Ei imperialistiselle kaappaukselle Venezuelassa

Juan Guaidó (keskellä) kannattajineen

Käynnissä oleva oikeistohyökkäys Venezuelan presidentin Nicolás Maduron syrjäyttämiseksi huipentui 23. tammikuuta, kun kansalliskokouksen johtaja Juan Guaidó nimitti itsensä väliaikaiseksi presidentiksi laskelmoidussa liikkeessä valtavan hallituksenvastaisen joukkokokouksen aikana.

Muutaman tunnin sisällä Donald Trumpin, Jari Bolsonaron ja muiden oikeistolaisten hallitukset olivat julkaisseet lausunnot, jotka tunnustivat Guaidón presidentiksi ja vaativat Maduron eroa. Tukea seurasi Britanniasta, Kanadasta, EU:sta ja EU-maista.

Lisäksi USA on asettanut uusia pakotteita, joiden kohteena on valtion öljy-yhtiö PDVSA, mikä sulkee Venezuelan hallituksen tärkeimmän tulolähteen lisäpaineen nostamiseksi Maduron eroamiselle.

Tämä saattaa huipentaa Venezuelan oikeiston pitkän hyökkäyksen Maduron syrjäyttämiseksi ja sen peruuttamiseksi, mitä on jäljellä 2000-luvun alun bolivarilaisen vallankumouksen saavutuksista.

Tämä läntisten kapitalistivaltojen yritys saada aikaan vallanvaihdos seuraa pitkää ja veristä USA:n tukemien vallankaappausten historiaa Latinalaisessa Amerikassa. Sosialistien tulisi kaikkialla torjua ehdottomasti tämä imperialistinen hyökkäys.

Tavallisten venezuelalaisten hyvinvointi kiinnostaa USA:ta ja muita valtoja vähiten. Ne haluavat päästä paremmin käsiksi Venezuelan öljyvaroihin, jotka ovat maailman suurimmat, ja syrjäyttää hallituksen, jota pidetään esteenä uusliberalismille ja USA:n herruudelle Latinalaisessa Amerikassa.

On kuitenkin epäselvää, mitä askeleita oikeisto ottaa Guaidón itsenimityksen jälkeen. Toimi näyttää olevan tarkoitettu kiihottamaan oppositiovoimia ja syventämään hallitsemattomuuden tilannetta, mikä luo kontekstin, jossa armeijan ryhmien puuttuminen tapahtumiin saattaisi tulla oikeutetuksi.

Maduro, kuten häntä ennen Hugo Chávez, on kuitenkin pitänyt armeijan visusti lähellään. Kyseessä ei ole vain sovintoele; armeija on keskeinen osa hallitsevaa PSUV puoluetta ja valtiokoneistoa. Se istuu ministeriöissä ja valtionyritysten johtokunnissa, ja upseerit, kuten Diosdado Cabello, ovat osa valtiovaltaa pitävää Maduron sisäpiiriä.

Samalla oppositiota ei kannateta kaikkialla Venezuelan yhteiskunnassa. Kaupunkien köyhät saattavat liittyä hallituksen vastaisiin mielenosoituksiin talousvaatimusten suhteen tai jättää äänestämättä, mutta se ei tarkoita, että he kannattaisivat perinteisen oikeiston paluuta, millä ei olisi heille mitään annettavaa ja joka vallassa ollessaan käynnistäisi heitä vastaan tukahduttamistoimet.

Sosialistien pitäisi kuitenkin olla myös selkeitä siinä, että USA:n pakotteet sekä oikeiston taloudellinen ja poliittinen sabotaasi syventävät Venezuelan yhteiskuntaa tuhoavaa kriisiä, mutta eivät ole sen syy. Sen juuret on sijoitettava Venezuelan talous- ja poliittiseen malliin, joka Maduro ja PSUV puolustavat.

Hiukan ennen kuolemaansa vuonna 2013 Chávez laati Suunnitelman kansakunnalle 2013-2019, jossa esitettiin uudelleen hänen 2000-luvun sosialisminsa:

”Tämä on ohjelma sosialismiin siirtymiseksi ja osallisuudemokratian radikalisoimiseksi. Meidän ei tulisi pettää itseämme – Venezuelassa vallitseva yhteiskunnallis-taloudellinen muoto on edelleen kapitalistinen… Tämä ohjelma on suunnattu pääoman logiikan radikaaliin kukistamiseen ja jatkuvaan siirtymiseen sosialismiin. Sillä jotta syntyisi uusia suunnittelu- ja tuotantomuotoja kansan hyväksi, on valtion porvarillinen muoto tuhottava.”

Sen sijaan näemme, että taloutta ei olla onnistuttu monipuolustamiseen eikä sen riippuvuutta öljystä vähentämään, mitä Chávez piti edellytyksenä sillä, että uusliberaalien globaalien instituutioiden ote Venezuelasta murrettaisiin.

Maa on erittäin riippuvainen tuonnista. Tuotanto on pysähtynyt eikä investointeja tehdä. Tästä johtuvat kuvat supermarkettien tyhjistä hyllyistä ja pitkistä jonoista peruselintarvikkeiden ja lääkkeiden saamiseksi. Kuuden vuoden ajan Venezuelassa on ollut myös maailman korkein inflaatio, miltei miljoona prosenttia viime vuonna.

Valtioon sulautuneen PSUV:n tilivelvollisuutta vailla olevat ja epädemokraattiset rakenteet ovat nostaneet varakkaiden chavistojen kerrostumat uudeksi hallitsevaksi luokaksi ja synnyttäneet valtavaa korruptiota, mikä kuluttaa edelleen valtion varoja ja resursseja.

Siksi ne Venezuelan vasemmistossa, jotka ovat ottaneet etäisyyttä PSUV:stä, ovat oikeassa vaatiessaan uuden vasemmistojärjestön kehittämistä, joka olisi valtiosta riippumaton ja pystyisi taistelemaan työväenluokan strategian puolesta.

Se on kuitenkin yhdistettävä Chávezin vuosien uudistusten puolustamiseen ja lujaan imperialisminvastaisuuteen. Sitä ei saavuteta tukemalla kritiikittömästi Maduron autoritaarisia menetelmiä tai hänen yrityksiään sovitella vanhan ja uuden porvariston ryhmiä, vaan vain löytämällä uudestaan pitkään kadoksissa ollut bolivarilaisen vallankumouksen radikaali mieliala.

Koreat ovat pelinappuloita paljon suuremmassa pelissä

 

Onko Donald Trumpille koittamassa “Nixon Kiinassa” -hetki? On merkkejä, että hänen huippukokouksensa Pohjois-Korean johtajan Kim Jong-unin kanssa saattaisi tuottaa diplomaattisen menestyksen sen sijaan että kaksi maata ajautuisivat tuhoisaan sotaan.

Tämä on vastoin USA:n kansallisen turvallisuusjärjestelmän perinteistä viisautta. Sen mukaan Trump teki virheen, kun ei vaatinut Pohjois-Koreaa luopumaan ydinaseohjelmastaan ennakkoehtona huippukokoukselle.

Tämä tuo meidät USA:n tekopyhyyteen vaatimuksissa Korean niemimaan ”täydellisestä, todennettavasta ja peruuttamattomasta ydinaseiden hävittämisestä”.

Se tarkoittaisi todellisuudessa, että Pohjois-Korea, eikä myös USA, luopuisi ydinaseistaan. Valtaosan kylmää sotaa Etelä-Koreaan sijoitetut amerikkalaisjoukot oli aseistettu ydinasein. Alueella on edelleen noin 28 000 amerikkalaissotilasta ja heidän tukenaan merellä oleva laivasto ja ilmavoimat, joilla on laajat ydinasevalmiudet.

Alex Wellerstein Stevens Institute of Technology -tutkimuslaitoksesta kertoi sanomalehti Observerille, että  “Ihmiset puhuvat mielellään Pohjois-Koreasta ’hulluna’. Ehdottomasti ’hulluin’ asia, jonka se voisi tehdä, on luopua ydinasepeloitteestaan tilanteessa, jossa heillä on hyvin aggressiivinen ydinasein varusteltu vihollinen.”

Tuollaiset arviot saattavat sopia yritysten ja valtioiden välisen kilpailun pyörittämän kapitalistisen järjestelmän vinoutuneeseen rationaalisuuteen. Mutta ne osoittavat, että vaikka Pohjois-Korean järjestelmä on raaka stalinistinen diktatuuri, sen tavoite on selvitä.

Niinpä Kim vastasi Pohjois-Korean talouden lähestyneeseen romahtamiseen 90-luvulla sallimalla yksityisen kaupan, joka on virkistänyt talouskasvua.

Pohjois-Korea -asiantuntija Andrei Lankov sanoi sanomalehti Financial Timesille, että Kimin pahamaineinen häikäilemättömyys on kohdistunut puolueen ja armeijan johtohenkilöihin.

Hän on “surmannut vain aseellisia … Hän ei ole koskenut yhteenkään talousjohtajaan. Jos on pankinjohtaja, on turvassa. Kuuden vuoden aikana hänellä on ollut kuusi puolustusministeriä, mikä on yhtä paljon kuin hänen isällään ja isoisällään [Pohjois-Korean edellisillä johtajilla] oli yhteensä 60 vuoden aikana.”

Oman talousmenestyksensä mittapuun mukaan Kimiin kohdistuu selvästi painetta. Virkaantulonsa jälkeen Trump on kampanjoinut saadakseen Kiinan painostamaan Pohjois-Koreaa lopettamaan ydinaseohjelmansa.

Kylmän sodan lopussa Kiina otti Venäjän roolin Pohjois-Korean järjestelmän suojelijana. Vuonna 2015 Kiina vastasi 85 prosentista Pohjois-Korean tuontia ja 83 prosentista vientiä.

Trumpin kampanja näyttää kannattaneen. Kauppaluvut osoittavat Kiinan viime vuoden lopulla enemmän tai vähemmän lopettaneen sellaisten elintärkeiden tuotteiden viennin Pohjois-Koreaan, kuin öljyn, hiilen, teräksen ja ajoneuvojen.

Samalla Pohjois-Korean kauppataseenvaje Kiinan kanssa on kaksinkertaistunut ja maa käyttää valuuttavarantojaan maksaakseen elintärkeista tuontitavaroista. Asiantuntijat ennustavat valuutan saattavan loppua vuoden loppuun mennessä.

Niinpä Kim, matkustettuaan panssaroidussa junassa Beijingiin tapaamaan kiinalaista suojelijaansa Xi Jinpingia, tapaa ensin Etelä-Korean presidentin Moon Jae-inin ja sitten Trumpin.

Vahvistus siitä, että molemmat osapuolet ovat vakavissaan, saatiin, kun tuli ilmi, että CIA:n johtaja Mike Pompeo, Trumpin tuleva ulkoministeri, oli käynyt Pohjois-Koreassa tapaamassa Kimiä.

Ja Pohjois-Korean johtajat puhuu myönnytyksistä.

Hän näyttää luopuneen Pjongjangin perinteisestä vaatimuksesta, että USA vetäisi joukkonsa Etelä-Koreasta. Tosin se, miksi USA on siellä edelleen 65 vuotta Korean sodan päättymisen jälkeen, on yksi kysymyksistä, joita kukaan ei tunnu kysyvän saati siihen vastaavan.

Kim puhuu myös rauhansopimuksesta, joka korvaisi sodan päättäneen aselevon. Ja äskettäin Pohjois-Korea ilmoitti, ettei se järjestäisi enää ydinase- tai ohjuskokeita. Skeptikot viittasivat nopeasti siihen, että maa on hyvinkin saattanut kehittää ydin- ja ballistiset ohjuksensa siihen vaiheeseen, ettei se tarvitse enempiä kokeita.

Mutta vaikka neuvotteluissa päästäisiinkin johonkin, ne eivät lopeta USA:n ja Kiinan suurta valtakilpailua. Trumpille Koreat ovat aina olleet nappuloita tuossa paljon suuremmassa pelissä.

Alex Callinicos, Socialist Worker 24. huhtikuuta 2018

Ranska: Kohti uutta vuoden 1968 toukokuuta?

John Mullen

Vain 50 vuotta sitten, 22. maaliskuuta, alkoivat Ranskassa tapahtumat, jotka kauhistuttivat hallitsevaa luokkaa, johtivat yhteen kaikkien aikojen suurimmista yleislakoista ja tehdasvaltausten aaltoon ja jotka pystyttiin rauhoittamaan vain työnantajien merkittävillä myönnytyksillä (minimipalkan 35 prosentin korotus ja ammattiliitoille taatut uudet järjestäytymisoikeudet työpaikoilla).  Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin näytti vallankumouksen haamu lännessä todelliselta.

Tänään sitä muistellaan Ranskassa kaikkialla. Ranskan taideakatemiassa on trotskilais- ja anarkistijulisteiden näyttely ja radio esittää keskusteluohjelmia vuodesta 1968. Jopa yliopistolehtoreiden yhdistys englannin ja englantia puhuvan maailman tutkimuksen alalla pitää konferenssin otsikolla ”Vallankumoukset” ja kutsuu Angela Davisin pääpuhujaksi (mikä tosin ei ole estänyt eräitä kollegoita valittamasta, että heidän saattaa olla vaikea päästä konferenssiin ”helvetin lakkojen vuoksi”). Käynnissä on muistelukamppailu valtalehdistön pyrkiessä antamaan steriloidun kuvan opiskelijaliikkeestä lähinnä siihen perustuvana, että miehet halusivat päästä naisten asuntoloihin ja kirjoittaa runollisia seinäkirjoituksia, kun taas vasemmisto korostaa kapinatilannetta, joka sai kenraali de Gaullen pakenemaan Saksaan varmistamaan siellä olevien ranskalaisjoukkojne uskollisuuden. Muutamat johtajat, jotka vuoden 1968 liike nosti, mutta jotka sittemmin ovat siirtyneet barrikadin toiselle puolelle ja tukevat Macronia (kuten Daniel Cohn-Bendit), jakelevat sydämellisiä haastatteluja.

Miten kapitalismi loi mafian

Socialist Worker 2085,  2008

Mafialle on televisiossa ja elokuvassa luotu loistetta, mutta sen valtaa Sisiliassa ovat vastustaneet ruohonjuuriliikkeet, kirjoittaa Tom Behan vuonna 2008 ilmestyneessä artikkelissa.

Sisilian mafia ja sen amerikkalaisserkku eivät ole mitään Robin Hoodeja, jotka ryöstävät rikkailta ruokkiakseen köyhiä. Niissä on kysymys henkilökohtaisesta rikastumisesta. Mafia on ollut ja on edelleen joukko itsekkäitä, väkivaltaisia murhaajia.

Sisilian mafia syntyi yhdessä kapitalismin kanssa. Italian kansallisvaltio yhdistyi vasta vuonna 1861. Sitä edeltäneet valtiot eri puolilla Italian niemimaata olivat hyvin heikkoja eivätkä niitä juuri kiinnostaneet Sisilian kaltaiset kaukaiset seudut.

Feodalismi päättyi Sisiliassa vasta vuonna 1812. Feodaalijärjestelmässä maanomistajilla oli omat yksityisarmeijansa johtamassa tiloja ja ne olivat laki. Talonpoikien elämä oli hyvin karua.

Maanomistajat eivät olleet tiloistaan muuten kiinnostuneita kuin vuokratuottojen osalta. He eivät asuneet tai edes käyneet niillä, vaan elivät sen sijaan Napolissa tai Sisilian pääkaupungissa, Palermossa.

Tilanherrojen kätyrit hoitivat vuokrien perinnän. Mafia alkoi muodostua näistä ihmisistä. He alkoivat saada rahaa, ostaa maata ja heistä tuli pienkapitalisteja, jotka osallistuivat paikalliseen valtioon.

Vielä yhdistymisenkin jälkeen uusi Italian valtio oli heikko ja riippuvainen paikallisista mahtimiehistä. Mafia hyötyi tästä heikkoudesta.

Hallitseva luokka sieti laittomuutta eikä järjestäytynyttä työväenluokkaa vielä ollut. Tätä kautta on mestarillisesti kuvattu Luchino Viscontin vuonna 1963 ohjaamassa elokuvassa Tiikerikissa, joka perustuu Giuseppe Tomasi di Lampedusan romaaniin.

Mafia toimi hallitsevan luokan puskurina ja teki sille mahdolliseksi hallita ankaran köyhissä oloissa, joissa ihmiset hakivat pientäkin parannusta elämäänsä äärimmäisin keinoin.

Sen sijaan, että olisivat esittäneet vaatimuksia poliittiselle järjestelmälle, he kääntyivät paikallisten mafiapomojen puoleen ja pyysivät apua työn, palkankorotuksen tai jopa huonekalujen saamiseksi.

Mafia nähtiin välittömimpänä merkittävänä voimana, joka saattoi auttaa ihmisiä. Mafian vallanpitäjäystävien kannalta oli hyvin sopivaa, että tavalliset ihmiset eivät taistelleet järjestelmää vastaan.

Silloin kuin työväenluokka taisteli, mafia joutui vakavaan kriisiin – paras esimerkki on Fasci Siciliani –liike 1892-1895. Se oli kansanliike, joka synnytti demokraattisia järjestöjä. Valtio hajotti ne lopulta.

Ne olivat kuitenkin niin voimakkaita, ettei mafia suoraan uskaltanut hyökätä niitä vastaan. Itse asiassa monet alatason mafiosot liittyivät liikkeeseen ja jättivät joukkionsa.

1900-luvun alussa sadat tuhannet köyhät muuttivat Etelä-Italiasta USA:han, missä kapitalismi oli laajentumassa nopeasti ilman paljoa sääntelyä.

Tietyssä määrin heidän Sisiliaan jättämänsä järjestelmä uusiintui. Vieläkin kunnioitettiin ”korkeita” ihmisiä ja pelättiin ihmisiä, jotka käyttivät kerkeästi asetta. Italialaissiirtolaisiin kohdistui rasismia ja syrjintää.

Kapitalismi

Amerikkalaisviranomaiset sallivat järjestäytyneen rikollisuuden toimia suhteellisen vapaasti puolestaan ja toimia siirtolaisyhteisössä pakottajana.

Toisaalta italialaistyöläiset osallistuivat myös laajasti suuriin työselkkauksiin ja taisteluhenkiseen IWW-ammattiliittoon ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Toisen maailmansodan aikana USA:n armeija käytti mafiaa vallatessaan Sisilian vuonna 1943. USA ja Britannia halusivat korvata Benito Mussolinin fasistisen hallituksen Italiassa. Fasismia vastaan oli demokraattinen vastarintaliike, mutta se oli vasemmistolainen ja siten Britannia ja USA vastustivat sitä.

He havaitsivat, että oli toinenkin rakenne, joka ei ollut demokraattinen tai vasemmistolainen ja johon heillä oli yhteyksiä – mafia. USA:n järjestivät tapaamisen mafiapomo Don Calogero Vizzinin kanssa, josta USA:n armeija teki tämän kotikaupungin pormestarin.

Charles Poletti, liittoutuneiden hallinnon johtaja saarella, tiesi hyvin kenen kanssa oli tekemisissä. Hänen tulkkinsa, Vito Genovese, oli mafioso, joka oli karkotettu New Yorkista ennen sotaa.

Hän oli tehnyt suuria lahjoituksia Mussolinin fasisteille ja järjesti juhlia natsijohtajille linnassaan Italiassa. Hän kuitenkin vaihtoi nopeasti puolta hyökkäyksen alettua.

Genovese antoi Polettille jopa Packard-umpiauton. Hänet pidätettiin vuonna 1944 Napolin satamassa järjestetystä valtavasta huijauksesta, missä siviiliväestölle tarkoitettua amerikkalaista polttoainetta ja ruokaa joutui mustan pörssin markkinoille.

Sisilian mafia ja Napolin camorra elpyivät liittoutuneiden miehityksen aikana. Ne tarjosivat järjestystä kasvavia vasemmistovoimia vastaan.

Ensimmäiset sodanjälkeiset paikallisvaalit järjestettiin Sisiliassa huhtikuussa 1947. Kommunistien ja sosialistien yhteinen lista, joka lupasi maareformia, sai 29 paikkaa Sisilian parlamenttiin ja amerikkalaismieliset keskustaoikeistolaiset kristillisdemokraatit 19.

Kymmenen päivää myöhemmin, vappuna, talonpojat kokoontuivat Portella della Ginestraan, kolmen kylän väliseen laaksoon, juhliakseen vaalivoittoaan ja vappua. Ensimmäisen puhujan aloittaessa kaikuivat laukaukset.

Ihmiset heittäytyivät maahan, mutta suojaa ei ollut. Kaksitoista ihmistä sai surmansa, heistä neljä lapsia. Se oli hallitsevan luokan viesti, että kansa oli ehkä voittanut vaalit, mutta ei luokkasotaa.

Verilöylyn jälkeen vasemmistoa peloteltiin ja se kärsi vakavan tappion, vaikkei sitä täysin hävitettykään. Kristillisdemokraatit hallitsivat saarta sitten vuosikymmenet, kuten Italiaakin 50 vuotta, mafian tuella ja osallisuudella.

Seitsemänkertainen kristillisdemokraattinen pääministeri Giulio Andreotti[1] on sekaantunut mafiaan voimakkaasti.

Hän joutui oikeuteen journalistin murhan järjestämisestä. Yhdessä vaiheessa hänet jopa todettiin syylliseksi korkean mafiajohtajan tapaamiseen Rooman-toimistossaan.

Italian vanhentumissäännösten takia tämä mies, jonka todettiin valehdelleen oikeudessa 27 kertaa, pääsi kuitenkin vapaaksi. Oikeus päätti, että syyte mafiayhteyksistä oli vanhentunut oikeudenkäynnin aikana.

Andreotti, joka, kuten italialaiset sanovat, ”haisee mafialta”, istuu edelleen parlamentissa elinikäisenä senaattorina ja tukee tärkeissä äänestyksissä Romano Prodin keskustavasemmistolaista hallitusta.

 

[1] artikkeli on kirjoitettu vuonna 2008, Andreotti kuoli vuonna 2013

 

Yllättäviä mahdollisuuksia vasemmistolle Venäjän vaaleissa

18 maaliskuuta Venäjällä järjestetään presidentinvaalit. Putin julistetaan voittajaksi, kuten tavallista, mutta tämän vuoden suuria yllätyksiä on, että Kommunistisen puolueen johtaja Gennadi Zjuganov on astunut sivuun ja päästänyt esille suhteellisen tuntemattoman Pavel Grudinin kommunistien presidenttiehdokkaana. Taustalla on ruohonjuuriliike kommunistipuolueen radikalisoimiseksi. Vasemmistorintaman Aleksei Sahnin selittää Internationalen-lehden haastattelussa Per Leanderille, miksi hänen järjestönsä tukee Grudinin vaalikampanjaa, mutta myös sitä, mitä ongelmia siitä seuraa. Alkuperäinen artikkeli ruotsinkielisenä on luettavissa http://www.internationalen.se/2018/03/ovantade-mojligheter-for-vanstern-i-ryska-valet/

18 maaliskuuta Venäjällä pidetään presidentinvaalit.Kaikki viittaa siihen, että Vladimir Putin valitaan uudestaan neljännelle kuusivuotiskaudelle. Ei ole epäilystä, etteikö Putinilla olisi laajaa kansansuosiota, ei vähiten siksi, että valtio hallitsee suuria mediakanavia, joilla ei voi esittää mitään virallista kritiikkiä häntä vastaan. Hänen vaalivoittoaan kuitenkin helpottaa myös se, ettei Kreml tavallisesti salli mitään todellisia oppositioehdokkaita. Kaksi muuta pääehdokasta, joita kansa voi äänestää, ovat perinteisesti skandaalien saattelema äärinationalisti Vladimir Žirinovski ja stalinistisen kommunistipuolueen vanhentunut johtaja Gennadi Zjuganov, jotka saavat vastaanottaa protestiäänet oikealta ja vasemmalta, tavallisen kansan äänestäessä Putinia.

Näiden vaalien alla tapahtui kuitenkin jotain hyvin odottamatonta. Gennadi Zjuganov, joka vielä 7. marraskuuta 2017 Venäjän vallankumouksen 100-vuotisjuhlallisuuksissa ilmoitti, että asettuisi kommunistien presidenttiehdokkaaksi, kuten tavallista, päätti viime hetkellä perua ehdokkuutensa. Hänen sijaansa on kommunistipuolue nimittänyt Pavel Grudinin -nimisen henkilön uudeksi presidenttiehdokkaaksi. Tämä juontuu venäläisten vasemmistoaktivisten ruohonjuurikampanjasta, joka oman esivaalinsa kautta syksyllä 2017 halusi valita vasemmistolle vaihtoehtoisen yhteisehdokkaan Zjuganovin sijaan.

Esivaalista aloitteen teki Vasemmistorintaman johtaja Sergei Udaltsov, joka oli juuri suorittanut neljän ja puolen vuoden vankeustuomion osuudestaan Putinin vastaiseen protestiliikkeeseen vuosina 2011-2012 eikä itse saanut asettua ehdolle. Ajatus oli, että halukkaat saattoivat ehdottaa vasemmistolaisia, joiden pitäisi asettua ehdolle, ja kansa äänestäisi suosikkehdokkaitaan internet-äänestyksessä. Aleksei Sahnin, toinen Vasemmistorintaman johtaja, joka on vuodesta 2013 asunut poliittisena pakolaisena Ruotsissa, kertoo Internationalen-lehdelle, että suhtautui ajatukseen vasemmiston omasta esivaalista aluksi skeptisesti.

– Uskoin, ettemme saisi yhtään vakavasti otettavaa ehdokasta, ja ettei kommunistipuolue ottaisi juttua tosissaan. Juttu osoittautui kuitenkin hyvin menestyksekkääksi. Osallistujia oli yli 20 000, saimme tiettyä huomiota tiedotusvälineissä ja huomasimme, että kommunistipuolueen radikaalimmat jäsenet innostuivat kovin.

Henkilöksi, joka nousi esivaalissa ja voitti koko vasemmiston suosikkiehdokkaana, tuli siis Pavel Grudinin. Hän ei itse asiassa ole mikään poliitikko eikä muodollisesti edes kommunistipuolueen jäsen, vaan neuvostonostalginen liikemies, jolla on suhteellisen radikaaleja ajatuksia.

– Hän ei ole erityisen tunnettu tavallisen kansan parissa, mutta vasemmistossa hänet tunnetaan kansanomaisena hahmona, joka puhuu totuuden. Hän tapaa osallistua foorumeihin ja keskusteluihin ja esittää aina voimakasta kritiikkiä tämän päivän taloudellista ja yhteiskunnallista tilannetta kohtaan. Tämä on epätavallista Venäjällä, missä kaikki tiedotusvälineet ja julkiset hahmot teeskentelevät kaiken olevan hyvin yhteiskunnassa Putinin ansiosta. Kansa tietää, ettei se ole totta, mutta ei juuri ole ääniä, jotka voisivat muotoilla sen tunteet. Grudinin tekee sen ja siksi hän on suosittu.

Pavel Grudininin voitettua ”kansan ehdokkaana” esivaalissa Vasemmistorintama asetti uhkavaatimuksen, että kommunistipuolueen olisi asetettava hänet viralliseksi presidenttiehdokkaakseen. Muuten Vasemmistorintama ei tukisi kommunisteja vaaleissa..

– Suureksi hämmästykseksemme he suostuivat. En tiedä tarkkaan miten, mutta jossain pimeässä pyramidissa, josta kommunistipuolueen johto koostuu, vaikututtiin siitä mitä olimme tehneet, sanoo Aleksei Sahnin.

On tietysti muitakin tekijöitä, miksi vanha puoluejohtaja Gennadi Zjuganovi päätti jäädä sivuun. Kommunistipuolueessa on oltu pitkään erittäin tyytymättömiä häneen, etenkin radikaaleimpien aktivistien ja ruohonjuuritason piireissä. Lisäksi mielipidetiedustelut osoittivat, että äänestäjät olivat kyllästyneitä Zjuganoviin eivätkä enää ottaneet häntä vakavasti. Sen sijaan että kommunistipuolue tulisi toiseksi, kuten tavallista, sillä oli riski kärsiä suuri tappio näissä vaaleissa.

– Aina Venäjän vallankumouksesta 1917 saakka ovat kommunistit tulleet aina kaikissa vaaleissa toiseksi. Lasken mukaan perustavan kokouksen vaalit, jossa bolsevikeista tuli toiseksi suurin puolue. Näin on ollut myös 1990- ja 2000-luvulla. Nyt kuitenkin oli suuri vaara, ettei kommunistipuolue yltäisi edes toiselle sijalle, vaan saisi vain muutaman prosentin äänistä. Se merkitsisi puolueen loppua. Sen koko olemassaolon oikeutus perustuu sille, että se on suurin oppositiopuolue, sanoo Aleksei Sahnin.

Tämän vuoksi Zjuganov pakotettiin sivuun, kun toivottiin, että ilmeisesti suositumpi Grudinin voisi saada enemmän ääniä ja pelastaa kommunistipuolueen.

– Grudinin on hyvin suosittu kommunistipuolueen ruohonjuuritasolla ja puolueen kannattajien keskuudessa. Hänen valintansa synnytti uutta intoa ja johti lisänäkyvyyteen. Joten jos vaaleja ei täysin väärennetä, Grudinin pitäisi yltää vahvaan kakkossijaan, sanoo Aleksei Sahnin.

57-vuotias Pavel Grudinin johtaa aiemmin valtiollista maatalousyritystä, Lenin-sovhoosia, Moskovan eteläpuolella. Hän työskenteli siellä nuorena ja otti tuotannon haltuunsa Neuvostoliiton romahdettua. Kun useimmat Venäjän sovhooseista ja kolhooseista lyötiin tieten laimin ja uusliberaalit poliitikot tuhosivat ne 1990-luvulla, oli Grudinin paitsi säilyttänyt, myös modernisoinut Lenin-sovhoosia.  Paitsi että se on tänään Moskovan johtava maatalousyritys, se on myös hyvin suosittu työpaikka, joka tunnetaan sosiaalisista projekteistaan. Grudinin on rakennuttanut pienen kaupungin viljelmien yhteyteen ja työntekijät saavat asua siellä ilmaiseksi tai pientä vuokraa vastaan. Palkat ovat tuhannen euron tasoa, mikä on kaksi yli kaksi kertaa Venäjän keskipalkka.

– Emme ajattele Pavel Grudininin olevan täydellinen sosialistipoliitikko. Hän on niin kutsuttu ”punainen johtaja”. Siis yksi niistä kapitalistisista liikemiehistä, jotka ottivat haltuunsa neuvostoyrityksiä ja pitävät niitä yhä hengissä. Kommunistipuolue on ollut aina Neuvostoliiton romahduksesta saakka ”punaisten johtajien” puolue, sanoo Aleksei Sahnin.
– Grudinin on kuitenkin epätavallisen radikaali kuuluakseen tuohon ryhmään. Hänen Lenin-sovhoosiaan pitävät monet esikuvana ja se on myönteinen vaihtoehto nykypäivän uusliberaalilla Venäjällä.

Pohjimmiltaan kyse on käynnissä olevasta hajaantumisesta Venäjän eliitissä. Grudinin edustaa sitä osaa liikemiehistä, joka haluaisi nähdä suurempia panostuksia kotimaiseen tuotantoon ja sosialidemokraattisempaa, keynesiläistä politiikkaa, kun taas Putinin nykyhallinto edustaa uusliberaalia leikkauspolitiikkaa ja tyydyttää pääasiassa niitä oligarkkeja, jotka toimivat raaka-aineviennissä.

– Meidän valintamme tässä kampanjassa oli saada tietoinen allianssi eliitin tyytymättöman osan kanssa ja nähdä vaihtoehto tämän päivän uusliberaalille talous- ja sosiaaliselle mallille. Siksi Vasemmistorintama tukee Grudininin kampanjaa näissä vaaleissa, sanoo Aleksei Sahnin ja jatkaa:
– Samalla emme kuitenkaan ole naiiveja. Ymmärrämme, että tällä allianssilla on monia rajoitteita ja heikkouksia. Ymmärrämmä alusta asti selvästi, ettei Grudinin ole mikään oikea kommunisti tai sosialisti. Emme odota hänellä olevan täydellisiä ratkaisuja kaikkiin kysymyksiin. Mutta hän on osoittautunut kykeneväksi herättämään henkiin kansanliikkeen, joka on häntä paljon radikaalimpi, ja se voi olla tärkeä alku jollekin uudelle.

Pavel Grudininin tavoite näissä vaaleissa ei kuitenkaan ole voittaa, vaan saada niin paljon ääniä, että hän saa vahvemman neuvotteluaseman Putinin kanssa.
– Valitettavasti Grudinin on osoittanut, ettei hän, aivan kuten Zjuganovkaan, halua tosissaan haastaa Putinia. Hän ei uskalla julistaa sotaa järjestelmälle. Se tekee suoranaisesta voitosta hänelle ja meille mahdottoman, mutta se antaa meille mahdollisuuden luoda vaihtoehtoinen strategia tässä allianssissa, sanoo Aleksei Sahnin.
– Grudininin tavoite on mobilisoida aktivistit, jotta hän voisi tehdä kompromissin Putinin kanssa. Mutta me käytämme tätä vaalikampanjaa mobilisoidaksemme väkeä Vasemmistorintamaan, tai sitten kommunistipuolueeseen, antaaksemme elämää uudelle liikkeelle. Luodaksemme rungon uudelle ulkoparlamentaariselle vasemmistoliikkeelle, joka voi mennä paljon pidemmälle. Se on meidän tavoitteemme ja taktiikkamme tässä vaalikampanjassa. Ja näyttää, että siitä tulee varsin menestyksekäsmobilisera .
Puoli vuotta sitten Vasemmistorintama oli nimittäin raunioina siihen astisen poliittisen vainon jäljiltä. Järjestö oli murskattu, sen johtaja Sergei Udaltsov oli yhä vankilassa (hän vapautui elokuussa 2017) ja toiset aktivistit olivat luovuttaneet tai muuttaneet maasta.
– Mutta nyt olemme jälleen saaneet voimaa, meillä on jo useita tuhansia aktivisteja. Ei ole helppoa jatkaa samaan tahtiin vaalien jälkeen, mutta tämän kommunistipuolueen kanssa tehdyn vaaliliiton ansiosta meistä on tullut voima, jolla on jälleen merkitystä yhteiskunnassa, organisaatio, joka saattoi vaikuttaa, kuka ehdokas asetettaisiin, sanoo hän:
– Niinpä minusta voidaan sanoa, että vähimmäisohjelmamme on jo toteutettu, siis että meistä on jälleen tullut arvostettu poliittinen voima. Enimmäisohjelmassamme, ryhtyä vakavasti taistelemaan oligarkkeja ja Putinin järjestelmää vastaan, emme vielä ole, mutta se on meidän seuraava tehtävämme.

Samaan aikaan Venäjän vasemmistossa on muita, joiden mielestä vaaleja olisi boikotoitava. He ovat kuunnelleet oikeistopopulistista oppositiojohtaj Aleksei Navalnyia, joka itse yritti asettua ehdolla, mutta estettiin, ja joka nyt kehottaa boikottiin. Aleksei Sahninin mielestä se on täysin väärä tie.
– Navalnyi puhuu boikotin puolesta täysin itsekkäistä syistä. Se johtuu pelkästään siitä, ettei hän itse saanut asettua ehdolle. Hänen boikottinsa on tietysti tärkeä poliittinen tiedotus yhteiskunnalle, etteivät vaalit ole demokraattiset, koska kaikki eivät halukkaat saa asettua ehdolle. Mekään emme saaneet asettaa omaa Vasemmistorintaman ehdokasta, joten tietysti mekin olisimme voineet valita vaalien boikotoimisen protestiksi. Valitsimme kuitenkin sen sijaan aktiivisen kannan tukemalla Grudininia. Esivaalin ansiosta käy äkkiä ilmi, että kommunistit ovat vaaleissa ainoa demokraattinen vaihtoehto kansanomaisine ehdokkaineen. Me olemme yhteiskunnan ainoa voima, joka keskusteli ja yhdistyi yhteisen ehdokkaan taakse, sanoo Aleksei Sahnin.
– Niistä vasemmistossa, jotka vain istuvat hiljaa ja boikotoivat vaaleja, ei  tule mitään itsenäistä voimaa, he eivät muodosta mitään vaihtoehtoa. Tietoisesti tai tiedostamatta he vain tukevat Navalnyia, siis aika äärioikeistolaista hahmoa. Jos poliittiset navat yhteiskunnassa olisivat vain Putin ja Navalnyi, silloin vasemmisto on hävinnyt täysin ja menettänyt roolinsa Venäjällä. Niin ei saa käydä. On meidän poliittinen vastuumme tehdä kaikki voitavamme, ettei oikeisto saisi yksin asemaa oppositiona.

Minkä uskot olevan Venäjän kommunistisen puolueen tulevaisuus? Haluatteko Vasemmistorintamassa radikalisoida sen, hajottaa sen vai yrittää vallata sen?

– Se on edelleen abstrakti kysymys. Tietysti ajattelemme kaikkia näitä eri vaihtoehtoja. Mutta ennen kaikkea on sanottava, vaikka olen koko elämäni vasemmistoaktivistina vihannut kommunistipuoluetta sen kaiken korruptoituneisuuden ja taistelumme pettämisen takia, että ymmärrän meille kaikille olevan vielä pahempi, jos puolue romahtaisi kokonaan. Se aiheuttaisi kriisin koko Venäjän vasemmistossa. Meidän ei pidä uskoa, että automaattisesti ilmestyisi uusi ja parempi vasemmistovaihtoehto, jos vanha stalinistipuolue äkkiä häviäisi. Ei, olemme nähneet useita esimerkkejä entisissä neuvostotasavalloissa, kuten Moldaviassa, Georgiassa ja viimeksi Ukrainassa, missä kommunistipuolueet on täysin tuhottu. Tuloksena on ollut vain, ettei näissä maissa ole enää mitään vasemmistoa. Ajatelkaa itse, jos Ruotsissa sosialidemokraatit katoaisivat, luuletteko että Vasemmistopuolueesta tulisi automaattisesti silloin suurempi ja vahvempi? Ei, Ruotsin vasemmistosta tulisi vielä heikompi ja eristyneempi, sanoo Aleksei Sahnin.

– Mutta jos katsomme vasemmiston kansainvälistä kehitystä nyt, näemme että menestyksekkäin resepti on ollut radikalisoida vakiintuneita sosialidemokraattisia puolueita. Kuten Jeremy Corbyn on tehnyt Labourissa Britanniassa juuri nyt. Hän on, aivan kuten Bernie Sanders USA:ssa, herättänyt toivoa tuhansissa ihmisissä, joista on jälleen tullut poliittisesti aktiivisia ja jotka radikalisoivat liikettä. Se olisi historiallinen mahdollisuus myös Venäjällä kommunistipuolueen ympärillä.

Voiko Pavel Grudininista tulla sellainen johtaja?

– Me Vasemmistorintamassa näemme Grudininin vain tilapäisenä poliittisena hahmona. Hän ei ole meidän ihannejohtajamme. Kun toverimme vasemmistossa nyt arvostelevat meitä siitä, että tuemma häntä vaikkei hän ole tarpeeksi vallankumouksellinen, kyseessä on vain tyhjä ja typerä arvostelu. Me vähät välitämme hänestä henkilönä. Hän on vain symboli sille, että jokin uusi voi olla alkamassa, sanoo Aleksei Sahnin.
– Voimme verrata sitä Ranskan vallankumoukseen. Alussa esiintyivät maltillisimmat johtajat, kuten Lafayette ja Mirabeau, eikä luokkien välillä ollut mitään selvää yhteenottoa. Se oli kuitenkin alku prosessille, josta tuli yhä vallankumouksellisempi. Totta kai me näemme useita enemmän tai vähemmän radikaaleja liikkeemme edustajia ja ehkä me lopulta saamme itse merkittävän roolin. Olemme aivan kuin jakobiineja, jotka odotamme aikamme koittavan.

Per Leander