Joukkolakot ovat tämän päivän politiikan piirre vieläkin enemmän kuin yli sata vuotta sitten, kun vallankumouksellinen Rosa Luxemburg kirjoitti klassisen selostuksensa
Vuonna 2003 sadat tuhannet työläiset piirittävät hallituksen palatsin La Pazissa Boliviassa. He vaativat maan vihatun miljonääripresidentin Gonzalo Sanchez de Lozadoa eroamaan. Muutaman päivän kuluttua tämä joutui eroamaan ja pakenemaan kunniattomasti Miamiin.
Liike, viikkoja jatkuneiden suurten lakkojen ja katutaisteluiden huipentuma, oli esimerkki siitä, mitä marxilaiset kutsuvat joukkolakoksi.
Joukkolakko ei ole välikohtaus, joka rajoittuu joihin ”eksoottisiin” ja kaukaisiin paikkoihin, tai historian pölyinen kapistus. Euroopassa on viime vuosikymmeninä ollut pikemminkin poikkeus maa, jossa sellaista ei ole ollut.
Kuinka merkittäviä tuollaiset lakot ovat? Missä oloissa niitä syntyy? Ja kuinka – jos ollenkaan – ne edistävät taistelua kapitalismin korvaamiseksi sosialistisella yhteiskunnalla?
150 vuotta sitten syntynyt Rosa Luxemburg taisteli reformistisia ajatuksia vastaan vallankumouksen puolesta. Isabel Ringrose tutkii, mikä hänen talouskirjoitustena panos marxilaiseen ajatteluun oli.
Luxemburg (kuvassa yllä) tutki niin kapitalismin ristiriitoja kuin kaaostakin
Vallankumouksellinen Rosa Luxemburg, joka syntyi 150 sitten, johti taistelua sosialismin puolesta Saksan vallankumouksen aikana vuonna 1918.
Kapitalismin ja imperialismin vastustajana Luxemburg kamppaili työläisvaltion puolesta vallankumouksen kautta.
Hän eli aikana, jolloin eri puolilla Eurooppaa käytiin tärkeitä taisteluita. Silti monet vasemmistossa hyväksyivät reformistiset ajatukset ja katsoivat, että työläisten elämää voitiin muuttaa kapitalismissa. Ja joidenkin mielestä täysi sosialismi olisi saavutettavissa parlamentin kautta.
Luxemburg väitteli johdonmukaisesti reformistien kanssa, mm. niiden, joita oli hänen omassa sosialidemokraattisessa puolueessaan (SPD).
Se oli tuohon aikaan maailman suurin sosialistinen puolue ja nimellisesti marxilainen. Se keskittyi vaaleihin saadakseen järjestelmän muuttumaan sisältä, ei tavallisten ihmisten kamppailuun systeemin muuttamiseksi.
Reformistien mukaan kapitalismi oli muuttunut varhaisajoistaan ja siitä oli tullut vakaampi.
Hän pyrki kehittämään Karl Marxin työtä. Tämä oli sanonut, että kapitalismi rakentui ristiriidoille ja sitä uhkasivat toistuvat kriisit.
Marxin kasautumisteoria oli selittänyt, kuinka kilpailu ajaa pomot tekemään voittoa sen itsensä vuoksi ja kasaamaan yhä enemmän rikkautta.
Luxemburg kehitti tätä teoriaa ja yritti myös viedä eteenpäin Marxin imperialismianalyysiä selittääkseen, miksi yhteiskunta oli maailmansodan partaalla.
Hän kirjoitti teoksen Pääoman kasautuminen. Imperialismin taloudellisesta selityksestä vuonna 1913. Se tarkasteli, kuinka kapitalismin laajeneminen uusille alueilla vaikutti järjestelmään.
Marx oli sanonut, että järjestelmään juurtunut kilpailu ajaa kapitalistit levittäytymään ympäri maailman suurempien voittojen haussa.
Luxemburg ei ollut sitä mieltä, että se johtui pelkästään uusien voittojen saalistamisesta. Hänen mukaansa kapitalismin oli pakko laajentua ei-kapitalistisiin maihin säilyäkseen.
Luxemburg sanoi, että “syvä ja perustava vastakohtaisuus kyvyn kuluttaa ja kyvyn tuottaa välillä” ajaa tätä laajentumista eteenpäin.
Kapitalismin tärkeimmissä keskuksissa hänen mukaansa kapitalistit eivät voineet loputtomiin laajentaa tuotantoa, koska ei olisi markkinoita sen kuluttamiseksi.
Luxemburg katsoi, että kapitalismi oli riippuvainen ei-kapitalistisista markkinoista myydäkseen tuotteitaan ja pakottaa ne siirtomaavalloituksella systeemiinsä. Sen kuluessa näiden maiden taloudet, resurssit ja työvoima otetaan haltuun ja riistetään. Valtiot sitten vievät halpoja materiaaleja näihin maihin saadakseen lisää voittoja.
Luxemburg osoitti, kuinka pääoman kasautuminen muodostaa ”imperialismin taloudelliset juuret”.
Imperialismi on “pääoman kasautumisen poliittinen ilmentymä sen kilpataistelussa siitä, mitä ei-kapitalistisesta ympäristöstä on vielä jäljellä”.
“Vain ei-kapitalististen yhteisöjen jatkuva ja etenevä hajoaminen tekee pääoman kasautumisesta mahdollisen”, hän sanoi.
Luxemburg uskoi, että kun kaikki ei-kapitalistiset maat olisi vedetty kapitalistiseen järjestelmään, kapitalismia kohtaisi romahdus.
Vauraus, jota imperialismi synnyttää hallitsevalle kansakunnalle, olisi väliaikaista. Kapitalismille koittaisi loppu, kun alikulutus – se että tavaroita tuotettaisiin enemmän kuin mitä kysyntää olisi – alkaisi vaikuttaa.
Kapitalismi on silti tänään levinnyt kattamaan koko maailman, eikä ole vielä kohdannut loppuaan. Luxemburg oli väärässä väittäessään, että järjestelmä romahtaisi tällä tavoin luonnollisesti. Mutta hänen kirjoituksensa ovat silti arvokkaita.
Aktivistit
Luxemburg opetti poliittista taloustiedettä SPD:n aktivistkoulussa 1906-1913 samaan aikaan kuin kirjoitti marxilaisesta taloustieteestä kirjasta Johdatus poliittiseen taloustieteeseen.
Se tutki, kuinka tuotanto oli vuosisatoja järjestetty esikapitalistisissa yhteiskunnissa, ”alkukommunismissa”, yhteisomistuksen pohjalta.
Sitä kirjoittaessaan hän havaitsi ongelmaksi näkemänsä seikan Marxin kasautumismääritelmässä tämän teoksen Pääoman toisessa osassa.
Luxemburg analysoi sitä, miten kapitalismi uusintaa itseään. Pomot myyvät tavaroita, mutta eivät pidä kaikkea voittoa itsellään. Sen sijaan he sijoittavat osan siitä tulevaan tuotantoon.
Jotta järjestelmä toimisi, tuli olla oikea tasapaino tuotettavan välillä. Piti olla riittävästi tavaroita myytäväksi ja voittojen saamiseksi. Ja tuli olla riittävästi koneita, joita tarvittiin tuotannon jatkamiseen.
Marx selitti tämän Pääoman toisessa osassa luomalla kaksi teoreettista lohkoa.
I lohko tuotti tavaroita, joita tarvittiin tuotantoon, kuten työkaluja tai koneita. II lohko tuotti tavararoita kulutukseen, kuten autoja tai vaatteita.
Luxemburgin mukaan tavaroille on rajalliset markkinat ja että se rajoittaa kapitalismin kasvua.
Niinpä järjestelmä voi laajentua ja tuottaa lisää tavaroita. Mutta ihmisiä ei olisi tarpeeksi ostamaan tavarat, ellei kysyntä kasvaisi.
Luxemburg uskoi, että virhe, jonka hän oli havainnut Marxin teoriassa, liittyi siihen, mistä lisääntynyt kulutus tulisi.
Lisäarvo, joka Marxin mukaan oli voiton lähde, on ero sen välillä, mitä työläiselle maksetaan ja mikä on heidän tuottamansa arvo. .
Pomojen on sijoitettava osa siitä uudelleen tai järjestelmä pysähtyisi.
Luxemburg kuitenkin sanoi, että “lisäarvon realisointi kasautumiseen on mahdotonta yhteiskunnassa, jossa on vain kapitalisteja ja työläisiä” – yhteiskunnassa, jota Marx oli selittänyt.
Hänen mukaansa olisi alikulutusta, koska työläisillä ei olisi palkkoja ostaa jatkuvasti ylellisyystavaroita. Eivätkä kapitalistit yksinkertaisesti voi myydä tavaroita toisilleen, muuten lisäarvoa ei olisi laitettavaksi takaisin tuotantoon.
Kapitalistit voisivat esimerkiksi ostaa tuotantovälineitä, kuten koneita ja laitteistoja, toinen toisiltaan. Luxemburgin mukaan se kuitenkin loisi ”karusellin, joka pyörisi tyhjässä ilmassa itsensä ympäri”. .
“Se ei ole kapitalistista kasautumista, siis rahapääoman kasaamista, vaan päinvastoin”, hän sanoi. ”Tuotanto tuotannon vuoksi on pääoman kannalta täyttä hölynpölyä.”
Niinpä imperialismi oli tarpeen uusien markkinoiden luomiseksi, jonne ylimääräiset tavarat voitiin myydä. Se oli kuitenkin viime kädessä rajallista ja aiheuttaisi järjestelmässä kriisejä.
Toisin kuin Luxemburg, Marx ei torjunut ajatusta “tuotannosta tuotannon vuoksi”.
Hän selitti, ettei tuotantoa kapitalismissa oltu tarkoitettu ihmisten tarpeita varten. Sen sijaan se oli suunnattu vaihtoon ja kulutuksen voittojen saamiseksi.
Kriitikot korostivat, että Luxemburgin teoria sotkee yksittäisten kapitalistien ja koko kapitalismin prioriteetit. Kapitalistit vaihtavat hyödykkeitä parantaakseen kykyään tuottaa.
Järjestelmä löytää aina keinon saada voittoa niin kauan kuin jostain löytyy kysyntää – vaikka työläisiltä ja kapitalisteilta. Ja se löytää keinoja luoda markkinoita ja esineellistää kaiken aina suhteista välttämättömyystarvikkeisiin.
Ja vaikka jotkut kapitalistit saattavat mennä nurin, toiset hyötyvät heidän resursseistaan ja markkinoistaan uusina voiton muotoina.
Ristiriidat
Luxemburg ei kehittänyt teoriaa, joka olisi selittänyt nousukauden, kriisin ja taantuman.
Pääoman 3. osassa Marx kehittää teoriaa siitä, kuinka pyrkimys kasata voittoja johtaa voiton suhdeluvun laskuun eikä alikulutukseen. Marxin mukaan yksittäiset kapitalistit ajetaan sijoittamaan tuotantovälineisiin lisätäkseen tuottavuuttaan kautta järjestelmän.
Se kuitenkin merkitsee, että varsinaiseen voiton lähteeseen, työläisten työhön, sijoitetaan vähemmän. Tämä kriisiteoria osoittaa, kuinka kapitalismin ristiriidat vahingoittavat järjestelmää.
Toiset marxilaiset ovat käsitelleen laajemmin kapitalismin ja imperialismin suhdetta.
Luxemburg ei esimerkiksi tutkinut monopolikapitalismin roolia pyrkimyksessä siirtomaiden perustamiseen ulkomaille.
Venäläinen vallankumouksellinen Nikolai Buharin ymmärsi selkeämmin, kuinka pääoman kokoutuminen ja keskittyminen johti pääoman ja kansallisvaltioiden läheisempiin siteisiin, mikä johti imperialismiin. Vaikka Luxemburgin teorioissa oli joitakin ongelmia, hänen analyysinsä oli tärkeä. Hän osoitti, kuinka kapitalismi oli riippuvainen valtion väkivallasta laajentuakseen.
Hän uskoi, että koska kapitalististen valtioiden välinen militarismi oli väistämätöntä, taistelu imperialismia vastaan oli tarpeen taistelussa kapitalismia vastaan. Hän sanoi, että asemenot ”ovat itsessään kasautumisen osa-alue”.
Tämä oli keskeisellä tavalla perustana selitykselle, miksi toisen maailmansodan jälkeen talous kasvu asetalouden roolin pohjalta.
Luxemburg toisti marxilaisuuden takana olevan keskeisen ajatuksen, että lisäarvon tuottaa työläisten riisto.
Ja hän vahvisti Marxin teoriaa kapitalismista päättelemällä, että se ”jatkuu sopeuttamalla juuri sitä edellytystä, jonka varassa se yksin voi taata oman olemassaolonsa”.
Hänen käsityksensä siitä, kuinka kapitalisti toimii ja estää inhimillisen edistyksen, sai hänet omistamaan ja antamaan elämänsä taistelulle sotaa ja imperialismia vastaan.
5.3.2021 tulee kuluneeksi 150 vuotta puolalais-saksalaisen vallankumouksellisen, Rosa Luxemburgin syntymästä.
Rosa Luxemburg valaisi merkittävänä hahmona keskellä vallankumouskuohuntaa tietä tuleville polville. Sally Campbell palaa hänen perintöönsä ja julkaisemme Luxemburgin viimeisen artikkelin, joka kirjoitettiin päivää ennen hänen kuolemaansa tammikuussa 1919.
Rosa Luxemburg on epäilemättä yksi huomattavimmista vallankumouksellisista, joita nousi 1800-luvun lopusta aina ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkeihin kestäneestä myrskyisästä kaudesta. Se oli valtavan yhteiskunnallisen, poliittisen, tekniikan ja talouden muutosten aikaa. Se oli myös aika, jolloin sosialistisesta vallankumouksesta tuli todellinen – ja Luxemburg antoi teorialla ja osallistumisellaan panoksen noille vallankumouksille aina murhaansa saakka vastavallankumouksellisten käsissä Berliinissä 15. tammikuuta 1919.
Tuo vallankumouksellisten sukupolvi – Lenin ja Trotski Venäjällä, Gramsci Italiassa, James Connolly Irlannissa ja Luxemburg Saksassa – oppi muutamassa vuodessa enemmän kuin useimmat meistä koko elinaikanaan. He osallistuivat keskeisellä tavalla taisteluihin, jotka rikkoivat kapitalismin julkisivun raa’immalla ja paljaimmalla tavalla, sodassa. He näkivät työläisten muodostavan uusia demokraattisia elimiä, jotka antoivat osviittaa siitä, kuinka yhteiskuntaa voisi pyörittää täysin toisella tavalla; he olivat myös ensimmäisiä, jotka alkoivat ymmärtää reformistisen sosialismin rajoitukset sen yrittäessä korvata vallankumouksen pitkällä, hitaalla ja rauhanomaisella reformien tiellä.
Ranskan Front National (FN), nykyinen Rassemblement National (RN), on yksi Euroopan menestykkäimpiä äärioikeistolaisia puolueita.1 Vuonna 1972 perustetun puolueen juuret ja ideologia ovat vankasti fasismin perinteessä. Se on kuitenkin alusta lähtien yrittänyt uudelleenbrändätä itsensä ja muokata politiikkaansa käydäkseen valtavirran puolueesta. Toisen maailmansodan ja holokaustin perintö on vainonnut sodanjälkeisiä fasistisia järjestöjä eri puolilla Eurooppaa. Jean-Marie Le Pen, joka valittiin FN:n johtajaksi vuonna 1972, johti puoluetta 40 vuotta ja onnistui tekemään siitä vakiintuneen osan Ranskan poliittista järjestelmää. Hänen nuorin tyttärensä, Marine Le Pen, on ollut johtaja vuodesta 2011 ja hänen aikanaan vaalimenestys on ollut vieläkin suurempi. Puolueen uskollinen äänestäjäkuntan on antanut kannatustason, jolla molemmat Le Penit ovat yltäneet presidentinvaalien toiselle kierrokselle, Jean-Marie vuonna 2002 ja Marine vuonna 2017.
Järjestön saavutukset ovat tehneet siitä kansainvälisesti suuren osan äärioikeistoa mallin. Marine Le Pen teki myös aluevaltauksen yhtenä ensimmäisistä eurooppalaista äärioikeistopuoluetta johtaneista naisista ja muita naisia on seurannut hänen jalanjäljissään äärioikeistolaisten järjestöjen johtajina.2 Hänen johtajakautensa hallitseva teema on ollut hänen dédiabolisation-projektinsa, eräänlainen myrkyttömäksi tekeminen. Hän on pyrkinyt poistamaan puolueelta sen fasistisia juuria ympäröineen leiman, jota hän pitää esteenä uusille vaalivoitoille. Hänen nykyinen puolueuudistamisensa on nähtävä FN:n vastaavien projektien pitkän historian kontekstissa. Marine Le Pen on ottanut suuria askeleita projektissa, jossa hän on näennäisesti kääntänyt selän isälleen ja tämän fasismin ja antisemitismin poliittiselle perinnölle.
Tämä artikkeli tarkastelee aluksi FN:n ideologista kehystä. Se arvioi Nouvelle Droite (Uusi oikeisto) -suuntauksen vaikutusta FN:ään. Sen jälkeen se tutkii puolueen kehityksen kahta vaihetta: ensimmäisenä Jean-Marie Le Penin johtokautta, jolloin puolue sai ensimmäiset vaalimenestyksensä ja Marine Le Pen nimeä, toisena kautta sen jälkeen, kun Marine otti johdon.
Ranskan presidentti Emmanuel Macron vierailulla Britanniassa kesäkuussa 2020 (kuva: Number 10/Flickr)
Ranskan presidentti Emmanuel Macron sanoi viime viikolla, ettei Ranska esitä ”katumusta tai anteeksipyyntöjä” Algerian alistamisesta siirtomaaksi tai käymästää kahdeksan vuotta kestäneestä ja jopa miljoona henkeä vaatineesta sodasta Algerian itsenäistymistä vastaan.
Tuon päätöksen takana on epäilemättä osin Macronin pyrkiminen toiselle presidenttikaudelle vuonna 2022. Siinä hän kohtaa voimakkaan oikeisto-opposition fasistisen Kansallisen liittouman Marine Le Penistä ja konservatiivisista tasavaltalaisista.
Asiaan liittyy enemmänkin. Macron käy yhä agressiivisempaa ja militarisoidumpaa tukahduttamiskampanjaa niin Ranskan sisällä kuin ulkoisestikin.
Hän on niin puolustuskunnalla tämän politiikan suhteen, että kun Mehreen Khan kirjoitti kriittisen artikkelin Financial Timesissa marraskuussa, Macron pakotti lehden poistamaan sen ja julkaisemaan hänen vastineensa.
Mutta Financial Timeskin pani rajan uuden ”globaalin turvallisuuslain” kohdalle, jonka Macronin hallitus kiirehti Ranskan parlamentissa läpi muutama viikko myöhemmin. Pääkirjoitus tuomitsi ”Macronin suvaitsemattoman suunnitelman suojella Ranskan poliisia” tehdä rikolliseksi julkistaa kenenkään poliisin henkilöllisyys.
Tämä vuosia jatkuneiden poliisin väkivaltaisten hyökkäysten jälkeen Gilets Jaunesia (keltaliivit), ay-väkeä, rasismia vastustaneita aktivisteja ja opiskelijoita vastaan. Sadat tuhannet osoittivat mieltään uutta lakia vastaan 28. marraskuuta.
Yksi sen pahaenteisimpiä puolia on, että se rohkaisee käyttämään yhä enemmän kotimaassa valvontateknologiaa, kuten drooneja, valvontakameroita ja kasvontunnistusta.
Ranskalainen marxilainen Claude Serfati kirjoittaa merkittävässä artikkelissa, että ”Ranskan alueella ja etenkin lähiöissä asuvat kohtaavat nyt erittäin kokeneen alistamisbyrokratian ja parantuneen valvontateknologian huolestuttavan liiton.”
Serfatin mukaan tuo politiikka on kuitenkin nähtävä Ranskan imperialismin laajemman strategian kontekstissa.
Françafrique
Kykenemättömänä kilpailemaan tehokkaasti Saksan tai Itä-Aasian yritysten siviiliteollisuuden kanssa Ranskan kapitalismi on pyrkinyt useita vuosikymmeniä erikoistumaan aseisiin ja ilmailuun. Tätä on saatellut sotilasvoiman esittely ulkomailla, etenkin niin kutsutussa ”Françafriquessa”, epämuodollisessa imperiumissa, jonka presidentti Charles de Gaulle ja tämän neuvonantaja Jacques Foccart tuppasivat Ranskan entisille siirtomaille Afrikassa.
Serfatin mukaan Ranskan myöhemmät hallitukset ovat korottaneet tuon strategian panoksia. Tämän seurauksensa Saksasta on tullut taloudellisesti johtava EU:ssa ja Brexitin jälkeen Ranskasta sen johtava sotilasvalta.
Islamistisen radikalismin leviämistä on käytetty oikeuttamaan uusia sotilasinterventioita, etenkin Malissa.
Kun Macronista tuli presidentti vuonna 2017 hän julisti Françafriquen loppuvan. Mutta tänään on eri puolille länsi- ja keski-Afrikkaa sirotelluissa kymmenessä tukikohdassa yhä 5100 ranskalaissotilasta. Kirjeessään Financial Timesille Macron kehuskelee, että ”Ranskan armeija osoittaa esimerkillistä rohkeutta Sahelissa ja sen toiminta terroristiryhmiä vastaan hyödyttää koko Eurooppaa.”
He kuitenkin ottavat maaliksi myös ne, jotka protestoivat talouspolitiikkaa vastaan, joka sälyttää työtätekeville pandemian kustannukset . Maan opetusministeri yhdisti nuo kaksi ja tuomitsi ”islomavasemmistolaisuuden”.
Serfati varoittaa, että samaa armeijaa, jota käytetään uuskolonialistisissa interventioissa Afrikassa, käytetään yhä enemmän Ranskan väestön valvomiseen.
Macron on käyttänyt puolustusneuvostoa koordinoimaan hallituksen pandemiatoimia. Hän on myös pyrkinyt näyttämään Ranskan voimaa Välimerellä etenkin tukemalla kreikankielisen etelä-Kyproksen ja Israelin liittoumaa Turkkia vastaan.
Macronilla on kuitenkin riski jäädä tappiolle Turkin presidenttiä Recep Tayyip Erdogania vastaan. Turkin interventio Libyassa käänsi tasapainon YK:n tukeman Tripolin hallituksen hyväksi, jonka Ranska on yrittänyt kaataa. Turkki on myös yhä aktiivisempi muualla Afrikassa ja on yli kolminkertaistanut lähetystöjensä määrän ja tarjonnut kauppaa ja apua. Macronin tavoittelema suurvaltamahti kohtaa sisäistä vastarintaa ja ulkoista kilpailua.
Onko ihmiskunta siirtymässä lopullisesti välttämättömyyden yhteiskunnasta pursuavan rikkauden yhteiskuntaan – vapauden yhteiskuntaan?Onko palkkatyö vanhentunut tapa järjestää ihmiskunnan tarpeiden tyydyttäminen? Kirjailija-esseisti-toimittaja Pontus Purokuru pohtii työelämän ja yhteiskunnan tulevaisuudennäkymiäja toteaa, että elämä perustuu tuhlaukseen ja että kaikkea on jo liikaa.
— Kaikkea on aina ollut runsaasti. Varhaiset metsästäjä-keräilijät elivät jo jonkinlaisen rikkauden keskellä, koska he eivät kokeneet puutetta, jonka tuottavat yhteiskunnalliset hierarkiat. Ei ollut tilannetta, jossa muutama ihminen olisi omistanut puolet koko yhteisön vauraudesta. Niinpä silloin tultiin toimeen arkeologien ja antropologien mukaan nykyistä lyhyemmällä työpäivällä. Myös Euroopan keskiajalla työpäiviä tehtiin vähemmän kuin nykyään, tosin maataloudessa työn määrittäminen on välillä hankalaa, jos se ei ole erillistä muusta elämästä, sanoo Purokuru.
— Tehdastyö yleistyi Englannissa 1800-luvun alkupuolella. Taloustieteilijä Wilhelm Schultz huomautti vuonna 1843, kuinka ”tuotannon nykyisessä vaiheessa riittäisi keskimäärin 5-tuntinen työpäivä tyydyttämään yhteiskunnan kaikki aineelliset intressit”. Schultz totesi heti perään, että ”huolimatta koneistuksen tuomasta ajan säästöstä on tehtaiden orjatyön kesto vain pidentynyt suuren väestönosan kohdalta”. Kuulostaako tutulta?, kysyy Purokuru.
Purokurun pointti on, että rikkauden yhteiskunta ei ole suoraan kiinni aineellisesta elintasosta vaan työnjaosta ja tuotannon järjestämisen tavasta. Niukkuus ja yltäkylläisyys ovat suhteellisia käsitteitä. Koemme elämän runsaammaksi, jos se, mihin vertaamme omaa tilannettamme, on lähellä meitä.
— Esimerkiksi koronarajoitusten aikaan Suomessa ihmisten huolestuminen omasta elämästään on vähentynyt, mahdollisesti, koska olemme kokeneet, että Suomessa ihmisten välinen tilanne on tasavertaisempi kuin ennen pandemiaa.
Riippumatta siitä, paljonko maailmassa on tavaroita ja palveluita, kapitalismi pyrkii tekemään kaikesta niukkaa. Kapitalismi aitaa ja rajoittaa sitä, mikä on aikaisemmin ollut yhteistä tai muuten vapaampaa, kuten maata, aikaa ja ihmissuhteita. Kapitalismissa resurssit koetaan niukoiksi, koska niistä joudutaan kilpailemaan ja niihin pääsee käsiksi vain rahan kautta.
— Jos katsotaan asiaa mahdollisimman kaukaa, filosofi Georges Bataille on huomauttanut, että elämä maapallolla perustuu valtavan ydinräjähdyksen eli auringon jatkuvaan tuhlaukseen. Vaikka käytämme energiaa valtavasti, se on silti vain häviävän pieni osa siitä, mitä aurinko lähettää planeetalle. Kun elämän lähtökohtana on näin ylenmääräinen runsaus, on sitten poliittinen valinta, järjestetäänkö yhteiskunta runsauden jakamisen vai niukkuuden aitaamisen mukaan, visioi Purokuru.
Kapitalismi ylläpitääniukkuutta
Purokuru pohtii kysymyksiä ovatko tuotantovälineet kehittyneet jo niin pitkälle, että niiden tuotantokapasiteettia joudutaan todellisuudessa jarruttamaan koko ajan, että tavarat eivät tulisi liian halvoiksi, eivätkä tuota tuotannon omistajille enää voittoa? Pitäisikö aloittaa laajamittainen tuotannon suunnittelu ja siirtyä maailmanlaajuiseen suunnitelmatalouteen, että tätä resurssia kyettäisiin järkevästi hallita? Onko tuotantovälineiden yksityisomistus vanhentunut tuotantotapa ja pidetäänkö aineellista niukkuutta tarkoituksellisesti yllä, että yläluokka pystyisi pitämään alempia luokkia otteessaan ja palvelijoinaan?
— Omistajat ovat kapitalismissa aina pyrkineet sääntelemään tavaroiden määrää ja luomaan sopivasti niukkuutta turvatakseen voittonsa. On muodostettu monopoleja, väärennetty ja pimitetty tietoa, turvattu yksinoikeuksia tietoon ja patentteihin, seisotettu tavaraa varastossa tai jopa nostettu hintoja upottamalla kauppalaivoja ja polttamalla luksusmerkkien ylijäämävaatteita.
— Nykyään esimerkiksi digitaalinen viihde voitaisiin jakaa ihmisille ilmaiseksi tai halvalla sen sijaan, että maksamme siitä erilaisia jatkuvasti nousevia tilausmaksuja. Asuntomarkkinat ovat ehkä rajumpi esimerkki. On tietysti selvää, ettei esimerkiksi Helsingissä riitä hyviä asuntoja kaikille halukkaille ja että niitä pitää rakentaa lisää. Samalla on selvää, että niukkuutta ylläpidetään keinotekoisesti: rikkaat voivat pitää Etelä-Helsingin kakkosasuntojaan tyhjillään, pääkaupunkiseudulla on edelleen valtavasti toimistotilaa, jota ei haluta tai kaavoitussyystä voida muuttaa asunnoiksi ja asuntosijoittajat nostavat vuokratasoa jatkuvasti. Nämä ovat mekanismeja, joissa ei ole mitään luonnollista ja joihin voidaan puuttua poliittisesti, kummeksuu Purokuru.
Kysymys tuotantovälineistä on Purokurun mielestä kiinnostava. Entistä suurempi osa taloudellisesta arvosta näyttää syntyvän epämääräisestä ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, koulutuksesta, palveluista ja läppäreiden naputtelusta. Kuka nykyään omistaa tuotantovälineet ja mitä tuotantoväline nykyään edes tarkoittaa?
— Teollisuuden valtakaudella jako oli selkeämpi. Kapitalistit omistivat tehtaat ja valtiolla oli omat monopoliyrityksensä. Nyt tilanne on sekava. Rikkaimpien ihmisten ei tarvitse enää omistaa yhtään tuotantovälinettä, koska he voivat alihankkia, ketjuttaa ja hajauttaa tuotannon. Entistä suurempi osa vauraudesta syntyy intellektuaalioikeuksista — tavaramerkeistä, patenteista, tekijänoikeuksista, brändeistä ja käyttäytymistä koskevasta datasta. Informaatiobisneksessä ovat myös autofirmat, jotka saavat enemmän tuottoa autolainoista kuin autojen myymisestä. Samaan aikaan köyhä pienyrittäjä saattaa omistaa tuotantovälineensä eli läppärinsä tai muut työkalunsa.
— Kapitalismianalyysin vanhat kaavat ovat kääntyneet nurin ja tilannetta pitäisi ajatella uusiksi. Samalla pitäisi ajatella uusiksi kapitalismin vaihtoehdot. Mitä talouden yhteinen suunnittelu voisi tarkoittaa monimutkaisen ja joka suuntaan virtaavan yhteiskunnan aikakaudella?
Automaatiokeskustelussaomat vaaransa
Lisääntyvä automaatio tarkoittaa työtuntien vähenemistä kokonaisuudessaan. Herää kysymys voidaanko markkinataloudessa myydä tavaroita ja palveluita enää kenellekään varsinkaan voitollisesti, jos yhä pienempi osa väestöä käy palkkatyössä? Mistä tulee ostovoima markkinoille?
— Automaatiokeskustelussa on vaaransa, koska sillä on tapana toistua lähes samanlaisena vuosikymmen toisensa jälkeen. Jo 1890- ja 1960-luvuilla ennustettiin tai toivottiin töiden loppumista koneellistumisen myötä. Toisin on käynyt, muistuttaa Purokuru.
— Kapitalismissa työtä automatisoidaan ja vähennetään ainoastaan, jos työvoima muodostaa niin voimakkaan uhan, että se ajaa omistajat kehittämään teknologiaa. Ihmisekologian tutkija Andreas Malm on osoittanut, että englantilaiset kapitalistit siirtyivät vesivoimasta höyryvoimaan, koska höyryvoima mahdollisti työläisten paremman hallitsemisen. Kyse ei aluksi ollut kustannuksista tai työn säästämisestä, koska alkeellinen höyryvoima oli melko tehotonta. Vesivoima kuitenkin antoi työläisille paremmat olosuhteet järjestäytyä paikallisesti. Siksi sen käyttöä vähennettiin ja tuotantovoimia alettiin kehittää suuntaan, jossa työvoimaa voitiin hajottaa.
— Tuskinpa Woltin tai Foodoran omistajilla on mitään syytä automatisoida ruokakuskeja niin kauan kun työn teettäminen alipalkatuilla ihmisillä on halvempaa ja helpompaa kuin koneiden käyttäminen. Tällä hetkellä näyttää siltä, että uhkana on ennemmin meidän kaikkien muuttaminen Wolt-kuskeiksi kuin varsinainen työn loppuminen. Työläisistä yritetään tehdä jonkinlaisia liha-algoritmeja, jotka kantavat työn riskit ja joille ei tarvitse turvata mitään.
Järjestäytymällä tilannetta on varmasti mahdollista muuttaa. Uskon, että automatisaatio voidaan kaapata ja uudelleenorganisoida mielekkäämpään suuntaan.
Velkaantuminen ylläpitääostovoimaa
Kysymys ostovoimasta on Purokurun mukaan kriittinen ja vaikuttaakin siltä, että niin sanotun uusliberalismin aikana eli noin 1980-luvun loppupuolelta alkaen talouskasvu länsimaissa on perustunut kasvavissa määrin yksityiseen velkaantumiseen.
— Kun työväenliike ei ole pystynyt painostamaan palkkojen ja muiden tulojen puolesta, pääoman osuus kansantulosta on kasvanut. Talous on muuttunut palveluvetoiseksi, ja palveluissa tuottavuuden kasvu ei voi mitenkään olla niin kovaa kuin mitä se oli teollisuuden vetämässä taloudessa. Niinpä työpaikkojen synty on hidastunut. Seurauksena on hidastunut maailmantalous, jossa on aivan liikaa tavaroita ja aivan liian vähän kunnolla palkattua työtä. Niinpä ostovoimaa on paikattu velalla.
— On tietysti oma kysymyksensä, haluammeko lisää työtä ja talouskasvua vai ennemmin vapautta ja mielekkäämmin järjestettyä elämää. Jos haluamme jälkimmäisiä, on taas uusi kysymyksensä, miten ajaa sellaista muutosta ilman valtavaa lamaa tai jopa yhteiskunnallista romahdusta, johon kapitalismi ajautuu ilman talouskasvua.
Elämä on muutakinkuin työtä
Purokuru hahmottelee uusia vaihtoehtoja palkkatyön tilalle ja sanoo työväenliikkeen vanhan tunnuksen ”Vapauteen palkkatyön orjuudesta!” olevan edelleen ajankohtainen.
— Ehkä voisi miettiä, mitä varten tätä ainutkertaista elämää eletään. Senkö vuoksi, että tuotetaan voittoja omistajille ja lisää tavaroita tukossa oleville markkinoille? Rahat ja voitot voi aina korvata. Niissä ei ole mitään niin arvokasta, että niiden takia kannattaisi uhrata kenenkään elämää. Sen sijaan palkkatyössä käytettyä aikaa ei voi kukaan tuoda takaisin, tähdentää Purokuru.
— Ongelmana tuntuu olevan työntekijäpuolen toimijuuden heikkous. Tuntuu, että Suomessa ay-liike pystyy ehkä estämään suurimmat heikennykset mutta se ei enää pysty luomaan laajasti katsoen uutta. Emme pysty painostamaan kokonaan uudenlaisen yhteiskunnan puolesta. Tämä liittyy varmasti siihen, että työtä tehdään entistä enemmän palkkatyömuodon ulkopuolella, kun ihmiset siirtyvät pienyrittäjiksi ja mikrotyöläisiksi, oli kyse sitten Wolt-kuskista, kampaajista tai pölynimureiden käyttöohjeita kääntävästä freelancerista, ja sellaisissa työn muodoissa on vaikea järjestäytyä. Mutta kyllä muutkin vanhan palkkatyöyhteiskunnan elementit ovat hajonneet.
— 1960-luvulla ihmiset Ranskasta Etelä-Amerikkaan ja Yhdysvalloista Japaniin järjestäytyivät palkkatyöhön perustuvaa yhteiskuntaa vastaan. Koko kapitalistinen järjestelmä oli hetken kriisissä. Parinkymmenen vuoden kuluessa pääoma sai kuitenkin rakennettua tietotekniikkaan ja logistiikkaan perustuvan maailmanlaajuisen infrastruktuurin, jonka avulla tuotanto hajautettiin työväenliikkeen linnakkeiden ohi. Vastarinta pystyttiin kiertämään ja suurimmat lakot murtamaan. Elämme nyt tämän kehityksen loppupäässä. Älypuhelimet viimeistelevät sen, minkä ulkoistukset ja alihankintaketjut aloittivat. Kun elämä ja työ tuntuvat hajanaisilta eikä työläisiä yhdistä enää aika ja paikka, organisoituminen ja painostaminen parempien ehtojen puolesta on hankaloitunut.
— Nähdäkseni työväenliikkeen vanhassa vaatimuksessa on edelleen valtavasti voimaa: enemmän rahaa ja vähemmän työtä! Meidän pitäisi keksiä, mitä tämä tarkoittaa nykyään, miten vähentää työtä esimerkiksi jakamalla ja hävittämällä sitä ja miten lisätä yhteistä rahaa esimerkiksi elämiseen riittävän perustulon muodossa, summaa Pontus Purokuru.
TERHO LAITILA
(artikkeli on aiemmin ilmestynyt Metalli 5 -ammattiosaston lehdessä)
Heti ensimmäisenä ei tulisi mieleen tutkia työoikeuden lakikoukeroita työntekijöihin kohdistuvina kurinpidollisina säädöksinä. Oikeustieteen tohtori Kalevi Höltän tuore kirja lähestyy työelämää kuitenkin juuri tästä mielenkiintoisesta tulokulmasta. Tarkastelun kohteina ovat muun muassa työsopimuslaki, työehtosopimuslaki, yhteistoimintalaki, työelämän tietosuojalaki ja työaikalaki.
— Kuri tarkoittaa yleisesti alistamista ja tottelemista. Koko palkkatyöjärjestelmä perustuu siihen, että työntekijä luovuttaa työvoimaansa käytettäväksi. Roomalaisessa oikeudessa työsopimus rinnastettiinkin vuokrasopimukseen. Kun työvoima liittyy olennaisesti ihmisyksilöön työn laadusta riippumatta, kysymyksessä on siis samalla yksilön alistaminen työnantajan määräysvaltaan. Tämän vallan tehosteena on jonkinasteinen rangaistus. Se on tässä eri asia kuin rikosoikeudellinen rangaistus, työnantajan vallassa oleva seuraamus, selvittää Kalevi Hölttä.
Työsopimuslakiilmentää kuria
Hölttä ottaa työelämän kurinpitojärjestelmän esimerkiksi työsopimuslain.
— Työsopimuslaki (TSL) ei määrittele omistussuhteita, mutta se määrittelee työsuhteen, joka perustuu työsopimukseen. Työsopimus on vain sellainen oikeussuhde, jossa työntekijä henkilökohtaisesti alistuu suorittamaan työtä, jota joku toinen ohjaa ja valvoo. Työntekijän pitää alistua tähän saadakseen toimeentulonsa. Tämä koskee luonnollisesti työssä käyvää väestöä, jonka työstä lopulta maksetaan kaikkien toimeentulo – sosiaaliturva, johtajien optiot, maahantulijoiden ylläpito, yritystuet ja osingot. Lisäksi työvoiman tuottamasta lisäarvosta maksetaan koko yhteiskunta armeijoineen, kouluineen, sairaaloineen ja poliiseineen.
Työsopimukset yksityisten omistajien ja työntekijöiden kesken ovat Höltän mielestä olennainen osa kapitalistista järjestelmää. Jos esimerkiksi valtio tai liitto saisi päättää työsopimuksista ja irtisanomisista, kysymyksessä ei olisi kapitalistinen systeemi.
— Työsopimuslaissa kuria ilmentää yleissäännöksenä TSL 3: 1 §:n ensimmäinen virke: ”Työntekijän on tehtävä työnsä huolellisesti noudattaen niitä määräyksiä, joita työnantaja antaa toimivaltansa mukaisesti työn suorittamisesta”, sanoo Hölttä.
Nykypäivän työelämässä kurinpitokäytännöt vaihtelevat suuresti eri työpaikoilla. Työnantajat joutuvat usein tinkimään vanhanaikaisesta komentelusta saadakseen työmotivaation ja sitä kautta tuottavuuden pysymään hyvänä.
— On menestyvää työn eli asioiden johtamista, mutta myös käskyihin, moitteisiin ja varoituksiin perustuvaa johtamista, henkilöiden johtamista käskyin ja uhkauksin. Kurinpito perustuu kuitenkin viime kädessä työoikeuden johtavaan periaatteeseen eli omistajan määräysvaltaan. Kuria pidetään valvonnan ja rangaistusten avulla, mutta myös palkitsemalla kuuliaisia työntekijöitä. Palkitseminen ja suosiminen on usein taitavaa kurin ylläpitoa.
— Mielestäni on tärkeää, että työpaikoilla sovittaisiin yhteistoimintalaissa mainittuja työ- ja järjestyssääntöjä, joilla voidaan edistää samanlaista kohtelua ja tarkkuutta rangaistusmenettelyssä. Kirjassa esitän myös vähän ohjetta ja mallia työsääntöjen laadintaan, toteaa Hölttä.
Direktio-oikeusvaltasuhteen takaajana
Yleensä vedotaan direktio-oikeuteen perusteltaessa työpaikoilla vallitsevaa valtasuhdetta.
— Direktio-oikeus tarkoittaa työn johto- ja valvontaoikeutta. Se on olennainen osa työsopimusta. Jos sopimuksesta puuttuisi tällainen ehto, kysymyksessä olisi jokin muu sopimus, esimerkiksi urakka tai kauppa. Siitä seuraisi, että työlainsäädännön tärkeä osa eli työsuojelulainsäädäntö ja sosiaaliturva eivät olisi lainkaan mukana säätelyssä.
— Työnantaja käyttää direktiovaltaansa työnjohtajien välityksellä ja myös pysyvin määräyksin. Direktio voi olla hyvin vähäistä, esimerkiksi etätyössä ja muissa itsenäiseen harkintaan ja työaikoihin perustuvassa työssä. Olennaista on, että direktio-oikeus on kuitenkin aina taustalla. Työnantajan vallassa on, kuinka tehokkaasti se haluaa johtaa ja valvoa työsuorituksia.
Pitää ollauskollinen
Työntekijöiltä vaaditaan myös yhä tiukemmin uskollisuutta työnantajaa kohtaan.
— Kirjaseni keskeinen sanoma on juuri lojaalisuutta eli uskollisuutta vaativan TSL 3: 1 §:n kritiikki. Lainkohdan toinen virke kuuluu: ”Työntekijän on toiminnassaan vältettävä kaikkea, mikä on ristiriidassa hänen asemassaan olevalta työntekijältä kohtuuden mukaan vaadittavan menettelyn kanssa.” Tämä on yleissäännös, jolla pyritään valvomaan työntekijöiden vapaa-aikaa ja muuta toimintaa työajan ulkopuolellakin. Lainkohta on jännitteessä perusoikeuksien, kuten sananvapauden, kanssa. Kun työsopimuslaki on säädetty tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä eli yksinkertaisella enemmistöllä, sitä pitää tulkita ahtaasti ja antaa etusija perustuslain säännöksille. Mielestäni tämä pykälä pitäisi kumota nykyaikaan sopimattomana historiallisena jätteenä. Sen historiallinen tausta juontuu aina orjuuden ajoista.
Tyosopimuslainhuononnukset 2001
— Vanhimmat ay-jäsenet muistavat vielä kampanjan työsopimuslain kokonaisuudistuksen hyväksymiseksi. SAK julkaisi erityisen kalliille paperille painetun lentolehtisen, jolla vaadittiin kolmikannassa sovitun lakiesityksen ehdotonta hyväksymistä pilkkuakaan muuttamatta. Lain muutos merkitsi huomattavia huononnuksia työntekijöiden kannalta, mutta edes kukaan työväen kansanedustajista ei uskaltanut vastustaa huononnuksia.
Hölttä mainitsee huononnuksista pari esimerkkiä
— Laittomasta irtisanomisesta tuomittava vahingonkorvaus rajoitettiin enintään 24 kuukauden palkkaa vastaavaksi summaksi. Aikaisemmin oli voimassa vahingonkorvausoikeudessa vallitseva linja eli täyden vahingon korvaus. Se merkitsi periaatteessa eläkeikään asti ulottuvaa korvausta, jos uutta työpaikkaa ei saanut. Käytännössä korvaukset ovat nykyään vain noin kymmenen kuukauden luokkaa selvissäkin tapauksissa. Saarnatyöläisenä toiminut pappi ”isä” Mitro sai tyytyä vain neljän kuukauden palkkaan laittomasta irtisanomisestaan. Hänellekin lienee vaikea keksiä ammattitaitoa vastaavaa työtä sen jälkeen, kun ei enää päässyt sosiaalidemokraattien listalta EU:n parlamenttiin.
— Myös palkanmaksua ulkopuolisen syyn aiheuttaman työn keskeytyksen ajalta vähennettiin – ja siirrettiin röyhkeästi osin työttömyysturvana maksettavaksi. Työsopimuksen purkamisperusteeseen vetoamisaikaa lisättiin yhdestä kahteen viikkoon. Odotuspäivien palkkaa koskeva selvä säännös pilattiin vaikeaselkoiseksi. Koeaikaa on pidennetty jo monesti, luettelee Kalevi Hölttä.
Työntekijöiden perusoikeuksialoukataan
Höltän mukaan Suomessa keskustelu työntekijöiden perusoikeuksista ei ole edennyt. Työoikeudesta on muodostunut tavallaan suppea eristäytynyt oikeudenala, joka elää omassa saaressaan.
— Perusoikeusjärjestelmän tulemista osaksi työoikeutta ei kuitenkaan voi kauan estää. Se merkitsee myös työehtosopimusten tarkistamista. Niissäkin on määräyksiä, joiden tulkinta käytännössä johtaa työntekijöiden perusoikeuksien rajoittamiseen. Tällaisia ovat mm. tiedotteiden jakamista ja kokouksien pitämistä koskevat rajoitukset; ehkä vielä myös henkilötarkastuksia koskevat määräykset.
Pahimmillaan perusoikeuksia loukataan, jos työntekijän osallistumista vapaa-aikanaan poliittiseen tai muuhun yhdistystoimintaa pyritään rajoittamaan.
— Mainitun lojaliteettivelvoitteen nojalla työnantajat ovat jo pyrkineet rajoittamaan työntekijöiden sananvapautta. Kun sellaista havaitaan, pitää heti kääntyä viranomaisten puoleen. Käsittääkseni paras on yrittää saada tällaiset asiat poliisin tai tuomioistuinten ratkaistaviksi, jos työntekijän oikeuksia on loukattu. En usko, että työsuojeluviranomaisilla on mitään roolia näissä asioissa. Luonnollisesti ammattiliittojen lakimiehet hoitavat myös perusoikeusasioita.
Hölttä toteaa, että työlainsäädäntö sinänsä, paperilta luettuna, ei ole suoraan ristiriidassa perustuslain kanssa, mutta lain tulkinnat riitatapauksissa sen sijaan voivat hyvinkin olla.
— Työoikeus perustuu paljolti siihen, että työntekijä itse luopuu oikeuksistaan, kun hyväksyy työsopimuksen. Tietysti näin on etenkin työaikana, jona työntekijä on sopinut tekevänsä määrättyjä töitä. Mutta sopimallakaan ei voi luopua keskeisistä poliittisista perusoikeuksista, muistuttaa Hölttä.
Irtisanomissuojan heikkouskurin välineenä
Irtisanomisen pelko on olennainen kurinpidon väline. Irtisanomissuoja on Suomessa erittäin heikko sekä yksilöperusteisissa että kollektiiviperusteisissa (taloudelliset ja tuotannolliset syyt) irtisanomistapauksissa. Työnantajalla ei ole pelkoa suurista korvauksista, ja etenkin suuret yritykset pystyvät vaivattomasti siirtämään mahdolliset korvauksensa muiden, kuten veronmaksajien ja asiakkaiden, maksettaviksi.
— Olen usein ihmetellyt, miksi irtisanomisia pelätään nykyään jopa enemmän kuin aikoina, jolloin ei ollut lainkaan irtisanomissuojaa. Eräänlainen irtisanomissuojahan – oikeastaan vain korvausvelvollisuus – tuli vasta vuoden 1970 työsopimuslain mukana. Sitä ennen työnantaja sai ilman mitään perusteluja laillisesti irtisanoa 14 päivän irtisanomisajalla. Tietysti siinä ovat taloudelliset syyt. Vaikka ennen oli kurja työttömyysturva, töitä oli tarjolla enemmän kuin nykyään. Myös maatalouden osuus taisi vaikuttaa toimeentuloon osalle työläisistä. Nyt väestö on kasvanut valtavasti niistä ajoista. Lisäksi maahanmuutto on runsaasti lisännyt työvoimaa niistä ajoista kun maasta muutettiin työvoimaksi naapurin kapitalisteille. Markkinatalouden peruslaki on kysynnän ja tarjonnan laki, jossa työvoimakin on tavaraa, valaisee Hölttä.
Työehtosopimuslakimyös kurikeppinä
Hölttä muistuttaa, että työehtosopimuslain (TEhtoL) mukaan yksityinen työntekijäkin voi joutua maksamaan hyvityssakkoa työehtosopimuksen tahallisesta rikkomisesta, joka ei siis liity millään tavalla työrauhavelvollisuuteen. Työntekijä voisi joutua vastuuseen juuri kurinpito- eli järjestysmääräysten rikkomisesta, mutta tämä lainkohta on jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi. Eihän työnantajan kannata haastaa työntekijää työtuomioistuimeen parin sadan euron takia, kun se voi sen sijaan kurittaa häntä muulla tavoin.
— Olennainen merkitys on TEhtol 8 §:n mukaisella työrauhavelvollisuudella. Sen avulla työntekijät kollektiivina pidetään kurissa isojen taloudellisten menetysten uhalla. Yksittäistä työntekijää ei sido mikään työrauhavelvollisuus, mutta ammattiosastoa se sitoo. Välillisesti jokainen jäsen kärsii, jos osasto kärsii. Painostustoiminta kaikissa muodoissaan eli lakkoa lievempinäkin työtaisteluina johtaa useimmiten siihen, että työtuomioistuin tuomitsee ammattiosaston maksamaan hyvityssakkoa työnantajaliitolle valvontavelvollisuutensa — aktiivisen työrauhavelvollisuutensa — rikkomisesta. Työrauhavelvollisuus toimii tehokkaana kurinpitovälineenä konfliktitilanteissa, kun työntekijät haluavat osoittaa mieltään sellaisella tavalla, jonka kekseliäs työtuomioistuin voi tulkita työehtosopimukseen kohdistuvaksi painostustoimeksi.
.
Työtuomioistuin osa koneistoa
Hölttä sanoo, että työtuomioistuimen tehtävä on muodollisesti tuomita sekä työnantaja- että työntekijäpuolen rikkeistä. Käytännössä työtuomioistuin on eräänlainen työrauhapoliisi, joka sakottaa työntekijäjärjestöjä. Työ- ja virkaehtosopimusten tulkinnassa se saattaa yltää puolueettoman tuomioistuimen tasolle.
— Se on erikoinen oikeusvaltioon sopimaton laitos, joka toimii tuomioistuimena, mutta tuomioista ei ole valitusoikeutta. Olen usein kiinnittänyt huomiota tähän perustuslain 21 §:n vastaiseen tilaan, mutta yksikään oikeustieteen edustaja ei ole rohjennut edes kommentoida tätä asiaa, ihmettelee Kalevi Hölttä.
artikkeli on ilmestynyt alunperin Turun Teollisuustyöväen ammattiosasto ry 49 jäsenlehdessä Neljäysiläinen 1/2018
Jeremy Corbynin periaatteellinen sosialistinen asenne toi satoja tuhansia uusia jäseniä Labour-puolueeseen. Se heijasti hänen uraansa vuosikymmenien aikana johdonmukaisena aktivistina solidaarisena työläisten taisteluille, sotaa ja imperialismia vastaan sekä palestiinalaisten, kurdien ja muiden kansallista sortoa vastustavien kansojen puolustajana..
Kesäkuussa 2017 Corbyn vei Labourin miltei vaalivoittoon ohjelmalla, joka vastusti leikkauksia ja uusliberalismia. Se pani liikkeelle valtavan kampanjan valtamediassa ja konservatiivipuolueessa hänen pääministeriksi nousunsa estämiseksi..
Apua siinä saatiin Labour-puolueen oikeistolta, joka pakotti hänet omaksumaan tuhoisan linjan vaatia uutta Brexit-äänestystä ja levitti valhetta, että Corbyn olisi antisemitisti..
Tuo viides kolonna auttoi Boris Johnsonia voittamaan joulukuun 2019 parlamenttivaalit, minkä tuhoisia seurauksia on ollut kymmenien tuhansien turha kuolema konservatiivihallituksen tunaroidessa COVID-19 -pandemian suhteen.
Sir Keir Starmer valittiin huhtikuussa Corbynin seuraajaksi Labour-puolueen johtajana. Hän esiintyi ”yhtenäisyysehdokkaana” ja lupasi säilyttää Corbynin perinnön samalla kun yhdistäisi Labourin oikeiston takaisin puolueeseen. Starmer on kuitenkin ollut heikko haastamaan Johnsonia ja mukaillut pitkälti konservatiivien politiikkaa pandemian hoitamisessa ”kansallisissa eduissa”.
Eikä hän suinkaan ole rakentanut Corbynin saavutuksille vaan pyrkinyt ajamaan tämän Labour-puolueesta.
Verukkeena Corbynin erottamiselle puolueen jäsenyydestä ja Labourin parlamenttiryhmän jäsenyydestä alahuoneessa oli hänen väitetty epäonnistumisensa käsitellä puolueessa olevaa antisemitismiä. Meidän on oltava täysin selkeitä siitä, mistä tässä on kysymys. Kyse ei ole puolueessa olevasta pienestä antisemitistien joukosta. .
Erottaminen
Kuten Corbyn itse on aivan oikein sanonut lausunnossaan, joka johti hänen erottamiseensa, ”yksi antisemitisti on yksi liikaa, mutta ongelman laajuuttakin ovat vastustajamme puolueessa ja sen ulkopuolella sekä suuri osa tiedotusvälineitä dramaattisesti liioitelleet poliittisista syistä.”
Ei, todellinen syy on Corbynin historia palestiinalaisten tukijana näiden vastarinnassa Israelin valtion Yhdysvaltain tuella harjoittamaa sortoa vastaan. Vahvalle kansanedustajien ja puoluevirkailijoiden ryhmittymälle, joka on lojaali Tony Blairille, joka tuki voimakkaasti Israelia osana laajempaa linjaa tukea USA:n imperialismia Lähi-idässä, se oli kauhistus.
Siitä johtuu hellittämätön kampanja samastaa kaikki Israeliin kohdistuva kritiikki antisemitismiin ja ohittaa Corbynin pitkä ura rasismin vastustajana ja antifasistisena aktivistina, joka on taistellut äärioikeiston aitoja antisemitistejä vastaan.
Starmer haluaa myös pois kaiken ajatuksen Labourista uhkana rikkaille ja mahtaville. Hän haluaa vasemmiston ulos tai vaiennetuksi ja nöyryytetyksi.
Meteli Labourin toimeenpanevan komitean paneelin päätöksestä palauttaa Corbynin puoluejäsenyys tekee selväksi, ettei Labourin oikeisto lepää ennen kuin hänet on erotettu..
Kyse on Blairin imperialismia kannattavan linjan palauttamisesta. Starmerin päätös evätä Corbynilta Labourin ryhmänjohtajuus osui yhteen sen kanssa, että hän tuki Johnsonin päätöstä kasvattaa puolustusmenoja niin, että ”globaali Britannia” voisi edelleen seurata USA:n imperialismia.
Se on blairilaisen ”uuden Labourin” kosto siitä, että Corbynilla oli näkemystä ja rohkeutta varoittaa katastrofimaisesta hyökkäyksestä Irakiin ja kampanjoida sitä vastaan.
Starmer haluaa vasemmiston ulos tai vaiennetuksi ja nöyryytetyksi
Aina parlamenttivaalitappiostä joulukuussa lähtien Corbynin liittolaiset Labour-puolueessa ovat vedonneet jäseniin, jotta nämä ”pysyisivät ja taistelisivat”. Mutta vielä on käytävä varsinainen taistelu Corbynin syyllistämistä vastaan.
Labourin vasemmistolaiset, kuten ammattiliitto Uniten pääsihteeri Len McCluskey, ovat vedonneet puolueen ”yhtenäisyyteen” ja pyrkineet neuvottelemaan kompromissin, joka tekisi mahdolliseksi Corbynin takaisinottamisen. Starmer on kuitenkin nyt lsoittanut, ettei ole kiinnostunut kompromissista tai yhtenäisyydestä. Hän haluaa murskata vasemmiston. McCluskey on oikeassa, että kyseessä on noitavaino.
Vasemmiston on todellakin taisteltava Corbynin täyden takaisinottamisen puolesta. Labouriin kuuluvien ammattiliittojen, jotka hänen puheenjohtajuuttaan kannattivat, tulisi katkaista puolueen rahoittaminen kunnes Corbyn on palannut.
Mutta entä jos, kuten varsin todennäköiseltä näyttää, kampanja Corbynin puolustamiseksi epäonnistuu? On selvää, etta Tasa-arvo- ja ihmisoikeuskomission – elimen, jonka luonne käy esille siitä, että siihen otettiin hiljan mukaan johtava maahanmuuton vastustaja David Goodhart – raportin toimeenpanemista käytetään hiljentämään keskustelu Labour-puolueessa ja panemaan vasemmisto aisoihin.
Jos Starmerin onnistuu erottaa Corbyn ja vaientaa vasemmisto, se jättää poliittisesti kodittomiksi ne sadat tuhannet, joita innosti visio sosialismiin pyrkkivästä Labour-puolueesta.Vihjeen tuloksena olleesta pettymisestä saimme äskettäisen Labourin toimeenpanevan komitean vaalien romahtaneessa äänestysaktiivisuudessa.
Sosialistisen linjan ajaminen merkitsee nyt irtautumista Labour-puolueesta. Vasemmiston siinä aiemmin nauttima tila on häviämässä. Sen sijaan, että sosialistit pakotettaisiin ulos tai vaiennettaisiin, heidän on järjestäydyttävä itsenäisesti koneistosta, joka on päättänyt murskata heidät.
Me uskomme, että Labourin vasemmiston olisi irtauduttava ja muodostettava oma taistelupuolueensa. Sellainen aloite voi tarjota tien eteenpäin niille sadoille tuhansille, joita Corbyn innosti. Me emme voi sallia Starmerin ja Labourin oikeiston murskaavan heidän toivoaan sosialistisesta muutoksesta.
Opetukset
Uuden puolueen on opittava äskettäisistä radikaalivasemmiston kokemuksista. Syrizan johtaman hallituksen nousu valtaan Kreikassa tammikuussa 2015 lupasi loppua vyönkiristyslinjalle ja innosti sosialisteja eri puolilla maailmaa.
Kuudessa kuukaudessa se kuitenkin oli antautunut EU:lle. Se oli seurausta strategiasta, jossa ensi sijalle asetettiin vaalimenestys sen sijaan, että olisi rakennettu ja pidetty yllä laajamittaista työläisten taistelua.
Samalla tavoin, paineessa ylläpitää samaa ”puolueyhtenäisyyttä”, johon Labourin vasemmisto voimattomasti tänään vetoaa, Corbyn teki oikeistolle myönnytyksen toisensa jälkeen.
Vaalikannatuksen tavoittelu merkitsi, että leikkausten, rasismin ja sodan vastaiset liikkeet, joiden asiaa hän oli niin vahvasti ajanut rivikansanedustajana, unohdettiin. Se vaikeutti huomattavasti vetoamista työväenluokkaisiin yhteisöihin, joita 40 vuotta uusliberalismia olivat kurittaneet.
Minkä tahansa uuden sosialistisen puolueen olisi annettava etusija taistelujen rakentamiselle eikä vaalien voittamiselle. Vastustettavaa on todellakin tänään vieläkin enemmän, kun konservatiivihallitus asettaa etusijalle liikevoitot ihmiselämien sijasta pandemiassa, josta pahiten kärsivät ikääntyneet, köyhät ja rodullisesti sorretut.
Juuri tämän yhteiskunnallisiin liikkeisiin osallistumisen kautta vasemmisto voi osoittaa relevanssinsa tavallisten työtätekevien elämille. Ja minkä tahansa uuden puolueen on kampanjoitava paljon järeämmin sotaa ja rasismia vastaan kin Labour koskaan on tehnyt. Se projekti voisi voittaa satojen tuhansien sosialistien tuen.
Me SWP:ssä uskomme, että corbynilaisuuden kokemus osoittaa tarpeen vallankumoukselliselle sosialistiselle vaihtoehdolle Labour-puolueen parlamentaariselle ja vaaleihin keskittyvälle linjalle.
Alhaalta käytävän taistelunsa kautta työtätekevät voivat kehittää itselleen itseluottamuksen, organisaation ja voiman muuttaa yhteiskuntaa. Me vetoamme Labour-puolueen kannattajiin, jotka ovat tulleet samaan johtopäätökseen, että he liittyisivät meihin. Yhdessä me voimme varmistaa, että mitä tapahtuuksin ja mitä taisteluita syntyykin, politiikassa on voimakas vallankumouksellinen napa.
Kaikki, jotka ovat nähneet pyhän kolminaisuuden kuvissa keskimmäisen miehen, eivät joko tunnista häntä, tai eivät ainakaan tiedä tämän historiallisesti merkittävää työtään työväenliikkeen edesauttamisessa luokkavihollistaan vastaan. Marxin ja Leninin väliin monesti tuntemattomaksi jääneen Friedrich Engelsin syntymästä tulee kuluneeksi tänä vuonna 200 vuotta. Engels teki huomattavan työn teoreetikkona, käytännön vallankumoustaistelijana ja Karl Marxin Pääoman toisen ja kolmannen osan loppuunsaattajana. Ilman Engelsiä koko kirjallinen ”marxismi” olisi tuhansia rivejä lyhyempi ja ehkä myös konkreettisesti köyhempi.
Tämän tekstin tavoite oli paikata vakavaa tiedon puutetta alkuperäisestä Antifaschistische Aktion -liikkeestä. Monet liikkeissä ja vasemmistossa hyväksyvät kyseenalaistamatta punaisen Antifa-lipun fasisminvastaisen taistelun symbolina. Juuri kukaan ei tiedä, kuinka epäonnistunut tuon lipun edustama liike todellisuudessa oli. Julkaisin artikkelin blogissani 6. tammikuuta 2015 ja se on sen kirkkaasti luetuin artikkeli. Se on ilmestynyt espanjaksi kirjassani El Antifascismo del 99%.
Viime vuosikymmeninä suurta osaa Euroopan ja Pohjois-Amerikan fasisminvastaisesta taistelusta on innoittanut, tiedostetusti tai tiedostamatta, Antifaschistische Aktionin strategia, jota Saksan kommunistinen puolue ajoi vuosina 1932-1933, mistä ”antifasistinen lippu” ja mm. vaatimus fasisminvastaisen taistelun ja kapitalismia vastaan käydyn taistelun erottamattomuudesta juontuvat.
Tämä artikkeli käsittelee alkuperäisen ”Antifa”-liikkeen (jona se jo tuolloin tunnettiin) historiaa. Toisessa tekstissä käsittelen sitä, miten strategiaa on sovellettu nykyaikana.
Radikaalin antifasismin alkuperä
Antifaschistische Aktionin strategiaa voi ymmärtää vain Saksan kommunistisen puolueen (KPD) tuon aikaisen politiikan kontekstissa, ja sen vuorostaan muotoili stalinismi.[1] Stalinin noustua valtaan Neuvostoliitossa 20-luvulla ja Venäjän 1917 vallankumouksen jäänteiden tultua hävitetyiksi maailman kommunistipuolueista tuli Neuvostoliiton ulkopolitiikan välineitä.Jonkin aikaa vuoden 1928 jälkeen, ”kolmantena kautena” tunnettuna ajanjaksona (viedessään loppuun vastavallankumousta Neuvostoliitossa) Venäjän uusille johtajille sopi käyttää hyvin radikaalia äärivasemmistolaista retoriikkaa. Sen kannan mukaan koko Eurooppa oli fasismin käsissä. On totta, että Italiaa hallitsivat Mussolinin fasistit, mutta Saksassa valtapuolueet – kristillisdemokraatit ja sosialidemokraatit – olivat yhä vallassa. Se ei ollut ongelma stalinistiselle teorialle; ne leimattiin yksinkertaisesti fasistisiksi ja Saksan sosialidemokraattisen puolueen (SPD) tapauksessa ”sosialifasisteiksi”. (Ks. Rosenhaft 1983, s. 28 ff.).
Niinpä Hitlerin nousun aikana KPD taisteli yleisesti ottaen natseja vastaan, mutta aina siitä näkökulmasta, että SPD oli yhtä vaarallinen tai vaarallisempi vihollinen kuin itse fasistit.
Poulantzasin mukaan: ”[KPD:n sisällä] näyttää vuonna 1931 muodostuneen ’oppositiosuuntaus’… joka ajoi voimakkaampaa taistelua natsismia vastaan… ja sitä, että pääisku olisi annettava natsismia eikä sosialidemokraatteja vastaan. Mitään ei kuitenkaan tehty”(Poulantzas 1970, s. 216).
Vuonna 1932 KPD:n ryhmä Badenin alueparlamentissa esitti lakia Rautarintaman ja Reichsbannerin, sosialidemokraattisen puolueen taistelujärjestöjen, kieltämiseksi (Poulantzas 1970, s. 210). (KPD:n keskusjohto tuomitsi esityksen.) Ei tarvinne sanoa, että kommunistien ajoittain SPD:n rivijäsenille esittämät vetoomukset liittyä KPD:n fasisminvastaiseen taisteluun eivät vakuuttaneet.
Aika ajoin KPD tuli huolestuttavan lähelle natseja. Preussin osavaltiossa natsit aloittivat kesällä 1931 kampanjan SPD:n osavaltiohallituksen kaatamiseksi kansanäänestyksellä. Aluksi KPD kieltäytyi tukemasta heitä, mutta Moskovan puututtua asiaan puolue tuki fasistien kampanjaa (Gluckstein 1999, s. 114, Poulantzas 1970, s. 213).
Marraskuussa 1931 KPD:n sanomalehti julkaisi avoimen kirjeen natsipuolueen (NSDAP) ja SA:n ”työläistovereille” julistaen, että ”rehellisinä nälkäjärjestelmän vastaisina taistelijoina NSDAP:n proletaariset kannattajat ovat liittyneet proletariaatin yhteisrintamaan ja toteuttaneet vallankumouksellista velvollisuuttaan”(Rote Fahne, 1. marraskuuta 1931, lainaus teoksessa Gluckstein 1999, s. 113-114). 18. toukokuuta 1932 – juuri aikana, jona Antifa-liikettä valmisteltiin – KPD järjesti julkisen kokouksen, johon osallistui natsipuhuja ja 300 NSDAP:n kannattajaa. (Rote Fahne, 20. toukokuuta 1932, lainaus teoksessa Gluckstein 1999, s. 113).
Marraskuussa 1932, vain kuukausia ennen Hitlerin valtaannousua ja kuukausia Antifan perustamisen jälkeen, sekä KPD että natsien ammattiliitto NSBO juhlistivat yhteistyötään – ”yhteisrintamaansa” – järjestämällä kuljetusalan korpilakon Berliinissä. (Gluckstein 1999, s. 116).
Antifaschistische Aktionin luominen
Jo 20-luvulla KPD:llä oli taistelujoukko nimeltään Rotfrontkämpferbund eli ”Punainen rintamataistelijoiden liitto”. Vaikka se kiellettiin vuonna 1929, järjestö jatkoi todellisuudessa toimintaansa. Mutta toimiakseen avoimemmin KPD ilmoitti lehdistössään toukokuussa 1932 Antifaschistische Aktionin, Antifasistisen toiminnan, käynnistämisestä. Ensimmäinen tapahtuma, josta on kuuluisa kuva valtavasta salista antifasistisine punalippuineen, järjestettiin kesäkuussa 1932.
Alunperin jotkut KPD:n johtajista halusivat Antifa-liikkeen olevan enemmän kuin vain puolueen verho. Puhuttiin mahdollisesta sopimuksesta sosialidemokraattien kanssa ja perustamiskokouksesta olevassa kuvassa voi nähdä sosialidemokraattien lipun. Tämä avoin suhtautuminen ei kuitenkaan kestänyt kauan.
Moskovan painostuksesta KPD teki pian selväksi, että Antifa vastustaisi natsien lisäksi myös SPD:tä: ”Antifaschistische Aktion merkitsee SPD:n ja ADGB:n [sosialidemokraattinen ammattiliitto] johtajien, fasismin suorien saastaisten apureiden, häpeällisen ja petollisen roolin väsymätöntä päivittäistä paljastamista” (Rote Fahne, 1. heinäkuuta 1932, lainaus teoksessa Gluckstein 1999, s. 115).
Kuten oli tehnyt aina vuodesta 1929, KPD piti kiinni Antifa-liikkeen kohdalla siitä, että taistellakseen fasismia vastaan oli välttämätöntä taistella kapitalismia vastaan. Liitto SPD:n kanssa ei siksi tullut kuuloonkaan. Kun joitain yrityksiä luoda yhtenäisyyttä alhaalta päin oli tapahtunut, KPD:n johtaja Thälmann varoitti syyskuussa 1932 ”sellaisista vaarallisista käsityksistä, kuin ’yhtenäisyys yli kaikkien johtajien päiden’… Sellaiset hankkeet voivat tuoda suurinta vahinkoa”(Poulantzas 1970, s. 212).
Tammikuussa 1933, vain puoli vuotta Antifan perustamisen jälkeen, Hitler nousi valtaan. KPD:n johtajat, uskollisina ”kolmannen kauden teorialleen”, eivät panneet tälle suurta painoa ja väittivät, ettei tämä kestäisi kauan ja että ”Hitlerin jälkeen me otamme vallan!” (Wilde 2013). Huolimatta KPD:n kaikesta vallankumouksellisesta retoriikasta ja sen sadoista tuhansista jäsenistä natsit ottivat Saksan valtaansa miltei vastarinnatta.
On sanottava, ettei SPD ollut sen parempi. Sosialidemokraattien johtajat syyttivät kommunisteja ”punanatseiksi”, joita voitiin verrata Hitlerin kannattajiin. Paras tapa vastustaa fasismia, he väittivät, oli puolustaa perustuslakia ja laillisuutta. Taistella natseja vastaan kommunistien tavoin merkitsi alentumista heidän tasolleen. Ynnä muuta samaan tapaan. Lyhyesti, myös SPD:n Hitlerin-vastainen linja oli epäonnistunut.
Antifa fasisminvastaista yhtenäisyyttä vastaan
Oli vaihtoehto. Lev Trotski puolusti yhteisrintamapolitiikkaa, kaikkien vasemmistojärjestöjen – etenkin KPD:n ja SPD:n – liittoumaa natseja vastaan ilman, että poliittisia erimielisyyksiä piiloteltaisiin.
Syyskuussa 1930 hän esimerkiksi kirjoitti: ”Mitä kommunistinen puolue ’puolustaa’? Weimarin perustuslakiako? Ei,… kommunistisen puolueen on kehotettava puolustamaan niitä aineellisia ja moraalisia saavutuksia, jotka työväenluokka on onnistunut voittamaan Saksan valtiossa. Se koskee suorimmin työväen poliittisia järjestöjä, ammattiliittoja, sanomalehtiä, kirjapainoja, työväentaloja, kirjastoja jne. Kommunistityöläisten on sanottava sosialidemokraattisille kollegoilleen: ”Puolueidemme linjat ovat sovittamattomasti vastakkaiset, mutta jos fasistit tulevat tänään teidän järjestönne taloon, me tulemme juosten aseet käsissämme teidän avuksenne. Lupaatteko meille, että jos meidän järjestömme on uhattuna, te riennätte meidän avuksemme?” Tämä on politiikkamme olennaisin osa nykyhetkenä.” (Trotsky, 1930). Hän piti tästä visiosta kiinni aina Hitlerin voittoon saakka. (Ks. myös esim. Trotsky 1931 ja Trotsky 1933).
Trotskilla oli hyvin vähän kannattajia Saksassa, mutta nämä yrittivät silti panna toteen linjaansa. Yksi heistä, Oskar Hippe, muisteli kokemusta myöhemmin.
Vuonna 1931 Saksan trotskilaiset vetosivat, että muut työväenpuolueet ajaisivat natsienvastaista yhteisrintamaa. Erityisesti he vetosivat KPD:hen, että tämä auttaisi luomaan fasisminvastaisia toimintakomiteoita, joihin osallistuisivat kaikki työväenpuolueet, liitot, tehdaskomiteat jne. Jos sellaisia luotaisiin, komiteat tulisi yhdistää perustamiskokouksella maanlaajuisen liikkeen aloittamiseksi.
Komiteat eivät tehneet vain julistuksia; siellä missä niillä oli todellista pohjaa ne taistelivat fasisminvastaisen yhteisrintaman rakentamiseksi. Oranienburgissa, lähellä Berliiniä, suuri osa paikallisesta KPD:stä oli siirtynyt trotskilaisiin, ja yhteisrintamakomiteoita perustettiin. Niiden kokoukset Oranienburgin eri asuinalueilla kokosivat noin 600 ihmistä. Vasemmiston eri osia, myös KPD:n aktivisteja, osallistui näihin komiteoihin, ja joillain alueilla SPD puolueena.
Hippe lisää kuitenkin, että ”KPD yritti aina hajottaa komiteoita”. On kiinnostavaa, että yhteisen fasisminvastaisen taistelun kokemus ruokki yhtenäisyyttä toisilla alueilla. Oranienburgissa perustettiin yhteinen työttömien työläisten liike, joka johti 2000 henkilön mielenosoitusta kaupungintalolle. KPD:n johto teki kaiken mahdollisen sabotoidakseen yhtenäisyysmallia. Berliinissä se pani liikkeelle kommunistinuoret – aktivistit, jotka kuuluivat todennäköisesti myös Antifa-liikkeeseen – hyökkäämään nuijin ja kivin niitä aktivisteja vastaan, jotka kiinnittivät julisteita tai maalasivat iskulauseita, joissa suosittiin fasisminvastaista yhteisrintamaa. (Hippe 1991, s. 128-132).
Lopulta sen kummemmin Trotskin varoitukset kuin hänen kannattajiensakaan yritykset toteuttaa strategiaansa eivät onnistuneet murtamaan kahden suuren puolueen vastarintaa muuten yksittäisissä tapauksissa, kuten edellä. Hippe selittää, että vuoden 1933 alussa ”työväenluokan laajoissa osissa oli yhtenäisyyshalua; vain kahden työväenpuolueen johtajat toimivat sitä vastaan. KPD ei halunnut perääntyä sosialifasismin teoriastaan kun taas SPD:n johtajat vähättelivät vaaroja ja perustivat parlamentaariselle toiminnalle. Astuimme vuoteen 1933 tietäen, ettei fasismin voittoa enää kauan voitu estää. Viimeisten neljän viikon aikana toimintamme lisääntyi kaikesta huolimatta…(Hippe 1991, p136). [2]
Liittoja porvariston, ja Hitlerin, kanssa
Täydentääksemme kuvan Antifaschistische Aktionin strategiaa ajaneiden stalinistijohtajien periaatteettomuudesta meidän on muistettava, mitä he tekivät seuranneina vuosina. Sen hirvittävän tappion jälkeen, jota Saksan työväenluokan – Euroopan voimakkaimman – tuho vuonna 1933 edusti, Neuvostoliiton ulkopolitiikassa tehtiin täyskäännös. Vuonna 1934 Moskova alkoi ajaa kansanrintamapolitiikkaa. Vain kaksi vuotta sen jälkeen kun oltiin autettu hajottamaan Saksan työväenluokka sosialidemokraattien kanssa tunnettujen erimielisyyksien vuoksi kommunistipuolueiden piti nyt liittoutua ”edistyksellisen porvariston” kanssa.
Vuonna 1935 Stalin solmi sotilasliiton Ranskan kanssa, joka tuolloin oli vielä yksi maailman johtavista imperialismeista. Pierre Laval allekirjoitti sopimuksen Ranskan oikeistohallituksen puolesta. Kuukausia aiemmin Laval oli tavannut Mussolinin ja päässyt tämän kanssa sopimukseen, joka antoi vihreän valon fasistisen Italian imperialistisille tavoitteille Afrikassa. Kansanrintamien ennakkoehtona ei suinkaan vaadittu kapitalismin vastustamista, vaan kommunistipuolueet tukahduttivat ne vasemmiston ja työväenluokan osat, jotka halusivat eroon kapitalismista – kaikki ”yhtenäisyyden” ylläpitämisen nimissä. Tämän linjan keskeinen tavoite oli laajempi liitto, jota tuolloin ei saavutettu, Stalinin Neuvostoliiton ja Ison-Britannian ja Ranskan imperialististen porvaristojen välillä.
Kun tuo strategia epäonnistui, Stalin teki vuonna 1939 toisen käännöksen ja solmi sopimuksen Hitlerin kanssa. Voi taaskin olettaa, ettei hän vaatinut natsijohtajaa hylkäämään kapitalismia.
Lopuksi
Antifaschistische Aktionin strategian tuhoisan epäonnistumisen tulisi toimia varoituksena aktivisteille, jotka tänään halutavat pysäyttää fasismin. Ikävä kyllä näin ei yleensä ole. Tulevassa artikkelissa tarkastelemme, kuinka nykyisen fasisminvastaisen liikkeen osat toistavat monia menneisyyden virheitä ja uhkaavat toistaa saman surullisen lopun.
Jälkikirjoitus 2019
Löysin juuri artikkelin ”Fasisminvastaisen yhteisrintaman järjestämisestä työpaikoilla” Euskadi Rojasta (Espanjan kommunistipuolueen baskinkielinen sanomalehti) joulukuun 23. päivältä vuonna 1933. Yksitoista kuukautta Hitlerin valtaannousun jälkeen he jatkoivat Antifa-strategian traagisten virheiden uusintamista.
Vetoomus alkaa lupaavasti:
Euroopan antifasististen työläisten kongressi päätti valita Euroopan työläisten antifasistisen yhtenäisyyden keskuskomitean [jonka tehtäviin kuuluu]:
3. Voimistaa ponnisteluja luoda mahdollisimman laaja kaikkien työläisten, työntekijöiden, pikkuporvariston, köyhien talonpoikien ja älymystön fasisminvastainen rintama taistelussa fasismia ja imperialistista sotaa vastaan.
Laajimman mahdollisimman taistelurintaman luominen kaikille antifasisteille, puolue- ja ammattiliittosuuntautumisesta tai uskonnosta riippumatta, kaikille jotka ovat valmiita yhdistymään fasismin tuhoamiseksi…
Ongelma on, ettei tämä ilmeinen halu yhtenäisyyteen ollut todellinen. Muutamaa riviä myöhemmin he esittävät:
5. Päättäväinen taistelu kaikkia antifasistisen yhteisrintaman sabotoijia vastaan ja väsymätön sen tuen tuomitseminen, jota antavat Toinen internationaali ja reformistiset ammattiliittojohtajat, jotka ovat kattaneet tietä Hitlerille, Mussolinille, Pilsudskille jne., ja jotka ovat sabotoineet antifasistista taistelua ja jotka pyrkivät antamaan edelleen tukensa fasismille.
Siis aivan kuin Saksassa vuonna 1932 he esittivät yhteistä taistelua ”puoluesuuntauksesta riippumatta”… sillä pohjalla, että tuomitaan sosialidemokraattinen puolue. Kuten olemme nähneet, muutama kuukausi myöhemmin Moskova alkoi käännöksen kohti kansanrintamaa, kohti sopimuksia (ilman ehtoja tai tuomitsemisia) ”edistyksellisten porvaristojen” kanssa.
Kirjallisuus
Gluckstein, Donny (1999), The Nazis, capitalism and the working class, Bookmarks, London.
Hippe, Oscar (1991), …and red is the colour of our flag, Index, London.
Poulantzas, Nicos (1970), Fascismo y dictadura: La tercera internacional frente al fascismo. Luettavissa osoitteessa https://books.google.es/books?id=9wiIrbNIHvIC [englanninkielistä verkkoversiota ei ole]
Trotsky, Leon (1931), “The Impending Danger of Fascism in Germany: A Letter to a German Communist Worker on the United Front Against Hitler”, 8 December 1931. Luettavissa osoitteessa https://www.marxists.org/archive/trotsky/1931/12/danger.htm
Wilde, Florian (2013), “Divided they fell: the German left and the rise of Hitler”, en International Socialism 137, winter 2013. Luettavissa osoitteessa http://www.isj.org.uk/index.php4?id=872.
Viitteet
[1] Stalinismista yleisellä tasolla, ks. Karvala 2012.
[2] Hippe selvisi kahdesta vuodesta vankeutta ja kidutusta natsien käsissä ja myöhemmin kahdeksasta vuodesta 25 vuoden vankilatuomiosta stalinistien käsissä. Hän kuoli 89 vuoden iässä vuonna 1990 eikä koskaan menettänyt periaatteitaan.
Sosialistiliitto 