinen 1/2018

Engels

Tony Cliffin puhe Marxism-festivaalilla 1996

Энгельс, Фридрих - это... Что ...

Aloitan sanomalla, että Engels totesi soittaneensa Marxiin nähden toista viulua. Marxiin nähden toinen viulu on totta puhuen melkoinen saavutus. 150. viulu Marxiin nähden olisi sekin saavutus! Mutta mielestäni Friedrich Engels itse asiassa aliarvioi panostaan. Hän oli tavallaan hyvin vaatimaton itsestään. Hän oli enemmän kuin toisen viulun soittaja Marxiin verrattuna, ja aion väittää, että hänen panoksensa oli valtava ja antoi paljon marxilaisuuteen, ja että hän teki tämän usein riippumatta Marxista ja ennen Marxia.

On yksinkertainen tapa testata tätä. Käykääpä läpi Marxin ja Engelsin kootut teokset ja hakekaa, milloin työväenluokan keskeisyyden käsite ensimmäistä kertaa ilmestyy heidän kirjoituksiinsa. Marxko vai joku muu nosti tämän ensimmäisen kerran esille? Se oli Engels, Pariisissa 1844 kirjoittamassaan kirjassa, jonka otsikko oli Työväenluokan asema Englannissa. Tuo kirja on hieno johdatus työväenluokan rooliin ei vain historiassa, vaan myös yhteiskunnan tulevaisuudessa.

Meille on tärkeätä ymmärtää, että ajatukset, jollaisia tuossa kirjassa esitetään, eivät synny kirjastoissa. Näette unta, jos luulette suurten aatteiden syntyvän siellä. Tosiasia on, kuten Marx kirjoitti Kommunistisessa manifestissa, että kommunistit yleistävät työväenluokan historiallisesta ja kansainvälisestä kokemuksesta. Se tarkoittaa, että on kehitettävä aatteita tästä luokan kokemuksesta.

Tässä esimerkki siitä, kuinka tuo prosessi toimii. Kommunistisessa manifestissa1848 olivat ajatukset siitä, mitä tapahtuu sosialistisen vallankumouksen jälkeen, hyvin epämääräisiä. Se puhuu proletariaatin diktatuurista, mutta ei kerro, millainen tuo proletariaatin diktatuuri olisi. Sitten vuonna 1871 Marx kirjoittaa toisen kirjasen, jossa hän sanoo, ettei proletariaatin diktatuurissa ole byrokratiaa, ei vakinaista armeijaa, että kaikki viranhaltijat valitaan vaaleilla ja voidaan samalla tavalla erottaa, että he saavat keskivertotyöläisen palkan jne. Ehkä voi itsekseen ajatella: ”Tämä osoittaa, kuinka kovasti Marx on tehnyt töitä British Museumissa. Vuonna 1848 hän ei puhunut tästä mitään, mutta vuonna 1871 hän puhuu!” Ei suinkaan. Hänen näkemyksiään vuonna 1871 muokkasi samana vuonna Pariisin kommuuni, joka oli todellisuutta. Pariisin työläiset loivat oman kommuuninsa ilman byrokratiaa, ilman vakinaista armeijaa ja niin edelleen.

Palataksemme siihen, kuinka Engels löysi työväeluokan keskeisyyden — tässä Engels oli etulyöntiasemassa Marxiin nähden. Etulyöntiasema tuli siitä, että hän asui Britanniassa ennenkuin Marx tuli tänne, ja täällä nousi maailman ensimmäinen työväenluokan joukkoliike, chartistiliike. Tätä ei tietenkään opeteta koulussa. Siellä opetetaan, että vallankumous on Britannialle vieras asia. Venäläiset ne tappavat tsaareja. Ranskalaiset ne pistävät kuninkaita giljotiiniin. Ei puhuta Kaarle I:stä! Vallankumous oletetaan vieraaksi ilmiöksi ja siksi chartisteja ei mainita.

Mutta juuri Britanniassa, vuonna 1842, tapahtui historian ensimmäinen yleislakko, ja sen ensikäden todistajana Engels oli äärimmäisen vaikuttunut. Esimerkiksi yksi vuoden 1842 lakon jännittävistä asioista oli ajatus liikkuvista lakkovartioista. Sitä luulisi niiden olevan aika uusi keksintö tai että meidän sukupolvemme kehitti ne ehkä 70-luvulla. Ei ollenkaan. Ne keksittiin vuonna 1842. Ne kulkivat tehtaalta toiselle. Sitä kutsuttiin tehtaan kääntämiseksi, ja ne käänsivät teollisuuden kaikkialla maassa. Aikanaan se oli uskomaton saavutus. Niinpä Engelsin kirjaa Työväenluokan asema Englannissa ei voida selittää, ellei muisteta, että Engels tunsi chartistit Manchesterissa, joka oli vuoden 1842 lakon keskus. Mutta ei hän ollut pelkkä tapahtumien todistaja.

Kun katsoo hänen kirjoittamaansa kirjaa, siinä on eräitä hienoja ajatuksia, joita me tänään pidämme itsestään selvinä. On paljon helpompaa vetää johtopäätöksiä, kun tapahtumista on kulunut pitkä aika. Kuvitelkaa, että eläisitte 1830- tai 1840-luvulla. Oivaltaisitteko saman kuin Engels? Kun tämän ottaa huomioon, käy selväksi, kuinka suurenmoinen kirja Työväenluokan asema Englannissa on.

On ensinnäkin muistettava, että Engels oli vain 23-vuotias kirjoittaessaan sen. Ja tärkeätä siinä eivät ole niinkään kuvaukset työväenluokan elämästä, vaikka ne ovatkin todella kiinnostavia. Kun hän kirjoittaa työväenluokan elämästä, hän ei ota samaa otetta kuin Charles Dickens, suunnilleen tyyliin ”Voi piruparkoja! Työläiset kärsivät. Saisinko lisää, herra?” Ei, Engelsin tyyli on täysin päinvastainen. Siinä on hienoa optimismia, eivätkä työläiset esiinny historian uhreina, vaan historian subjekteina, ihmisinä, jotka tekevät historiaa. Luen teille lainauksen Työväenluokan asemasta Englannissa antaakseni kuvan tästä:

Piilotettu ja epäsuora köyhien sota rikkaita vastaan muuttuu avoimeksi ja yleiseksi. Pian on myöhäistä päästä rauhanomaiseen ratkaisuun. Pian pienikin liike riittää saamaan lumivyöryn liikkeelle. Silloin kajahtaa sotahuuto koko maan läpi: ”Sota palatseihin, rauha mökkeihin.” Mutta silloin on liian myöhäistä rikkaille.

Engels myös ymmärsi ammattiliittojen tärkeyden. Monet ajattelevat tänään, että ammattiliitot ovat vain työläisten järjestöjä, jotka yrittävät parantaa oloja. Nyt, Blairin vaikutuksesta, voi näyttää jopa pahemmalta – että työläisten järjestöt myyvät työläiset työnantajille. Ammattiliittojohtajat eivät ehkä puhu avoimesti näin, mutta heidän käsissään ammattiliitot ovat toistuvien kompromissien väline. Engels katsoi asiaa hyvin eri tavalla, koska vaikka ammattiliitot olivat silloin vasta alussa, hän näki niiden mahdollisuudet. Vuonna 1844 hän puhui jo tällä tavalla: ”Sotakouluna lakot ovat korvaamattomat.” Hänelle liitot olivat sotakouluja, eivät kompromissikouluja. Tavoitteena ei ollut saavuttaa jotain pientä etua ja jäädä siihen, koska sodassa on hyvin yksinkertainen sääntö – jompikumpi osapuoli voittaa. Liitot olivat Engelsin näkemyksen mukaan sodan väline. Lenin käytti monta vuotta myöhemmin sanontaa ”Ammattiliitot ovat kommunismin koulu.”

Muistakaa, että Engels kirjoitti näin ennen kuin tapasi Marxin. Sen sanominen, että Engels ymmärsi työväenluokan keskeisyyden ennen Marxia, ei ole lainkaan Marxin arvostelemista. Sillä missä Marx tuolloin asui? Onko kukaan sattunut käymään hiljattain hänen kotikaupungissaan, Trierissä? Suurin työpaikka siellä on luultavasti Marxin talo! Toisin kuin Marx, Engels oli Britanniassa, joka siihen aikaan oli koko maailman verstas, ja Manchester oli teollisen vallankumouksen keskus. On siis täysin luonnollista, että ajatuksen sai ensimmäisenä Engels.

Toinen seikka ajatuksissa on, ettei niitä voi patentoida. Ei voi sanoa, kuka pani ensimmäisenä alulle suuren ajatuksen, koska ajatukset ovat kuin joki ja joki muodostuu monista virroista. Engels on yksi virroista, jotka luovat marxilaisuuden. Siksi en pidä ajatuksesta puhua hänestä toissijaisena Marxiin nähden, koska silloin häntä ei nähdä itsenäisenä virtana, joka antaa panoksen koko marxilaiseen liikkeeseen. Mutta olen muuten tyytyväinen, kutsumme itseämme marxilaisiksi, koska engelsiläinen olisi paljon vaikeampi lausua!

Marxin ja Engelsin työn välillä on kuitenkin joskus eroa. Jos vertaa näiden kahden kirjoituksia, huomaa, että kun Engels oli usein tienavaaja, Marx meni paljon syvemmälle. En yritä sanoa, että Marx vain kopioi Engelsiltä. Se ei ole lainkaan totta. Engels oli tienavaaja Englannin-kokemustensa ansiosta, mutta Marx meni pidemmälle – hän kehitti asioita edelleen.

Otetaanpa esimerkiksi kommunismin määritelmä. Kuinka Engels sen määritteli? Hän kirjoitti seuraavaa, käyttäen tyyliä, joka on valtavan tiivistä ja erittäin yksinkertaista (paljon yksinkertaisempaa kuin Marxin):

Kommunismi: (1) puolustetaan proletariaatin etuja vastakohtana porvariston eduille. (Nämä ovat selkeitä luokkaehtoja.) (2) tämä tehdään kumoamalla yksityisomistus ja korvaamalla se yleisellä omistuksella, (3) näiden tarkoitusten toteuttamiseksi ei hyväksytä mitään muita keinoja kuin voimalla tehty demokraattinen vallankumous.

Kaikki kommunismin määrittelemiseksi tarvittava on siinä. Se saavutetaan vallankumouksellisella voimalla, ja se on voimalla demokraattinen, ei vain jokin hemmetin kaappaus, kun 50 ihmistä ottaa vallan toisilta 50 ihmiseltä.

Tämä määritelmä on hyvin tärkeä. Ja kun hän selittää, miksi tarvitsemme vallankumousta, hän sanoo, että tarvitsemme vallankumousta kahdesta syystä. Ensinnäkin, ”paitsi ettei hallitsevaa luokkaa voida muulla tavoin kumota, myös koska sen kumoava luokka voi vain vallankumouksessa onnistua pääsemään irti aikojen liasta ja tulemaan sopivaksi perustamaan uuden yhteiskunnan.” Me tulemme luokkayhteiskunnasta ja meillä on uskomaton määrä saastaa päässämme. Yhteiskunnassa hallitsevat aatteet ovat hallitsevan luokan aatteita ja hallitsevan luokan aatteet hallitsevat kaikkea.

Meihin vaikuttavat myös muut kuin ilmeiset ja avoimet ajatukset. Ei ole vaikeata huomata, että rasismi on huono ajatus ja että se on taantumuksellista. Hallitsevan luokan aatteet vaikuttavat perusasioihin. Muistan tapauksen vuosien takaa, kun tyttäreni oli seitsemän- tai kahdeksanvuotias. Hän kinasteli kanssani. En muista mistä. Sitten hän sanoi: ”Sinun täytyy olla oikeassa.” ”Miksi minun täytyy?” kysyin. ”Koska olet vanhempi kuin minä, siksi olet viisaampi kuin minä.” Minä sanoin: ”Hyvä on, olen siis viisaampi kuin sinä. Sinä tulet olemaan viisaampi kuin sinun lapsesi. Ihmisistä tulee siis tyhmempiä ja tyhmempiä!” Nythän ajatus, että vanhat ovat parempia kuin nuoret ja että heitä täytyy totella, on hierarkiaa. Se tulee yhteiskuntamme rakenteesta. Ihmiset eivät huomaa sitä.

Otetaan ajatus, että on oltava rikkaita ja köyhiä. Sanotaan, että ”tietysti on olemassa rikkaita ja köyhiä; rikkaita ja köyhiä on ollut aina.” Kuinka moni työväenluokan äideistä sanoo lapsilleen: ”Sinun isäsi on työläinen, sinun isoisäsi oli työläinen, sinusta tulee työläinen, sinun lapsistasi tulee työläisiä. On aina oleva rikkaita ja köyhiä”? Ja johtopäätös on, että sille ei voi mitään. Jotenkin rikkaiden on oltava lahjakkaampia.

Muistan kuinka isälläni oli tapana sanoa minulle: ”Osaan kirjoittaa nimeni yhdeksällä kielellä.” Se oli totta. ”Mutta sekit jäävät aina lunastamatta.” Ja sitten joku, jolla ei ole kykyjä, voi tulla ja allekirjoittaa sekin puumerkillä, mutta se kelpaa.

Se seikka, että hallitsevat aatteet yhteiskunnassamme ovat hallitsevan luokan aatteita, tarkoittaa etemme voi päästä eroon niistä muuten kuin luovalla toiminnalla, vallankumouksen toiminnalla. Jos ajattelee vallankumousta kaappauksena, jossa pieni vähemmistö korvaa pienen vähemmistön, jossa 50 kenraalia potkaisee 50 kenraalia huipulla, silloin joukoilla voivat olla yhä samat aatteet ja vallankumous voi silti tapahtua. Mutta jos puhuu työväenluokan vapautumisesta työväenluokan omana asiana, silloin emme pysty saamaan aikaan uutta yhteiskuntaa, elleivät joukot muuta aatteitaan. Mooseksen oli johdettava israelilaisia 40 vuotta autiomaassa puhdistaakseen heidät menneisyyden vanhoista aatteista. Lenin jatkoi sanomalla, että ”yhden vallankumouspäivän aikana työläiset oppivat enemmän kuin vuosisadassa.”

Niinpä Engelsin ajatus oli, että työläiset tarvitsevat vallankumouksen päästäkseen eroon roskasta päässään. Vasta kun he taistelevat vallankumouksessa, kun he ovat aktiivisia vallankumouksessa, he löytävät kollektiivin voiman ja saavat tunteen, ettei heidän tarvitse katsoa kehenkään ylöspäin. Kun joku pyytää minua tiivistämään tämän käsityksen, mainitsen pienen tarinan John Reedin kirjassa Kymmenen päivää, jotka järisyttivät maailmaa. Se osoittaa hienolla tavalla Venäjän vallankumouksen vaikutuksen. Trotski, Pietarin neuvoston puheenjohtaja, tuli neuvoston taloon ja siellä kaksi työläistä oli tarkastamassa kulkulupia. (Tuohon aikaan oli vaarana, että vastavallankumoukselliset heittäisivät kranaatteja jne.) Trotski siis tuli sinne, katsoi taskunsa ja sanoi: ”Olen hyvin pahoillani, mutta minulla ei ole lupaa, mutta olen Trotski.” Ja mies sanoi: ”En välitä siitä, kuka olette.” Se on työväenvaltaa. Tarvitaan vallankumous, että joku uskaltaisi sanoa John Majorille pääministerin virka-asunnon edessä: ”Minä en välitä hittojakaan siitä, kuka te olette.” Se merkitsisi todellista työväenvaltaa. Siksi Engelsin ajatus, että vallankumousta tarvitaan, että työläiset muuttuisivat, on suurenmoinen ajatus.

Pari muuta juttua Engelsistä itsestään. Teidän kannattaa tietää, että vaikka Kommunistisen manifestin nimilehdellä sanotaa, että sen kirjoittivat Karl Marx ja Friedrich Engels, sen kirjoitti todellisuudessa Marx. Mutta manifestista oli ensimmäinen luonnos, ja sen kirjoitti Engels. Sen nimi on Kommunismin periaatteet. On erittäin jännittävää verrata kahta luonnosta. Se johtuu siitä, että on useita kysymyksiä, jotka löytyvät Kommunismin periaatteista, mutta joita ei ole Kommunistisessa manifestissa.

On esimerkiksi yksi kysymys, jota käsitellään pelkästään Kommunismin periaatteissa: voidaanko sosialismiin yltää yhdessä maassa? Tämä kysymys johti käytännössä 80 tai 90 vuotta myöhemmin verilöylyyn Stalinin ja Trotskin välillä. Engels esittää kysymyksen, ja vastaa, ettei sosialismi yhdessä maassa ole tietenkään mahdollinen, koska maailma on kansainvälinen talous, ja niin edelleen. Kun tarkastelee Kommunismin periaatteita, saa käsityksen Engelsin panoksesta. Kaikki Kommunistisen manifestin ajatukset ovat jo siinä, hyvin selkeästi ja yksinkertaisesti esitettyinä, eivätkä niin suurisuuntaisella tyylillä. Kun katsoo Marxia, tulee tunne, että hän maalaa meille uskomatonta seinämaalausta, uskomatonta suurta kuvaa. Kun katsoo Engelsiä, näkee pienemmän kuvan. Mutta samat perusajatukset ovat siinä.

Muutamia muita seikkoja — kysymys jatkuvasta vallankumouksesta. Kaikki me puhumme Trotskista opettajana, jatkuvan vallankumouksen teorian perustajana. Ja se on aivan totta, paitsi että kauan ennen Trotskia, vuonna 1848, Engels kirjoitti jatkuvasta vallankumouksesta. Hän kirjoitti ensimmäisenä, että porvaristo on pelkurimaista, ja mitä idempään menee, sitä pelkurimaisempaa se on. Englannin porvaristo uskalsi katkaista kuninkaan kaulan. Ranskan porvaristokin luotti itseensä niin, että katkaisi kuninkaan kaulan.

Miksi porvaristo on sitä pelkurimaisempaa, mitä kauemmas itään mennään? Koska se on tullut näyttämölle myöhemmin (teollisuus kehittyi siellä myöhemmin). Kapitalistinen tuotanto järjestettiin nyt suurten tuotantoyksiköiden muodossa, joissa oli voimakas työväenluokka. 1800-luvun porvaristo saattoi nyt nähdä tuon uuden luokan varjon. 1600-luvun porvaristo Britanniassa ei kysynyt itseltään: ”Jos rohkenemme tehdä vallankumouksen, nouseeko proletariaatti meitäkin vastaan?” Proletariaatin nousun vaaraa ei ollut. Sama piti paikkansa Ranskan vallankumoksen kohdalla. Työläiset eivät menneet lakkoon. Oli ruokamellakoita ja hintamellakoita, mutta työläiset eivät olleet keskittyneet tehtaisiin.

Engels kirjoittaa seuraavaa porvaristosta: ”Teidän palkkionanne on lyhyt hallitsemiskausi. Te sanelette lait, te paistattelette oman majesteettinne auringon paisteessa, te juhlitte kuninkaallisissa saleissa ja kosiskelette kuninkaan tytärtä, mutta muistakaa, pyövelin saapas on kynnyksellä.” Tämä on upea tapa kuvata, mistä jatkuvassa vallankumouksessa on kysymys. 1800-luvun porvaristosta oli tullut liian pelkurimaista tehdäkseen oman vallankumouksensa feodalismia vastaan, koska se näkee hartioidensa takana työväeluokan uhan.

Toinen seikka: mikä on Marxin Pääoman täydellinen nimi? Jos ette ole lukeneet sitä lainkaan, olette ehkä silti lukeneet sen etusivun. Sen alaotsikko on Kansantaloustieteen arvostelua. Se onkin hyvin mielenkiintoista. Vuonna 1846 Engels kirjoitti kirjasen Kansantaloustieteen arvostelua. On totta, ettei se ole läheskään yhtä mahtava kuin Pääoma. Marx käytti 26 vuotta kirjoittaakseen tuon teoksen ja teki valtavasti tutkimustyötä. Engelsin kirjanen ei ole lainkaan sen kaltainen. Mutta silti monet perusajatuksista ovat siinä – esimerkiksi ero pysyvän ja vaihtelevan pääoman välillä, riisto, lisäarvo, maankorkoteoria jne.

Minä inhoan käsitystä, että ihmiset ajattelisivat Engelsin olleen mitättömyys, joka seurasi Marxia. Surullista Engelsissä on, että hän oli aina niin vaatimaton suhteessa Marxiin. Hän oli niin uskollinen Marxille. Hänen uskollisuuttaan ei voi kuvitella. Tosiasiat todistavat, että kaikista vaistoistaan huolimatta hän työskenteli tehtaanjohtajana suurimman osan elämäänsä. Ei hän tuosta roolistaan lainkaan pitänyt. Hän ei uskonut luokkasopuun malliin ”jättäkää meidät yhteen, työläiset ja johtajat”, mutta henkilökohtaisesti hän oli tehtaajohtaja. Hänen perheensä omisti tehtaan Manchesterissa ja käski hänen hoitaa sitä. Hän vihasi sitä joka päivä, joka viikko ja joka kuukausi. Hän todella vihasi sitä, ja tiedättekö, miksi hän silti teki sitä? Vain yhdestä syystä. Hän teki sen Marxin takia, koska Marx ei koskaan elämässään tienannut mitään. Hänen äitinsä oli aivan oikeassa, kun kysyi häneltä: ”Miksi ihmeessä kirjoitat kirjaa pääomasta – mikset luo pääomaa?” Marx ei koskaan luonut yhtään pääomaa. Engels yksinkertaisesti antoi rahaa hänen perheelleen ja hänen lapsilleen, vuodesta toiseen. Kun Marx kuoli, Engels ei varmastikaan ollut onnellinen, mutta hän varmaan huokasi helpotuksesta, koska nyt hän saattoi luopua tehtaan johtamisesta. Hän ei halunnut tehdä sitä hemmetin hirveätä työtä.

Paitsi että hänen uhrauksensa oli ehdottoman hämmästyttävä, tilanne johtui myös hänen vaatimattomuudestaan. Älkää kertoko kenellekään ulkopuoliselle, mutta kun Marxille syntyi avioton lapsi, Engels teeskenteli olevansa sen isä ollakseen loukkaamatta Marxin vaimoa. Tänään me pitäisimme sellaista tosi typeränä, esimerkkinä 1800-luvun kehittymättömyydestä. Mutta se ei kuulu asiaan.

Haluan tehdä nyt erään toisen asian selväksi. Me puhumme aina historiallisesta materialismista Marxin ainutlaatuisena panoksena, jne. Mutta tämä muotoilu löytyy Engelsiltä:

Historia ei tee mitään. Sillä ei ole mitään valtavaa rikkautta, se ei käy mitään taisteluja. Päinvastoin: ihminen, todellinen, elävä ihminen on se, joka tekee tämän kaiken, jolla on kaikki ja joka taistelee. Historia ei ole erillinen henkilö, joka käyttäisi ihmisiä välineinään saavuttaakseen omat tavoitteensa. Historia ei ole mitään muuta kuin tavoitteisiinsa pyrkivän ihmisen toimintaa.

Silti Engelsiä syytetään varsin usein siitä, että hän olisi deterministi!

Ollakseni rehellinen: jos minä tietäisin jonkin olevan ennaltamäärättyä, en tekisi mitään, sillä jos sosialismi on väistämätöntä, istuisin kädet ristissä ja hymyilisin: ”Sosialismi koittaa!” Niinpä sen eteen ei tarvitsisi tehdä mitään. Historialle ei tarvitse avata ovea. Se löytää itse tiensä. Kääntäen, jos ajattelisin fasismin voiton olevan väistämätön, sanon suoraan, etten istuisi kädet ristissä, vaan makaisin vuoteessa, menisi peiton alle piiloon ja itkisin. Kummassakaan tapauksessa en tekisi mitään. Mutta Engels muotoilee tämän täysin oikein. Historia on sitä, mitä ihmisolennon tekevät. Ei se ollut Ranskan historia, joka valloitti Bastiljin, vaan miehet ja naiset ne valloittivat Bastiljin 14. heinäkuuta 1789. Ei historia tehnyt Venäjän vallankumousta, Venäjän vallankumouksen tekivät venäläiset työläiset ja venäläiset sotilaat.

Tätä historiallinen materialismi tarkoittaa: että historian subjekti ovat ihmisolennot, mutta että he toimivat oloissa, jotka ovat heistä riippumattomia. Ei ole epäilystäkään – puhun englantia. Ette ehkä usko sitä, mutta minä en keksinyt englannin kieltä. Ehkä vääristän sitä hiukan, mutta englanti on minusta riippumatonta. Ei englanti teille puhu, ei kieli, jokin mystinen juttu, teille puhu. Minä teille puhun, murteellisella englannilla, mutta minä se olen, osa historian aktiivista subjektia. Se on hyvin tärkeätä Engelsin muotoilussa.

Nykyään on joitain ihmisiä, jotka ovat yrittäneet antaa Marxista sellaisen kuvan, että hän olisi ollut Engelsiä vastaan. He tekevät sen, koska he haluavat erottaa teorian käytännöstä. Samaa on tapahtunut muinakin aikoina. Stalinin ja Trotskin välisen taistelun aikana, niin kauan kuin Stalin eli, kommunisitnen liike valtaosaltaan tuki Stalinia. Joka kerta kun Stalin vilustui ja aivasti, kansainvälinen liike otti nenäliinan esille. Mutta kun Stalin paljastettiin kuolemansa jälkeen, samat ihmiset päättivät: ”Me emme voi samaistua Trotskiin (vaikka Trotski taisteli Stalinia vastaan). Meidän on löydettävä joku, joka ei ole stalinisti, mutta ei ole trotskilainenkaan.” He etsivät tarkasti, ja heitä onnesti. Italialaisessa vankilassa oli mies, ja koska hän oli vankilassa, hän ei tietenkään voinut olla kovin aktiivinen päivittäisessä taistelussa. Tuo mies oli Gramsci. Niinpä he tekivät Gramscista esimerkin, jota seurata, ikäänkuin sanoakseen: ”Me emme ole stalinisteja, me emme ole trotskilaisia, me olemme gramscilaisia!”

Saman he ovat yrittäneet tehdä Marxin ja Engelsin suhteen. Marxia vastaan on hyvin vaikeata hyökätä, niinpä he etsivät sen sijaan eroja hänen ja Engelsin välillä. He huomaavat, että Engels oli käytännön mies ja niinpä he sanovat, että Marx ei ollut – hän oli teoreetikko. He sanovat kannattavansa marxilaisuutta, mutta heidän maailmassaan marxilaisuus on vain abstrakti käsite. Se on Pääoman kolmas osa, analyysi lisäarvon muuttumisesta keskimääräiseksi voiton suhdeluvuksi. Heitä kiinnostaa paljon enemmän aritmetiikka, matematiikka, kuin taistelu. Näin he erottavat Marxin ja Engelsin. Mutta Marx ja Engels olivat niin kuin kaksi hernettä palossa. Heitä ei voi erottaa aatteiden suhteen. Engels ruokki Marxia älyllisesti, ja Marx ruokki Engelsiä.

Siltikin Engels antoi joillain alueilla panoksen, joka on täysin Marxista riippumaton. Otetaan esimerkiksi hänen kirjansa Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperästä, joka kirjoitettiin 1884 (toisin sanoen vuosi Marxin kuoleman jälkeen). Se on loistava panos, koska hän tarttuu uuteen aiheeseen. Hän käyttää antropologiaa, joka tuohon aikaan tunnettiin Morganista ja muista. Hän astuu uudelle alueelle ja esittää yksinkertaisen kysymyksen: entä henkilökohtaiset suhteet? Entä perhe? Entä miesten ja naisten väliset suhteet? Ovatko ne ikuisia?

Ihmiset ajattelevat usein, että ”kyllä asiat muuttuvat. Esimerkiksi orjuus oli olemassa, mutta nyt ei ole orjuutta, vaan sen sijaan palkkatyö.” He saattavat katsoa, että monet muut asiat muuttuvat. Mutta ihmisten keskinäiset henkilökohtaiset suhteet ovat jotenkin riippumattomia ja muutoksen yläpuolella. Ihmisluonto on jotakin pysyvää. Engels teki aivan selväksi, että ihmisluonto on osa historiallisia olosuhteita. Esittääksemme sen hyvin yksinkertaisesti – katsokaa kysymystä ahneudesta. Minä tulen Palestiinasta. Palestiinassa kukaan ei olisi jättänyt maitoa talon eteen maitomiehen käytyä. Kyse ei ollut siitä, että ilma oli niin kuuma, että maito olisi hapantunut, vaan koska ihmiset olisivat varastaneet sen. Nykyään Britanniassa jos joku koputtaa ovelle tuodakseen television eikä ketään ole kotona, hän ei jätä televisiota. Mutta maitomies jättää maidon. Joten sanotte, että kuuluu ihmisluontoon varastaa televisioita, mutta ei maitoa. Sillä ei ole mitään tekemistä ihmisluonnon kanssa – kyse on olosuhteista. Maito on halpaa – maitoa on suhteellisen paljon. Televisioita ei ole paljon. Kun Engels alkoi tarkastella perhettä, perhesuhteita, hän periaatteessa selitti, että sen perusta on luokkayhteiskunnassa. Sen perusta, mitä me kutsumme perheeksi, on yksityisomistus, ja se vaikuttaa kaikkiin muutoksiin perheessä. Hän osoitti sen loistavasti pienessä kirjassaan Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä.

Viimeiset muutamat seikat ovat nämä. Se mistä olen tähän asti puhunut on ollut pääasiassa Engelsin aatteista, mutta Engelsistä ei voi puhua muistamatta, että Engels oli toiminnan mies. Tiedättekö miksi häntä kutsuttiin Marxin perheessä? Häntä kutsuttiin ”kenraaliksi”. Minkä takia? Vastaus on, että Marxin kirjoittaessa monia erinomaisista artikkeleistaan (vuonna 1848) ja niin edelleen, se oli Engels joka oli barrikadeilla. Se oli Engels, joka taisteli armeijassa. Se oli Engels, toiminnan mies. Ja lopun elämäänsä hän oli toiminnan mies.

Varsin usein, koska hän oli toiminnan mies, häneltä puuttui se selkeä kuva, jonka Marx sai sitä kautta, että oli vähän kauempana tapahtumista. En sano, että teoria kehittyy vain suorassa suhteessa toimintaan. Jos on liian suora suhde toimintaan, ei ole etäisyyttä. Marxilla oli etäisyys; Engelsiltä se joskus puuttui. Esimerkiksi Yhdysvaltain sisällissodan aikana taisteluiden ollessa käynnissä pohjoisen ja etelän välillä Engels ajatteli etelän voittavan. Miksi hän ajatteli niin? Hän esitti lukuisia syitä: etelä oli paremmin järjestäytynyt (se on totta); kaikki sotakoulut, sellaiset kuin Sandhurst Britanniassa, olivat etelässä; parhaat kenraalit olivat etelässä; parhaat upseerit olivat etelässä; eikä ole kysettäkään, etteikö etelä olisi alussa menestynyt pohjoista paremmin. Silti Marx sanoi, että pohjoinen ehdottomasti voittaisi. Miksi? Koska palkkatyö on tuottavampaa kuin orjatyö. Piste! Se on ensimmäinen asia jonka voi huomata. Siksi New York on edistyneempi kuin Texas ja siksi pohjoinen voittaa. Eikä vain tämä. Katsokaa yhteiskunnan sorretuinta osaa, mustia orjia. Minne he pakenivat ja mistä he pakenivat? Suuntasivatko he pohjoisesta etelään vai etelästä pohjoiseen? Etelästä pohjoiseen. He pitivät pohjoista parempana. Joten huolimatta Engelsin kaikesta sotilaallisesta asiantuntemuksesta Marx oli oikeassa sodasta ja Engels väärässä.

Mikä tämän keskustelun ajatus on? Pahin asia maailmassa on ylistävä elämäkerta. Tulla ja sanoa, että Engels tiesi kaiken, että hän oli aina oikeassa, tällainen saa minut voimaan oikeasti pahoin. Se on yhtä paha kuin sanoa, että Marx oli aina oikeassa. Ajatelkaa mitä Leninistä kirjoitettiin venäläisissä historiankirjoissa Stalinin aikana. Ei vain, että Lenin oli aina oikeassa, myös hänen isänsä oli kova militantti ja kovin edistyksellinen! Totuus on, että tsaari aateloi hänen isänsä. Ja kun Aleksanteri II murhattiin vuonna 1881, mitä luulette Leninin isän tehneen? Hän meni kirkkoon rukoilemaan tsaarin sielun puolesta. Mutta ihmiset jotka menevät mukaan tällaisiin pyhimyselämäkertoihin eivät voi myöntää tätä, koska pyhimysten on täytynyt syntyä pyhimyksistä. Jos lukee Uutta testamenttia, mitä se kertoo? Yksi siitti tuon ja viimeinen siitti Jeesuksen. Kaikille siittivät. Siksi en halua ihmisten lähtevän tästä kokouksesta ajatellen, että Tony Cliff sanoi Engelsin olleen ihmeellinen ja ettei tämä koskaan tehnyt yhtään virhettä. Se olisi pötyä.

Yksi hyvä asia Engelsissä oli, että hän oli hyvin aktiivinen. Hän oli sitä Marxin eläessä ja vielä tärkeämmin Marxin kuoleman jälkeen. Vuosina 1883—1895, niinä kahtenatoista vuotena, jolloin hän oli omillaan, voi lukea yhä uudelleen, että vallankumoukselliset ja ammattiyhdistysaktivistit kaikkialta maailmassa ottivat yhteyttä Engelsiin saadakseen neuvoa. Ja Engels antoi noita neuvoja ehdottoman auliisti. Hän osallistui Ranskan sosialistiseen liikkeeseen, Saksan, Venäjän ja tietysti Britannian – jokaiseen joukkoliikkeeseen.

Hän ei ollut internationalisti vain nimellisesti. Hän oli internationalisti käytännössä ja sen voi nähdä siitä mitä hän luki. Minulla on lista siitä mitä hän luki päivittäin. Hän luki seitsemää päivälehteä, kolmea saksaksi, kahta englanniksi, yhtä itävaltalaista, yhtä italialaista ja 19 viikkolehteä eri kielillä. Engelshän itse osasi 29 kieltä. Kielellä lukeminen on paljon helpompaa kuin sen puhuminen. En sano, että Engels osasi puhua 29 kieltä, mutta hän saattoi lukea niitä, koska hän halusi tietää mitä tapahtui. Hän halusi tietää mitä venäläiset olivat tekemässä. Tuohon aikaan oli vain vähän venäläisiä sosialisteja eikä liikettä voinut seurata, ellei lukenut venäjää. Niinpä hän opiskeli venäjää erityisesti sitä varten. Siinä on kyllä saavutus.

Hänen panoksensa ja omistautumisensa asialle olivat kerta kaikkiaan hämmästyttävät. Se voidaan tiivistää Engelsin omin sanoin. Tämä oli hänen puheensa Marxin haudalla:

Marx oli näet ennen kaikkea kumousmies. Hänen varsinaisena elämänkutsumuksenaan oli myötävaikuttaa tavalla tai toisella kapitalistisen yhteiskunnan ja sen luomien valtiolaitosten kumoamiseen. Taistelu oli hänen elementtinsä.

Nämä sanat nimittäin ovat juuri sanoja, jotka sopivat Friedrich Engelsiin. Engels oli taistelija. Hän ei ollut abstrakti tiedemies. Hänen tieteensä oli yksinkertaisesti ase taistelussa sosialismin puolesta. Ajatus teorian ja käytännön yhteydestä ei ole, kuten joskus esitetään, että joku kirjoittaa kirjan – teorian; ja sinä luet sen – käytäntö. Ei. Teorian ja käytännön yhtenäisyys on teorian yhtenäisyys luokkataistelun kanssa.

En voi koskaan ymmärtää ajatusta, jossa esitetään puolueen opettavan luokkaa. Mitä hemmettiä on puolue? Kuka opettaa opettajaa? Dialektiikka merkitsee, että katu on kaksisuuntainen. Teoria itsessään on täysin hyödytöntä. Käytäntö itsessään on sokeata. Tietenkin todellisuudessa käytäntö edeltää teoriaa. Ennen kuin Newton keksi painovoimalain omenat putoilivat. Jälkeenpäin hän keksi teorian selittämään, miten omenat putoavat. Käytäntö edeltää aina teoriaa, mutta teoria saa käytännön aina tuottamaan hedelmää.

Siksi me emme ole vain käytännön ihmisiä. Emme ole vain teoreettisia ihmisiä. Me olemme teoreettis-käytännöllisiä. Mutta uskomme, että tärkeintä on käytäntö. Arvioikaa toimintaamme sen käytännön tulosten perusteella, niin välittömästi kuin pitkällä aikavälillä. Käytäntö on meidän tuomiomme. Älkää tukeko meitä koska pidätte meistä. Asettakaa meidät kokeeseen. Asettakaa itsenne kokeeseen, koska työväenluokan vapautus on työväenluokan tehtävä. Käytännössä teidän on järjestettävä tehokas käytäntö Unisonin lakossa Sheffieldin kirjastoissa tai muissa taisteluissa Britanniassa ja muualla. Teorioista ei ole mitään hyötyä muuten kuin suhteessa luokkataisteluun.

Lopetan hienoon tarinaan Heinrich Heinelta. Heine oli runoilija ja hän kirjoitti pienen tarinan nimeltään Professori Marxin uni. Teidän pitäisi muuten tietää, ettei hän viitannut Karl Marxiin, koska Heine ei tätä kirjoittaessaan tiennyt, että oli joku Karl Marx -niminen, ja tämä oli muutenkin vielä lapsi. Tarina kuuluu, että professori Marx uneksi puutarhasta ja puutarhassa hän näki kukkapenkkejä. Ja näissä kukkapenkeissä ei kasva kukkia, vaan sitaatteja. Ja niitä sitaatteja otetaan yhdestä penkistä ja laitetaan toiseen. Se oli professori Marxin uni.

No se ei ollut Friedrich Engelsin tai Karl Marxin uni. Heidän unensa ei ollut, että teoria johti teoriaan, teoria johti teoriaan, teoria rohkaisi praksista (se on muuten tosi hyvä sana, koska sillä voi tehdä johonkin vaikutuksen). Ei, se on suurta pötyä. Kysymys on, kuinka teoria voidaan liittää taisteluun ammattiliitoissa tänä päivänä; kuinka se suhteutuu fasisminvastaiseen taisteluun tänään; kuinka se suhtautuu taisteluun työttömyyttä vastaan tänään; kuinka se suhtautuu Tšetšenian sotaan tänään. Toisin sanoen, marxilaisuus on aina ohje taisteluun ja Engels oli käytännön mies.

SWP:n avoin kirje Labour-puolueen sosialisteille


Keir Starmer wants to crush the left

Keir Starmer haluaa murskata vasemmiston (Pic: Jeremy Corbyn on Flickr)


Socialist Workers Party on julkaissut avoimen kirjeen Labour-puolueen sosialisteille.

Hyvät toverit,

Jeremy Corbynin periaatteellinen sosialistinen asenne toi satoja tuhansia uusia jäseniä Labour-puolueeseen. Se heijasti hänen uraansa vuosikymmenien aikana johdonmukaisena aktivistina solidaarisena työläisten taisteluille, sotaa ja imperialismia vastaan sekä palestiinalaisten, kurdien ja muiden kansallista sortoa vastustavien kansojen puolustajana..

Kesäkuussa 2017 Corbyn vei Labourin miltei vaalivoittoon ohjelmalla, joka vastusti leikkauksia ja uusliberalismia. Se pani liikkeelle valtavan kampanjan valtamediassa ja konservatiivipuolueessa hänen pääministeriksi nousunsa estämiseksi..

Apua siinä saatiin Labour-puolueen oikeistolta, joka pakotti hänet omaksumaan tuhoisan linjan vaatia uutta Brexit-äänestystä ja levitti valhetta, että Corbyn olisi antisemitisti..

Tuo viides kolonna auttoi Boris Johnsonia voittamaan joulukuun 2019 parlamenttivaalit, minkä tuhoisia seurauksia on ollut kymmenien tuhansien turha kuolema konservatiivihallituksen tunaroidessa COVID-19 -pandemian suhteen.

Sir Keir Starmer valittiin huhtikuussa Corbynin seuraajaksi Labour-puolueen johtajana. Hän esiintyi ”yhtenäisyysehdokkaana” ja lupasi säilyttää Corbynin perinnön samalla kun yhdistäisi Labourin oikeiston takaisin puolueeseen. Starmer on kuitenkin ollut heikko haastamaan Johnsonia ja mukaillut pitkälti konservatiivien politiikkaa pandemian hoitamisessa ”kansallisissa eduissa”.

Eikä hän suinkaan ole rakentanut Corbynin saavutuksille vaan pyrkinyt ajamaan tämän Labour-puolueesta.

Verukkeena Corbynin erottamiselle puolueen jäsenyydestä ja Labourin parlamenttiryhmän jäsenyydestä alahuoneessa oli hänen väitetty epäonnistumisensa käsitellä puolueessa olevaa antisemitismiä. Meidän on oltava täysin selkeitä siitä, mistä tässä on kysymys. Kyse ei ole puolueessa olevasta pienestä antisemitistien joukosta. .

Erottaminen

Kuten Corbyn itse on aivan oikein sanonut lausunnossaan, joka johti hänen erottamiseensa, ”yksi antisemitisti on yksi liikaa, mutta ongelman laajuuttakin ovat vastustajamme puolueessa ja sen ulkopuolella sekä suuri osa tiedotusvälineitä dramaattisesti liioitelleet poliittisista syistä.”

Ei, todellinen syy on Corbynin historia palestiinalaisten tukijana näiden vastarinnassa Israelin valtion Yhdysvaltain tuella harjoittamaa sortoa vastaan. Vahvalle kansanedustajien ja puoluevirkailijoiden ryhmittymälle, joka on lojaali Tony Blairille, joka tuki voimakkaasti Israelia osana laajempaa linjaa tukea USA:n imperialismia Lähi-idässä, se oli kauhistus.

Siitä johtuu hellittämätön kampanja samastaa kaikki Israeliin kohdistuva kritiikki antisemitismiin ja ohittaa Corbynin pitkä ura rasismin vastustajana ja antifasistisena aktivistina, joka on taistellut äärioikeiston aitoja antisemitistejä vastaan.

Starmer haluaa myös pois kaiken ajatuksen Labourista uhkana rikkaille ja mahtaville. Hän haluaa vasemmiston ulos tai vaiennetuksi ja nöyryytetyksi.

Meteli Labourin toimeenpanevan komitean paneelin päätöksestä palauttaa Corbynin puoluejäsenyys tekee selväksi, ettei Labourin oikeisto lepää ennen kuin hänet on erotettu..

Kyse on Blairin imperialismia kannattavan linjan palauttamisesta. Starmerin päätös evätä Corbynilta Labourin ryhmänjohtajuus osui yhteen sen kanssa, että hän tuki Johnsonin päätöstä kasvattaa puolustusmenoja niin, että ”globaali Britannia” voisi edelleen seurata USA:n imperialismia.

Se on blairilaisen ”uuden Labourin” kosto siitä, että Corbynilla oli näkemystä ja rohkeutta varoittaa katastrofimaisesta hyökkäyksestä Irakiin ja kampanjoida sitä vastaan.

Starmer haluaa vasemmiston ulos tai vaiennetuksi ja nöyryytetyksi

Aina parlamenttivaalitappiostä joulukuussa lähtien Corbynin liittolaiset Labour-puolueessa ovat vedonneet jäseniin, jotta nämä ”pysyisivät ja taistelisivat”. Mutta vielä on käytävä varsinainen taistelu Corbynin syyllistämistä vastaan.

Labourin vasemmistolaiset, kuten ammattiliitto Uniten pääsihteeri Len McCluskey, ovat vedonneet puolueen ”yhtenäisyyteen” ja pyrkineet neuvottelemaan kompromissin, joka tekisi mahdolliseksi Corbynin takaisinottamisen. Starmer on kuitenkin nyt lsoittanut, ettei ole kiinnostunut kompromissista tai yhtenäisyydestä. Hän haluaa murskata vasemmiston. McCluskey on oikeassa, että kyseessä on noitavaino.

Vasemmiston on todellakin taisteltava Corbynin täyden takaisinottamisen puolesta. Labouriin kuuluvien ammattiliittojen, jotka hänen puheenjohtajuuttaan kannattivat, tulisi katkaista puolueen rahoittaminen kunnes Corbyn on palannut.

Mutta entä jos, kuten varsin todennäköiseltä näyttää, kampanja Corbynin puolustamiseksi epäonnistuu? On selvää, etta Tasa-arvo- ja ihmisoikeuskomission – elimen, jonka luonne käy esille siitä, että siihen otettiin hiljan mukaan johtava maahanmuuton vastustaja David Goodhart – raportin toimeenpanemista käytetään hiljentämään keskustelu Labour-puolueessa ja panemaan vasemmisto aisoihin.

Jos Starmerin onnistuu erottaa Corbyn ja vaientaa vasemmisto, se jättää poliittisesti kodittomiksi ne sadat tuhannet, joita innosti visio sosialismiin pyrkkivästä Labour-puolueesta.Vihjeen tuloksena olleesta pettymisestä saimme äskettäisen Labourin toimeenpanevan komitean vaalien romahtaneessa äänestysaktiivisuudessa.

Sosialistisen linjan ajaminen merkitsee nyt irtautumista Labour-puolueesta. Vasemmiston siinä aiemmin nauttima tila on häviämässä. Sen sijaan, että sosialistit pakotettaisiin ulos tai vaiennettaisiin, heidän on järjestäydyttävä itsenäisesti koneistosta, joka on päättänyt murskata heidät.

Me uskomme, että Labourin vasemmiston olisi irtauduttava ja muodostettava oma taistelupuolueensa. Sellainen aloite voi tarjota tien eteenpäin niille sadoille tuhansille, joita Corbyn innosti. Me emme voi sallia Starmerin ja Labourin oikeiston murskaavan heidän toivoaan sosialistisesta muutoksesta.

Opetukset

Uuden puolueen on opittava äskettäisistä radikaalivasemmiston kokemuksista. Syrizan johtaman hallituksen nousu valtaan Kreikassa tammikuussa 2015 lupasi loppua vyönkiristyslinjalle ja innosti sosialisteja eri puolilla maailmaa.

Kuudessa kuukaudessa se kuitenkin oli antautunut EU:lle. Se oli seurausta strategiasta, jossa ensi sijalle asetettiin vaalimenestys sen sijaan, että olisi rakennettu ja pidetty yllä laajamittaista työläisten taistelua.

Samalla tavoin, paineessa ylläpitää samaa ”puolueyhtenäisyyttä”, johon Labourin vasemmisto voimattomasti tänään vetoaa, Corbyn teki oikeistolle myönnytyksen toisensa jälkeen.

Vaalikannatuksen tavoittelu merkitsi, että leikkausten, rasismin ja sodan vastaiset liikkeet, joiden asiaa hän oli niin vahvasti ajanut rivikansanedustajana, unohdettiin. Se vaikeutti huomattavasti vetoamista työväenluokkaisiin yhteisöihin, joita 40 vuotta uusliberalismia olivat kurittaneet.

Minkä tahansa uuden sosialistisen puolueen olisi annettava etusija taistelujen rakentamiselle eikä vaalien voittamiselle. Vastustettavaa on todellakin tänään vieläkin enemmän, kun konservatiivihallitus asettaa etusijalle liikevoitot ihmiselämien sijasta pandemiassa, josta pahiten kärsivät ikääntyneet, köyhät ja rodullisesti sorretut.

Juuri tämän yhteiskunnallisiin liikkeisiin osallistumisen kautta vasemmisto voi osoittaa relevanssinsa tavallisten työtätekevien elämille. Ja minkä tahansa uuden puolueen on kampanjoitava paljon järeämmin sotaa ja rasismia vastaan kin Labour koskaan on tehnyt. Se projekti voisi voittaa satojen tuhansien sosialistien tuen.

Me SWP:ssä uskomme, että corbynilaisuuden kokemus osoittaa tarpeen vallankumoukselliselle sosialistiselle vaihtoehdolle Labour-puolueen parlamentaariselle ja vaaleihin keskittyvälle linjalle.

Alhaalta käytävän taistelunsa kautta työtätekevät voivat kehittää itselleen itseluottamuksen, organisaation ja voiman muuttaa yhteiskuntaa. Me vetoamme Labour-puolueen kannattajiin, jotka ovat tulleet samaan johtopäätökseen, että he liittyisivät meihin. Yhdessä me voimme varmistaa, että mitä tapahtuuksin ja mitä taisteluita syntyykin, politiikassa on voimakas vallankumouksellinen napa.

Solidaarisena,

Socialist Workers Partyn keskuskomitea

Epätodennäköinen vallankumousmies: Friedrich Engelsin syntymästä 200 vuotta

Nostot

Kaikki, jotka ovat nähneet pyhän kolminaisuuden kuvissa keskimmäisen miehen, eivät joko tunnista häntä, tai eivät ainakaan tiedä tämän historiallisesti merkittävää työtään työväenliikkeen edesauttamisessa luokkavihollistaan vastaan. Marxin ja Leninin väliin monesti tuntemattomaksi jääneen Friedrich Engelsin syntymästä tulee kuluneeksi tänä vuonna 200 vuotta. Engels teki huomattavan työn teoreetikkona, käytännön vallankumoustaistelijana ja Karl Marxin Pääoman toisen ja kolmannen osan loppuunsaattajana. Ilman Engelsiä koko kirjallinen ”marxismi” olisi tuhansia rivejä lyhyempi ja ehkä myös konkreettisesti köyhempi.

Lue loppuun

“Antifa”: Klassisen antifasismin ja sen punaisen lipun alkuperä

David Karvala


Tämän tekstin tavoite oli paikata vakavaa tiedon puutetta alkuperäisestä Antifaschistische Aktion -liikkeestä. Monet liikkeissä ja vasemmistossa hyväksyvät kyseenalaistamatta punaisen Antifa-lipun fasisminvastaisen taistelun symbolina. Juuri kukaan ei tiedä, kuinka epäonnistunut tuon lipun edustama liike todellisuudessa oli. Julkaisin artikkelin blogissani 6. tammikuuta 2015 ja se on sen kirkkaasti luetuin artikkeli.

Se on ilmestynyt espanjaksi kirjassani
El Antifascismo del 99%.

Viime vuosikymmeninä suurta osaa Euroopan ja Pohjois-Amerikan fasisminvastaisesta taistelusta on innoittanut, tiedostetusti tai tiedostamatta, Antifaschistische Aktionin strategia, jota Saksan kommunistinen puolue ajoi vuosina 1932-1933, mistä ”antifasistinen lippu” ja mm. vaatimus fasisminvastaisen taistelun ja kapitalismia vastaan käydyn taistelun erottamattomuudesta juontuvat.

Tämä artikkeli käsittelee alkuperäisen ”Antifa”-liikkeen (jona se jo tuolloin tunnettiin) historiaa. Toisessa tekstissä käsittelen sitä, miten strategiaa on sovellettu nykyaikana.

Radikaalin antifasismin alkuperä

Antifaschistische Aktionin strategiaa voi ymmärtää vain Saksan kommunistisen puolueen (KPD) tuon aikaisen politiikan kontekstissa, ja sen vuorostaan muotoili stalinismi.[1]  Stalinin noustua valtaan Neuvostoliitossa 20-luvulla ja Venäjän 1917 vallankumouksen jäänteiden tultua hävitetyiksi maailman kommunistipuolueista tuli Neuvostoliiton ulkopolitiikan välineitä.Jonkin aikaa vuoden 1928 jälkeen, ”kolmantena kautena” tunnettuna ajanjaksona (viedessään loppuun vastavallankumousta Neuvostoliitossa) Venäjän uusille johtajille sopi käyttää hyvin radikaalia äärivasemmistolaista retoriikkaa. Sen kannan mukaan koko Eurooppa oli fasismin käsissä. On totta, että Italiaa hallitsivat Mussolinin fasistit, mutta Saksassa valtapuolueet – kristillisdemokraatit ja sosialidemokraatit – olivat yhä vallassa. Se ei ollut ongelma stalinistiselle teorialle; ne leimattiin yksinkertaisesti fasistisiksi ja Saksan sosialidemokraattisen puolueen (SPD) tapauksessa ”sosialifasisteiksi”. (Ks. Rosenhaft 1983, s. 28 ff.).

Niinpä Hitlerin nousun aikana KPD taisteli yleisesti ottaen natseja vastaan, mutta aina siitä näkökulmasta, että SPD oli yhtä vaarallinen tai vaarallisempi vihollinen kuin itse fasistit.

Poulantzasin mukaan: ”[KPD:n sisällä] näyttää vuonna 1931 muodostuneen ’oppositiosuuntaus’… joka ajoi voimakkaampaa taistelua natsismia vastaan… ja sitä, että pääisku olisi annettava natsismia eikä sosialidemokraatteja vastaan. Mitään ei kuitenkaan tehty”(Poulantzas 1970, s. 216).

Vuonna 1932 KPD:n ryhmä Badenin alueparlamentissa esitti lakia Rautarintaman ja Reichsbannerin, sosialidemokraattisen puolueen taistelujärjestöjen, kieltämiseksi (Poulantzas 1970, s. 210). (KPD:n keskusjohto tuomitsi esityksen.) Ei tarvinne sanoa, että kommunistien ajoittain SPD:n rivijäsenille esittämät vetoomukset liittyä KPD:n fasisminvastaiseen taisteluun eivät vakuuttaneet.

Aika ajoin KPD tuli huolestuttavan lähelle natseja. Preussin osavaltiossa natsit aloittivat kesällä 1931 kampanjan SPD:n osavaltiohallituksen kaatamiseksi kansanäänestyksellä. Aluksi KPD kieltäytyi tukemasta heitä, mutta Moskovan puututtua asiaan puolue tuki fasistien kampanjaa (Gluckstein 1999, s. 114, Poulantzas 1970, s. 213).

Marraskuussa 1931 KPD:n sanomalehti julkaisi avoimen kirjeen natsipuolueen (NSDAP) ja SA:n ”työläistovereille” julistaen, että ”rehellisinä nälkäjärjestelmän vastaisina taistelijoina NSDAP:n proletaariset kannattajat ovat liittyneet proletariaatin yhteisrintamaan ja toteuttaneet vallankumouksellista velvollisuuttaan”(Rote Fahne, 1. marraskuuta 1931, lainaus teoksessa Gluckstein 1999, s. 113-114). 18. toukokuuta 1932 – juuri aikana, jona Antifa-liikettä valmisteltiin – KPD järjesti julkisen kokouksen, johon osallistui natsipuhuja ja 300 NSDAP:n kannattajaa. (Rote Fahne, 20. toukokuuta 1932, lainaus teoksessa Gluckstein 1999, s. 113).

Marraskuussa 1932, vain kuukausia ennen Hitlerin valtaannousua ja kuukausia Antifan perustamisen jälkeen, sekä KPD että natsien ammattiliitto NSBO juhlistivat yhteistyötään – ”yhteisrintamaansa” – järjestämällä kuljetusalan korpilakon Berliinissä. (Gluckstein 1999, s. 116).

Antifaschistische Aktionin luominen

Jo 20-luvulla KPD:llä oli taistelujoukko nimeltään Rotfrontkämpferbund eli ”Punainen rintamataistelijoiden liitto”. Vaikka se kiellettiin vuonna 1929, järjestö jatkoi todellisuudessa toimintaansa. Mutta toimiakseen avoimemmin KPD ilmoitti lehdistössään toukokuussa 1932 Antifaschistische Aktionin, Antifasistisen toiminnan, käynnistämisestä. Ensimmäinen tapahtuma, josta on kuuluisa kuva valtavasta salista antifasistisine punalippuineen, järjestettiin kesäkuussa 1932.

Alunperin jotkut KPD:n johtajista halusivat Antifa-liikkeen olevan enemmän kuin vain puolueen verho. Puhuttiin mahdollisesta sopimuksesta sosialidemokraattien kanssa ja perustamiskokouksesta olevassa kuvassa voi nähdä sosialidemokraattien lipun. Tämä avoin suhtautuminen ei kuitenkaan kestänyt kauan.

Moskovan painostuksesta KPD teki pian selväksi, että Antifa vastustaisi natsien lisäksi myös SPD:tä: ”Antifaschistische Aktion merkitsee SPD:n ja ADGB:n [sosialidemokraattinen ammattiliitto] johtajien, fasismin suorien saastaisten apureiden, häpeällisen ja petollisen roolin väsymätöntä päivittäistä paljastamista” (Rote Fahne, 1. heinäkuuta 1932, lainaus teoksessa Gluckstein 1999, s. 115).

Kuten oli tehnyt aina vuodesta 1929, KPD piti kiinni Antifa-liikkeen kohdalla siitä, että taistellakseen fasismia vastaan oli välttämätöntä taistella kapitalismia vastaan. Liitto SPD:n kanssa ei siksi tullut kuuloonkaan. Kun joitain yrityksiä luoda yhtenäisyyttä alhaalta päin oli tapahtunut, KPD:n johtaja Thälmann varoitti syyskuussa 1932 ”sellaisista vaarallisista käsityksistä, kuin ’yhtenäisyys yli kaikkien johtajien päiden’… Sellaiset hankkeet voivat tuoda suurinta vahinkoa”(Poulantzas 1970, s. 212).

Tammikuussa 1933, vain puoli vuotta Antifan perustamisen jälkeen, Hitler nousi valtaan. KPD:n johtajat, uskollisina ”kolmannen kauden teorialleen”, eivät panneet tälle suurta painoa ja väittivät, ettei tämä kestäisi kauan ja että ”Hitlerin jälkeen me otamme vallan!” (Wilde 2013). Huolimatta KPD:n kaikesta vallankumouksellisesta retoriikasta ja sen sadoista tuhansista jäsenistä natsit ottivat Saksan valtaansa miltei vastarinnatta.

On sanottava, ettei SPD ollut sen parempi. Sosialidemokraattien johtajat syyttivät kommunisteja ”punanatseiksi”, joita voitiin verrata Hitlerin kannattajiin. Paras tapa vastustaa fasismia, he väittivät, oli puolustaa perustuslakia ja laillisuutta. Taistella natseja vastaan kommunistien tavoin merkitsi alentumista heidän tasolleen. Ynnä muuta samaan tapaan. Lyhyesti, myös SPD:n Hitlerin-vastainen linja oli epäonnistunut.

Antifa fasisminvastaista yhtenäisyyttä vastaan

Oli vaihtoehto. Lev Trotski puolusti yhteisrintamapolitiikkaa, kaikkien vasemmistojärjestöjen  – etenkin KPD:n ja SPD:n – liittoumaa natseja vastaan ilman, että poliittisia erimielisyyksiä piiloteltaisiin.

Syyskuussa 1930 hän esimerkiksi kirjoitti: ”Mitä kommunistinen puolue ’puolustaa’? Weimarin perustuslakiako? Ei,… kommunistisen puolueen on kehotettava puolustamaan niitä aineellisia ja moraalisia saavutuksia, jotka työväenluokka on onnistunut voittamaan Saksan valtiossa. Se koskee suorimmin työväen poliittisia järjestöjä, ammattiliittoja, sanomalehtiä, kirjapainoja, työväentaloja, kirjastoja jne. Kommunistityöläisten on sanottava sosialidemokraattisille kollegoilleen: ”Puolueidemme linjat ovat sovittamattomasti vastakkaiset, mutta jos fasistit tulevat tänään teidän järjestönne taloon, me tulemme juosten aseet käsissämme teidän avuksenne. Lupaatteko meille, että jos meidän järjestömme on uhattuna, te riennätte meidän avuksemme?” Tämä on politiikkamme olennaisin osa nykyhetkenä.” (Trotsky, 1930). Hän piti tästä visiosta kiinni aina Hitlerin voittoon saakka. (Ks. myös esim. Trotsky 1931 ja Trotsky 1933).

Trotskilla oli hyvin vähän kannattajia Saksassa, mutta nämä yrittivät silti panna toteen linjaansa. Yksi heistä, Oskar Hippe, muisteli kokemusta myöhemmin.

Vuonna 1931 Saksan trotskilaiset vetosivat, että muut työväenpuolueet ajaisivat natsienvastaista yhteisrintamaa. Erityisesti he vetosivat KPD:hen, että tämä auttaisi luomaan fasisminvastaisia toimintakomiteoita, joihin osallistuisivat kaikki työväenpuolueet, liitot, tehdaskomiteat jne.  Jos sellaisia luotaisiin, komiteat tulisi yhdistää perustamiskokouksella maanlaajuisen liikkeen aloittamiseksi.

Komiteat eivät tehneet vain julistuksia; siellä missä niillä oli todellista pohjaa ne taistelivat fasisminvastaisen yhteisrintaman rakentamiseksi. Oranienburgissa, lähellä Berliiniä, suuri osa paikallisesta KPD:stä oli siirtynyt trotskilaisiin, ja yhteisrintamakomiteoita perustettiin. Niiden kokoukset Oranienburgin eri asuinalueilla kokosivat noin 600 ihmistä. Vasemmiston eri osia, myös KPD:n aktivisteja, osallistui näihin komiteoihin, ja joillain alueilla SPD puolueena.

Hippe lisää kuitenkin, että ”KPD yritti aina hajottaa komiteoita”. On kiinnostavaa, että yhteisen fasisminvastaisen taistelun kokemus ruokki yhtenäisyyttä toisilla alueilla. Oranienburgissa perustettiin yhteinen työttömien työläisten liike, joka johti 2000 henkilön mielenosoitusta kaupungintalolle. KPD:n johto teki kaiken mahdollisen sabotoidakseen yhtenäisyysmallia. Berliinissä se pani liikkeelle kommunistinuoret – aktivistit, jotka kuuluivat todennäköisesti myös Antifa-liikkeeseen – hyökkäämään nuijin ja kivin niitä aktivisteja vastaan, jotka kiinnittivät julisteita tai maalasivat iskulauseita, joissa suosittiin fasisminvastaista yhteisrintamaa. (Hippe 1991, s. 128-132).

Lopulta sen kummemmin Trotskin varoitukset kuin hänen kannattajiensakaan yritykset toteuttaa strategiaansa eivät onnistuneet murtamaan kahden suuren puolueen vastarintaa muuten yksittäisissä tapauksissa, kuten edellä. Hippe selittää, että vuoden 1933 alussa ”työväenluokan laajoissa osissa oli yhtenäisyyshalua; vain kahden työväenpuolueen johtajat toimivat sitä vastaan. KPD ei halunnut perääntyä sosialifasismin teoriastaan kun taas SPD:n johtajat vähättelivät vaaroja ja perustivat parlamentaariselle toiminnalle. Astuimme vuoteen 1933 tietäen, ettei fasismin voittoa enää kauan voitu estää. Viimeisten neljän viikon aikana toimintamme lisääntyi kaikesta huolimatta…(Hippe 1991, p136). [2]

Liittoja porvariston, ja Hitlerin, kanssa

Täydentääksemme kuvan Antifaschistische Aktionin strategiaa ajaneiden stalinistijohtajien periaatteettomuudesta meidän on muistettava, mitä he tekivät seuranneina vuosina. Sen hirvittävän tappion jälkeen, jota Saksan työväenluokan – Euroopan voimakkaimman – tuho vuonna 1933 edusti, Neuvostoliiton ulkopolitiikassa tehtiin täyskäännös. Vuonna 1934 Moskova alkoi ajaa kansanrintamapolitiikkaa. Vain kaksi vuotta sen jälkeen kun oltiin autettu hajottamaan Saksan työväenluokka sosialidemokraattien kanssa tunnettujen erimielisyyksien vuoksi kommunistipuolueiden piti nyt liittoutua ”edistyksellisen porvariston” kanssa.

Vuonna 1935 Stalin solmi sotilasliiton Ranskan kanssa, joka tuolloin oli vielä yksi maailman johtavista imperialismeista. Pierre Laval allekirjoitti sopimuksen Ranskan oikeistohallituksen puolesta. Kuukausia aiemmin Laval oli tavannut Mussolinin ja päässyt tämän kanssa sopimukseen, joka antoi vihreän valon fasistisen Italian imperialistisille tavoitteille Afrikassa. Kansanrintamien ennakkoehtona ei suinkaan vaadittu kapitalismin vastustamista, vaan kommunistipuolueet tukahduttivat ne vasemmiston ja työväenluokan osat, jotka halusivat eroon kapitalismista – kaikki ”yhtenäisyyden” ylläpitämisen nimissä. Tämän linjan keskeinen tavoite oli laajempi liitto, jota tuolloin ei saavutettu, Stalinin Neuvostoliiton ja Ison-Britannian ja Ranskan imperialististen porvaristojen välillä.

Kun tuo strategia epäonnistui, Stalin teki vuonna 1939 toisen käännöksen ja solmi sopimuksen Hitlerin kanssa. Voi taaskin olettaa, ettei hän vaatinut natsijohtajaa hylkäämään kapitalismia.

Lopuksi

Antifaschistische Aktionin strategian tuhoisan epäonnistumisen tulisi toimia varoituksena aktivisteille, jotka tänään halutavat pysäyttää fasismin. Ikävä kyllä näin ei yleensä ole. Tulevassa artikkelissa tarkastelemme, kuinka nykyisen fasisminvastaisen liikkeen osat toistavat monia menneisyyden virheitä ja uhkaavat toistaa saman surullisen lopun.

Jälkikirjoitus 2019

Löysin juuri artikkelin ”Fasisminvastaisen yhteisrintaman järjestämisestä työpaikoilla” Euskadi Rojasta (Espanjan kommunistipuolueen baskinkielinen sanomalehti) joulukuun 23. päivältä vuonna 1933. Yksitoista kuukautta Hitlerin valtaannousun jälkeen he jatkoivat Antifa-strategian traagisten virheiden uusintamista.

Vetoomus alkaa lupaavasti:

Euroopan antifasististen työläisten kongressi päätti valita Euroopan työläisten antifasistisen yhtenäisyyden keskuskomitean [jonka tehtäviin kuuluu]:

3. Voimistaa ponnisteluja luoda mahdollisimman laaja kaikkien työläisten, työntekijöiden, pikkuporvariston, köyhien talonpoikien ja älymystön fasisminvastainen rintama taistelussa fasismia ja imperialistista sotaa vastaan.

Laajimman mahdollisimman taistelurintaman luominen kaikille antifasisteille, puolue- ja ammattiliittosuuntautumisesta tai uskonnosta riippumatta, kaikille jotka ovat valmiita yhdistymään fasismin tuhoamiseksi…


Ongelma on, ettei tämä ilmeinen halu yhtenäisyyteen ollut todellinen. Muutamaa riviä myöhemmin he esittävät:

5. Päättäväinen taistelu kaikkia antifasistisen yhteisrintaman sabotoijia vastaan ja väsymätön sen tuen tuomitseminen, jota antavat Toinen internationaali ja reformistiset ammattiliittojohtajat, jotka ovat kattaneet tietä Hitlerille, Mussolinille, Pilsudskille jne., ja jotka ovat sabotoineet antifasistista taistelua ja jotka pyrkivät antamaan edelleen tukensa fasismille.


Siis aivan kuin Saksassa vuonna 1932 he esittivät yhteistä taistelua ”puoluesuuntauksesta riippumatta”… sillä pohjalla, että tuomitaan sosialidemokraattinen puolue. Kuten olemme nähneet, muutama kuukausi myöhemmin Moskova alkoi käännöksen kohti kansanrintamaa, kohti sopimuksia (ilman ehtoja tai tuomitsemisia) ”edistyksellisten porvaristojen” kanssa.

Kirjallisuus

Gluckstein, Donny (1999), The Nazis, capitalism and the working class, Bookmarks, London.

Hippe, Oscar (1991), …and red is the colour of our flag, Index, London.

Karvala, David (2012), “La larga sombra del estalinismo”. Luettavissa sivustolla http://davidkarvala.blogspot.com.es/2012/08/la-larga-sombra-del-estalinismo.html

Poulantzas, Nicos (1970), Fascismo y dictadura: La tercera internacional frente al fascismo. Luettavissa osoitteessa  https://books.google.es/books?id=9wiIrbNIHvIC [englanninkielistä verkkoversiota ei ole]

Rosenhaft, Eve (1983), Beating the Fascists?: The German Communists and Political Violence, 1929-1933. Cambridge University Press. Luettavissa osoitteessa https://libcom.org/files/eve-rosenhaft-beating-the-fascists-the-german-communists-and-political-violence-1929-1933-2008.compressed.pdf

Trotsky, Leon (1930), “The Turn in the Communist International and the Situation in Germany”, 26 September 1930, Available at https://www.marxists.org/archive/trotsky/germany/1930/300926.htm

Trotsky, Leon (1931), “The Impending Danger of Fascism in Germany: A Letter to a German Communist Worker on the United Front Against Hitler”, 8 December 1931. Luettavissa osoitteessa https://www.marxists.org/archive/trotsky/1931/12/danger.htm

Trotsky, Leon (1933), “The United Front for Defense: A Letter to a Social Democratic Worker”, 23 February 1933. Luettavissa osoitteessa  https://www.marxists.org/archive/trotsky/germany/1933/330223.htm

Wilde, Florian (2013), “Divided they fell: the German left and the rise of Hitler”, en International Socialism 137, winter 2013. Luettavissa osoitteessa http://www.isj.org.uk/index.php4?id=872.


Viitteet

[1] Stalinismista yleisellä tasolla, ks. Karvala 2012.

[2] Hippe selvisi kahdesta vuodesta vankeutta ja kidutusta natsien käsissä ja myöhemmin kahdeksasta vuodesta 25 vuoden vankilatuomiosta stalinistien käsissä. Hän kuoli 89 vuoden iässä vuonna 1990 eikä koskaan menettänyt periaatteitaan.