Ukraina ja imperialismi

Vasemmistolainen kirjailija-toimittaja Paul Mason arvosteli sitä, että vastustamme USA:n imperialismia Ukrainan kriisissä. Alex Callinicos selittää, missä Mason erehtyy

Hyvä Paul,
tiedät että arvostan sinua. Minusta uusin kirjasi, How to Stop Fascism, oli erinomainen, vaikka olenkin eri mieltä argumentistasi, että nykyaikainen versio kansanrintamasta – liberaalien ja vasemmiston liitosta – olisi tapa lyödä fasistit.

Minusta olikin hyvin kiinnostavaa nähdä välitön hyökkäyksesi International Socialist Tendencyn (IST) Ukraina-julkilausumaa vastaan, Opetella sanomaan ”Hyvästi Lenin” – kritiikki IST:n julkilausumasta Ukrainan sodasta. Koska olin mukana luonnostelemassa julkilausumaa, olen tyytyväinen, mutta myös vaikuttunut, että pidit huolta sen lukemisesta ja arvostelemisesta.

Suo anteeksi, jos vastaan vaivannäköösi suhteellisen lyhyesti. Se ei johdu yksin siitä, että saatamme tosiaan olla sodan partaalla ja että nämä kiistat ovat kiperiä. Se johtuu myös siitä, että minusta todellinen kysymys välillämme on varsin yksinkertainen.

Venäjä – Euroopan ainoa imperialistivalta?

Salli siis minun sanoa ensiksi, että minusta artikkelisi otsikko – Opetella sanomaan ”Hyvästi Lenin” – on vähän hämäävä. Tiedämme molemmat, ettet ole ollut leninisti pitkään aikaan. Kuinka voisit olla leninisti, kun (aluksi) tuit vasemmistoreformistista Syrizan hallitusta Kreikassa ja olet uskollinen ja aktiivinen Labourin jäsen? Se ei tarkoita, etteikö leninismillä olisi merkitystä erimielisyyksissämme. Mutta se osa Vladimir Leninin teoreettista ja poliittista perintöä, jolla on merkitystä tälle keskustelulle, on hänen imperialismikritiikkinsä.

Lenin sanoo, ettei imperialismi ole vain arkaainen jäänne tai vain suurvaltojen heikompiin maihin kohdistuvaa ahdistelua. Se on kapitalistisen herruuden ja kilpailun maailmanjärjestelmä, jossa kourallinen voimakkaita kapitalistisia maita maailman mitassa kilpailee taloudellisesti ja geopoliittisesti. Yksi kysymys siten on, että pitääkö tämä vielä paikkansa? Ilmeisesti ei, sinun mukaasi. Hienossa muotoilussa viittaat ”USA:n ja EU:n globalistis-demokraattisten entisten imperialististen, maiden tämän päivän konfliktiin autoritaaristen, antimodernististen diktatuurien, Kiinan ja Venäjän kanssa (korostus lisätty)”.

Kirjoitat tässä kaikenlaisia outouksia. Vladimir Putinin Venäjä on toki ideologisesti ”antimodernistinen” (vaikka energiatulojensa osalta riippuvainen maailmanmarkkinoista). Mutta Xi Jinpingin Kiina? Se on varmasti autoritaarinen, mutta takuulla sitoutunut ultramodernisoivaan talous- ja yhteiskuntaprojektiin. Ja missä mielessä Kiina, kuten vastakantasi antaa ymmärtää, on ”globalismia” vastaan? Kiina on taloudellisesti keskeinen nykyisessä globaalissa kapitalismissa ja Xi teki asian selväksi julistaessaan tukeaan globalisaatiolle, kun Donald Trump sen tuomitsi Valkoisesta talosta. Näytät esittävän vastakkainasettelun niin, että Lännen kilpailijat näyttäisivät niin pahoilta kuin mahdollista.

Se kuitenkin on pikkujuttu verrattuna siihen, miten kuvaat USA:ta ja sen eurooppalaisliittolaisia (mainitset EU:n, mutta kuvittelisin sinun sisällyttävän Britanniankin) ”entisiksi imperialistimaiksi”. Palaan tuohon väitteeseen vähän myöhemmin. Salli minun vain keskittyä tästä vedettävään johtopäätökseen, että Euroopassa on vain yksi imperialistinen valtio, ”autoritaarinen ja antimodernistinen” Venäjä. Siksi julkilausumassamme pidät kaikesta Venäjän imperialismia ja Putinin hallintoa arvostelevasta, vaikka varoitatkin meitä, että tulemme ”ärsyttämään telaketjuvasemmistoa” (ihan kuin välittäisimme).

Olemme siis samaa mieltä Venäjän imperialismin vastustamisesta. Mutta että USA, EU ja Britannia ovat ”entisiä imperialistivaltoja”? Et voi olla tosissasi. Voimme kiistellä miten määritellä täsmällisesti imperialistivallat. Tony Norfieldin kirjassa The City (Verso, 2016) esitetään useita hyödyllisiä kriteereitä, jotka perustuvat taloudelliseen painoarvoon, rahoitukselliseen vaikutusalaan ja sotilaallisiin mahdollisuuksiin. Sanoisin, että tällä perusteella on noin kuusi imperialistista valtaa – USA, Kiina, Saksa, Britannia, Ranska ja Venäjä, sekä useita pienempiä, mutta ikäviä aluetason pelureita.

Sanotko tosiaan, että USA ei ole imperialistinen valtio – jopa historian suurin? Oletko unohtanut sodat, jotka George W. Bushin hallinto aloitti Suur-Lähi-idässä ja joilla oli mitä tuhoisimmat seuraukset alueen ihmisille? Terrorisminvastaista sotaa käytiin USA:n herruuden vakiinnuttamiseksi alueelle, vaikka siinä epäonnistuttiinkin surkeasti. Barack Obama aloitti ”kallistumisen Aasiaan” Kiinan suitsimiseksi, ja sekä Trump että Biden jatkoivat sitä. (Kun ottaa huomioon, kuinka Trump henkilökohtaisesti ihaili Putinia ja Xitä, ei ole uskottavaa, että kyseessä oli demokratian puolustaminen, vaan suurimman uhan patoaminen, joka USA:n hegemoniaan on koskaan kohdistunut.)

Huomaathan, kuinka painavina Euroopan valtiot ovat imperialististivaltojen listalla. Kiinaa lukuunottamatta Brics-maat – Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka – näyttäytyvät sivuosan esittäjinä. Venäjää lukuun ottamatta niitä sitoo USA:han verkosto instituutioita, jotka tämä rakensi toisen maailmansodan jälkeen. Jotkut niistä ovat nimellisesti globaaleja, kuten Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailman kauppajärjestö. Kaksi tärkeätä kuitenkin ovat alueellisia – Nato, joka yhdistää USA:n ja Kanadan ja nyt useimmat Euroopan valtiot sotilasliittoon, ja Euroopan unioni, jota, jos jättää sivuun Trumpin välinäytöksen, USA on edistänyt voimakkaasti aina 40-luvun lopun Marshall-suunnitelmasta.

Nato ja USA:n voima

Nato muodostettiin vuonna 1949 suitsimaan Neuvostoliiton sotilasmahtia Euroopassa. Voidaan keskustella, kuinka todellinen Neuvostoliiton uhka Länsi-Euroopalle oli edes kylmän sodan huippukautena. Mutta joka tapauksessa, kun Neuvostoliitto romahti, mikä oli Naton idea? Vastauksen antoi USA:n presidentin Bill Clintonin hallinto 90-luvulla: sen varmistaminen, että USA pysyisi johtavana valtana Euroopassa ja laajentaisi sen vaikutusvaltaa itään.
Naton pommitukset tynkä-Jugoslaviaa vastaan käynnistettiin tuo tavoite mielessä. Niitä seurasi sekä Naton että EU:n laajentuminen Keski- ja Itä-Eurooppaan. Sen pani alulle Clinton, vastoin Neuvostoliiton viimeiselle johtajalle, Mihail Gorbatšoville, vuonna 1990 annettua lupausta. Myönnät tämän, mutta ryhdyt jonkinlaiseen selittelyyn – ”Neuvostoliittoa … ei enää ole … Itä-Euroopan kehittyvät kapitalistieliitit sekä suuret osat maiden väestöä pitivät Natoon ja EU:hun liittymistä vakuutuksena sitä vastaan, ettei niitä imaistaisi uudelleen kaoottiseen Venäjän imperiumiin.”

Niin voi olla, mutta se ei ole pääseikka. Naton ja EU:n laajeneminen oli politiikkatoimi, joka laadittiin Washingtonissa, ei Varsovassa tai Tallinnassa. Se seurasi, kuten edesmennyt Peter Gowan osoitti kirjassaan The Global Gamble (Verso, 1999), USA:n ja EU:n päättäväisiä yrityksiä sabotoida Gorbatšovin tavoitetta ”yhteisestä eurooppalaisesta kodista”, joka oli tarkoittanut kylmän sodan molempien sotilasliittojen – Varsovan liiton ja Naton – hajottamista ja jonkinlaisen moniarvoisen Euroopan konfederaation luomista. Sen sijaan Lännen instituutiot siirtyivät idemmäksi.

Tuon politiikan arkkitehti oli Zbigniew Brzezinski, entinen presidentti Jimmy Carterin kansallisen turvallisuuden neuvonantaja ja demokraattien pitkäaikainen johtava geostrateginen ajattelija. Kirjassaan The Grand Chessboard (Basic Books, 1997) hän kuvaa suorapuheisesti USA:ta suurvallaksi ja sen liittolaisia ”vasalleiksi, alamaisiksi, protektoraateiksi ja siirtokunniksi”, ja pitää EU:ta ”Amerikan voiman sillanpääasemana Euraasiassa ja potentiaalisena ponnahduslautana demokraattisen globaalin järjestelmän laajenemiselle Euraasiaan” (s. 74). Ja strategia toimi. Laajentunut Nato ottaa marssikäskynsä Washingtonista – Libyan pommitus, Afganistanin miehitys ja Kiinan saarron auttaminen – ja auttaa oikeuttamaan Pentagonin ylläpitämää valtavaa sotilastukikohtien verkostoa Euroopassa.

EU on USA:lle tärkeä myös kumppanina markkinakurin pakottamisessa maailmalle. Miten voit kiistää sen, kun ajattelee kuinka kiihkeästi puolustit Kreikan työläisten vastarintaa Brysselin ja Berliinin pakottamaa vyönkiristysohjelmaa vastaan 2010-luvulla? Sinun on muistettava, mitä ystäväsi Giánis Varoufákis kertoo Saksan valtiovarainministerin Wolfgang Schaublen sanoneen sen jälkeen, kun Syriza voitti Kreikan vaalit tammikuussa 2015 – ”Vaalien ei pidä antaa muuttaa talouspolitiikkaa”. (Adults in the Room, Vintage, 2017, s. 236). Imperialismi on tietenkin yhtä lailla taloudellista kuin poliittista. Euroopan keskuspankki osoitti tämän kesällä 2015, kun se sulki Kreikan pankit pakottaakseen Syrizan antautumaan.

Ukrainan ahdinko

Naton ja EU:n laajenemisessa on siis kyse läntisen imperialismin maailmanherruuden ylläpitämisestä ja laajentamisesta. Kannatat sitä, että Biden kieltäytyy harkitsemasta Putinin vaatimuksia, mutta kiertelet tärkeintä, nimittäin takuuta, ettei Ukraina liittyisi Natoon. Tietenkin me vastustamme Putinin yritystä saada vaatimuksensa läpi voimankäytöllä uhkaamalla. Mutta koska esität itsesi realistisena poliitikkona, joka hylkää ”elkeenomaiset tunnukset”, miksi et hyväksyisi mahdollisuutta myöntyä tuohon takuuseen – ei ehdottomasti, mutta vastineena toisen osapuolén myönnytyksistä ja takeista.

Onhan tällainen kompromissi lopulta sellainen, jolla John F. Kennedy ja Nikita Hruštšov ratkaisivat Kuuban ohjuskriisin (vastoin Fidel Castron protesteja tämän anellessa neuvostoliittolaisia käynnistämään ennalta ehkäisevän ydinaseiskun USA:ta vastaan). Älä piiloudu puheen ”Itä-Euroopan nousevasta länsimielisestä demokraattisesta kulttuurista ” taakse. Ei ole olemassa Jumalan antamaa ihmisoikeutta liittyä johonkin sotilasliittoon ja kysymys Nato-jäsenyydestä on ollut jakava kysymys Ukrainassa maan itsenäistymisestä asti, ja vielä enemmän se olisi sellainen, jos Venäjän tukemat irtautuneet ”tasavallat” liitettäisiin takaisin Ukrainaan.

Tämä tuo minut takaisin kysymykseen Ukrainasta itsestään. Kuten myönnät, IST:n julkilausuma varoittaa, että ukrainalaisista tulisi sodan pääuhreja, ja vahvistaa heidän kansallisen itsemääräämisoikeutensa. Onko heillä myös itsepuolustusoikeus? Totta kai. Mutta nykykontekstissa, kuten sanot, se tarkoittaisi Ukrainan hallituksen ja sen asevoimien järjestämää vastarintaa.

Muistettakoon, että vuoden 2014 jälkeen Kiovan parlamentti hyväksyi lain, joka teki ukrainasta peruskoulun ainoan opetuskielen, siitä huolimatta, että venäjää ja ukrainaa monet ukrainalaiset käyttävät kaksikielisesti, ja rikkoi näin kansallisten vähemmistöjen, kuten unkarilaisten, juutalaisten ja tataarien, oikeuksia. Ukrainan hallitus ei myöskään ole pannut toimeen Minsk II -pöytäkirjaa, jonka se allekirjoitti lopettaakseen taistelut irtautuneiden Donetskin ja Luhanskin alueilla vuonna 2015 (siinä ne saisivat autonomisemman ”erityisaseman”), ja se on kirjannut Nato-jäsenyyden maan perustuslakiin.

Tietenkään Kiova ei ole tarinan ainoa konna. Valtava määrä vilpillisyyttä ja likaisia temppuja on ollut Venäjän osalla. Mutta on vaikea luottaa kovin paljon hallitukseen, jota ajaa poissulkeva nationalismi, joka ei pysty yhdistämään Ukrainaa ja joka nojaa Lännen sotilaalliseen tukeen tuon politiikan jatkamiseksi. Silti esität, että kansainvälinen vasemmisto kerääntyisi tuon hallituksen ympärille, mutta ”vaatien kansan sotaa, voiton hedelminä yhteiskunnallinen ja taloudellinen oikeudenmukaisuus ja oligarkkien vallan lopettaminen”. En voi keksiä, mikä olisi enemmän ”elkeenomainen tunnus” kuin tämä. Jos, mikä on hyvin epätodennäköistä, Ukraina torjuisi Venäjän hyökkäyksen, Kiovan hallitus kaksinkertaistaisi poissulkevan politiikkansa ja Venäjään päin katsovan merkittävän väestön osan sortamisen.

Yksi tärkeistä syistä vastustaa sotaa Ukrainassa onkin verilöylyn, tuhon, pakolaisuuden ja talouden häiriintymisen ohella se, että se johtaisi todennäköisesti etniseen puhdistukseen ja laajamittaiseen sortoon molemmilla puolilla, kun venäläismiehittäjät pyrkisivät tukahduttamaan ukrainalaiskapinalliset. Eurooppaa työnnettäisiin useita askelia edemmäksi barbarian suuntaan.

Kansanrintama liberaalin imperialismin kanssa

Lainaat Leninin sanoneen, että ”totuus on konkreettinen”. Se on totta, mutta sitä pitää täydentää erinomaisella katkelmalla Gramscin Vankilavihkoista. Hän kirjoittaa, että marxilaisuus ”on näiden alempien luokkien ilmaisu, jotka haluavat kouluttaa itseään hallitsemisen taidossa ja joilla on intressi tietää kaikki totuudet, epämiellyttävätkin, ja välttää yläluokkien (mahdottomia) petoksia ja – vielä enemmän – omiaan” (Quaderni del carcere, Einaudi, 1975, II, 1688).
Gramscin näkökohta itsepetoksesta on hyvin tärkeä. Se mitä on tapahtumassa, ei ole rohkea Ukraina Venäjän koron alla, vaan imperialistien välinen konflikti, jossa Ukraina, sitten itsenäistymisen kaikista kansansa pettäneistä hallituksista viimeisimmän johdolla, on pelinappula. Kun yrität siirtää polttopistettä Ukrainan itsepuolustukseen ja kuvaat USA:ta ja sen eurooppalaisia ”alamaisia” ”entisiksi imperialistisiksi” demokratioiksi, petät vain itseäsi, ja vaikutusvaltasi vuoksi mahdollisesti muitakin.

Konfliktin luonteen tunnistaminen ei tarkoita, että tunnistajalla olisi ratkaisu käsissään. Surullinen totuus on, että radikaali ja vallankumouksellinen vasemmisto on kansainvälisesti liian heikko vaikuttaakseen juurikaan tähän kriisiin. Mutta totuuden kertominen on tärkeätä, etenkin siksi, että tulee lisää samankaltaisia kriisejä kuin tämä, ja luultavasti vaarallisempia, koska niihin liittyvät USA ja sen todellinen haastaja, Kiina. Näytät liittyneen ”entisen imperialistisen” lännen puolelle. Vaikka näköpiirisi ovat radikaalimpia ja argumenttisi kehittyneempiä, pääkohdiltaan hyökkäyksesi IST:tä vastaan ei näytä kovin paljon toisenlaiselta kuin Keir Starmerin häpeällinen Stop The War -liikkeen tuomitseminen ja uskollisuuden vannominen Natolle.
Sinun kansanrintamalaisuutesi uudessa kehityksessä (vai pitäisikö sanoa taantumisessa?) USA:n vastakkainasettelu Kiinan ja Venäjän kanssa on nyt muotoiltu ”fasisminvastaiseksi” taisteluksi, jossa vasemmiston pitäisi yhdistyä liberaalin imperialismin kanssa ”autoritaarisia ja yhteiskunnallisesti konservatiivisia” Beijingin ja Moskovan hallituksia vastaan. Jos vasemmisto tämän nielaisisi, se olisi käsistään ja jaloistaan sidottu omiin hallitseviin luokkiinsa tässä mahdollisesti kuolettavassa taistelussa. Vain jos me pysymme leninisteinä vähimmäismielessä ja näemme maailman yhä imperialistisen järjestelmän vallitsemana, me voimme pitää yllä poliittista itsenäisyyttä, jota tarvitaan tulevaisuuden muokkaamiseen.

Toverillisesti,

Alex Callinicos

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s