150 vuotta Rosa Luxemburgin syntymästä

5.3.2021 tulee kuluneeksi 150 vuotta puolalais-saksalaisen vallankumouksellisen, Rosa Luxemburgin syntymästä.

Rosa Luxemburg valaisi merkittävänä hahmona keskellä vallankumouskuohuntaa tietä tuleville polville. Sally Campbell palaa hänen perintöönsä ja julkaisemme Luxemburgin viimeisen artikkelin, joka kirjoitettiin päivää ennen hänen kuolemaansa tammikuussa 1919.

Rosa Luxemburg on epäilemättä yksi huomattavimmista vallankumouksellisista, joita nousi 1800-luvun lopusta aina ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkeihin kestäneestä myrskyisästä kaudesta. Se oli valtavan yhteiskunnallisen, poliittisen, tekniikan ja talouden muutosten aikaa. Se oli myös aika, jolloin sosialistisesta vallankumouksesta tuli todellinen – ja Luxemburg antoi teorialla ja osallistumisellaan panoksen noille vallankumouksille aina murhaansa saakka vastavallankumouksellisten käsissä Berliinissä 15. tammikuuta 1919.

Tuo vallankumouksellisten sukupolvi – Lenin ja Trotski Venäjällä, Gramsci Italiassa, James Connolly Irlannissa ja Luxemburg Saksassa – oppi muutamassa vuodessa enemmän kuin useimmat meistä koko elinaikanaan. He osallistuivat keskeisellä tavalla taisteluihin, jotka rikkoivat kapitalismin julkisivun raa’immalla ja paljaimmalla tavalla, sodassa. He näkivät työläisten muodostavan uusia demokraattisia elimiä, jotka antoivat osviittaa siitä, kuinka yhteiskuntaa voisi pyörittää täysin toisella tavalla; he olivat myös ensimmäisiä, jotka alkoivat ymmärtää reformistisen sosialismin rajoitukset sen yrittäessä korvata vallankumouksen pitkällä, hitaalla ja rauhanomaisella reformien tiellä.

Erityisesti Luxemburg kävi sotaa tätä ylhäältä alas suuntautuvaa, byrokraattista ajatustapaa vastaan, ja haki sen sijaan sitä, miten työläiset taistelussa – sekä poliittisessa että taloudellisessa – saattoivat äkkiä muuttaa tilanteen ja alkaa kehittää todellisia itsensä vapautuksen menetelmiä.

Joten vaikka Luxemburg kuoli vuosisata sitten, hänen ajatuksensa eivät ole vain menneisyyttä. Maailma on muuttunut valtavasti sitten vuoden 1919, mutta Luxemburgin käsitys siitä, kuinka vallankumoukselliset tavoitteet tekevät meistä parempia taistelemaan päivän reformien puolesta; hänen kuvauksensa poliittisten ja taloudellisten taisteluiden dynaamisesta vuorovaikutuksesta; ja hänen ehdoton omistautumisensa työväenluokan ihmisten ja sorrettujen potentiaaliselle voimalle taistella paremman maailman puolesta ovat yhtä lailla ajankohtaisia tänäänkin.

Merkittävä hahmo

Hän on merkittävä hahmo. Vuonna 1871 rasistisella tsaarin Venäjällä syntynyt puolanjuutalainen oli vallankumouksellinen jo 15-vuotiaana nähtyään, kuinka valtio tukahdutti radikaalit. Hänen valintansa oli heittäytyä elämään, jonka hän tiesi olevan vaarallinen ja vaikea.

Pidätystä välttääkseen hän joutui lähtemään maanpakoon ja opiskeli Zürichin yliopistossa, mikä oli poikkeuksellista naisille tuohon aikaan. 23-vuotiaana hän oli jo puolalaisen vallankumouksellisten sosialistien sanomalehden päätoimittaja ja alkoi saada nimeä laajemmassakin liikkeessä osallistumisellaan väittelyihin ja kokouksiin. Eräs Sosialistisen internationaalin kokoukseen 1893 osallistunut kuvaa, kuinka Luxemburg hyppäsi tuolille saadakseen äänensä kuuluviin ja kuinka ”hän ajoi asiaansa sellaisella magnetismilla katseessaan ja niin tulisin sanoin, että sai otteeseensa ja puolelleen valtaenemmistön.”

Tämä teema toistuu siinä, miten Rosa Luxemburgin tavanneet ihmiset kuvasivat häntä. Sama tunne tulee Luxemburgin kirjoituksista ja kirjeistä, joista julkaistiin laaja kokoelma englanniksi 2011. Hänellä oli ehdoton itseluottamus puhua suoraan, taistella ajatustensa puolesta ja eikä koskaan hyväksynyt hänelle sanottiin vain siksi, että sanoja oli vanhempi tai kokeneempi. Hän kyseenalaisti kaiken ja tarkisti kaiken tehdäkseen omat johtopäätöksensä.

Hänellä oli myös vahva kyky saada yhteys ihmisiin ja pitää yllä tahdon optimismia silloinkin, kun olosuhteet olivat vaikeimmat.

Tällaiset ominaisuudet eivät tehneet hänestä tietenkään kaikkien suosimaa. Kun hän vuonna 1898 siirtyi Saksaan, sosialistisen liikkeen ytimeen, liittyäkseen sosialidemokraattiseen puolueeseen (SPD), hän joutui nopeasti vastakkainen organisaation johtajien kanssa julkaistuaan Yhteiskunnallisen uudistustyön vai vallankumouksen, jossa arvosteltiin SPD:n johtavan jäsenen Eduard Bernsteinin kirjaa Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät.

Muutaman seuraavan vuoden ajan hän jatkoi konferenssi toisensa jälkeen ja artikkeli artikkelilta sen selittämistä, että reformien tie ei johtaisi samaan paikkaan kuin vallankumouksen tie – sen sijaan se jättää kapitalismin ennalleen ja nojaa valtiokoneistoon, joka on muodostettu ja sopii vain pitämään yllä hallitsevan luokan valtaa.

Eräs SPD:n johtajista kuvasi häntä ”vierailijaksi, joka sylkäisee matollesi”.

Ja hän jatkoi ”matolle sylkemistä” käyden taisteluita SPD:n sisällä yrittäessään saada organisaatiota reagoimaan muuttuvaan työläisliikkeeseen, etenkin todistettuaan vallankumouksellisten joukkoliikkeiden aaltoa, joka pyyhki tsaarin Venäjää vuonna 1905.

Yllättävän ajankohtainen

Joukkolakko, hänen kirjasensa Venäjän kokemuksesta, on hänen hienoimpia panoksiaan vallankumoukselliseen teoriaan. Siitä tuli yllättävän ajankohtainen jälleen arabikevään aikana 2010-2011, kun demokraattisia oikeuksia vaatineet poliittiset liikkeet vaikuttivat työpaikkataisteluihin ja sulautuivat niihin vuosien tyytymättömyyden jälkeen ja huipentuivat 30-vuotta vallassa olleen diktaattori Hosni Mubarakin kaatamiseen tammikuussa 2011.

La Grève de masse de Rosa Luxemburg et son actualité ...
Rosa Luxemburgin kirja joukkolakosta odottaa vieläkin suomentamistaan

Kiinnostus Luxemburgiin on elpynyt viime kymmenen vuoden aikana osin siksi, että marxilaisuus näyttää sopivan, kun maailmantalous on kriisissä, ja osin siksi, että hän oli kiinnostunut ”vaistonvaraisista” kamppailuista alhaalta käsin ja häntä mielellään luonnehditaan puoluevastaiseksi, tai Lenin-vastaiseksi. Joillekin tämän vuosikymmenen alun erilaisista valtausliikkestä hän on hyväksyttävä vallankumouksellinen – häntä ei tahraa yhteys Neuvostoliittoon ja hänen tiedetään olleen eri mieltä Leninin kanssa sentralismista ja demokratiasta.

Näin Luxemburg tavallisesti esitetään. Tyypillisellä tavalla New Statesman -lehden artikkelissa viime marraskuussa George Eaton kirjoitti: ”Vaikka hän oli reformistisen sosialismin vihollinen, Luxemburgin huomattavin kiista oli Leninin kanssa.” Se näyttäisi kääntävän ylösalaisin hänen elämäntyönsä, sillä valtaosa siitä kului saarnatessa reformismia vastaan, kun taas hänen kritiikkinsä bolsevikkien sentralismin astetta vastaan Venäjän vallankumouksessa vuodelta 1918 oli osallistumista taktiseen keskusteluun vallankumouksesta, jota hän tuki ja ylisti sataprosenttisesti.

Venäjän vuoden 1917 vallankumous oli valtavan tärkeä Luxemburgille, kuten kaikille vallankumouksellisille, ei vähiten siksi, että se näytti tietä Saksan sotilaille, matruuseille ja työläisille, jotka seurasivat mallia marraskuussa 1918. Saksan vallankumous ei kuitenkaan onnistuisi samassa määrin kuin Venäjän. Marraskuun kapinan kestettyä muutaman päivän keisari oli luopunut kruunusta ja Saksaan julistettu tasavalta SPD:n johtaja Friedrich Ebert sen kanslerina. Se oli ovela liike Saksan hallitsevalta luokalta, joka ymmärsi, että ainoa toivo välttää täysimittainen sosialistinen vallankumous oli saada työväen puolue uuden hallituksen johtoon. Ebert saattoi kehottaa työläisia palaamaan töihinsä ja jättämään hänelle Saksan hoitamisen.

Kohtalokas virhe

Luxemburgin kohtalokas virhe oli aliarvioida, millainen ote reformistisilla aatteilla oli työläisiin jopa vallankumouksen keskellä. Vaikka jotkut työläiset luottivat Luxemburgin, Karl Liebknechtin ja muiden vallankumoukselliseen johtoon vastaperustetussa kommunistisessa puolueessa (KPD), paljon useammat pysyivät kuuliaisina liikkeen ”perinteiselle” puolueelle, SPD:lle.

KPD:n heiveröiset juuret vaikuttivat sen kykyyn toimia tehokkaasti. Tuo heikkous johti tuhoisaan spartakistikapinaan tammikuussa 1919, kun tuhannet vallankumoukselliset Berliinissä valtasivat rakennuksia yrityksessä aloittaa kapina, mutta joutuivat pian eristyksiin ja tuhoutuivat suunnitelmallisessa vastahyökkäyksessä.

Vain muutama päivä myöhemmin Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg pidätettiin. Kapteeni Waldemar Pabst, yksi vallankumousta tukahduttamaan muodostettujen protofasististen vapaajoukkojen komentajista, sanoi vuonna 1962:

”Tammikuussa 1919 osallistuin KPD:n tilaisuuteen, jossa Rosa Luxemburg ja Karl Liebknecht puhuivat. Sain vaikutelman, että he olivat vallankumouksen intellektuaaliset johtajat, ja päätin että heidät oli surmattava. Ohjeideni mukaan heidät pidätettiin. On päätettävä rikkoa laillisuutta… Päätös heidän surmauttamisestaan ei ollut minulle helppo… Väitän, että tuo päätös on moraalisesti ja teologisesti oikeutettu.”

Waldemar Pabst, murhakäskyn antaja

Luxemburgia ammuttiin päähän ja hänet heitettiin kanavaan Tiergartenissa. Paikalla on tänään hänen nimeään kantava muistomerkki.

Seuraukset kommunistiselle liikkeelle olivat äärimmäiset – he olivat joutuneet perääntymään ja menettäneet hienoimmat johtajansa. Eräs venäläinen antikommunistinen pakolainen ymmärsi puheessaan vuonna 1922 hänen kuolemansa tärkeyden ja valitti, ettei Venäjällä ollut tapahtunut samaa:

”On häpeällistä, että 15 000 venäläisupseeria antoi itsensä tulla vallankumouksen teurastamiksi nostamatta puolustautuakseen edes kättään! Miksi he eivät tehneet kuin saksalaiset, jotka surmasivat Rosa Luxemburgin niin, ettei hänestä jäänyt jälkeäkään?”


Järjestys vallitsee Berliinissä

Rosa Luxemburg, Rote Fahne, 14. tammikuuta 1919

”Järjestys vallitsee Berliinissä!” Näin julistaa voitonriemuisesti porvarilehdistö, näin julistavat Ebert ja Noske ja ”voitokkaiden joukkojen” upseerit, joilla Berliinin pikkuporvarillinen yleisö heiluttaa nenäliinoja ja huutaa hurraata! Ne, jotka kärsivät murskatappion Flanderissa ja Argonnessa, ovat saaneet maineensa palautetuksi loistavalla voitolla, voitolla 300 spartakistista Vorwärts-lehden talossa.

”Järjestys vallitsee Varsovassa!” ”Järjestys vallitsee Pariisissa!” ”Järjestys vallitsee Berliinissä!” Joka viideskymmenes vuosi ”järjestyksen” vartijoiden lehdet julistivat tätä yhdestä maailmanhistoriallisen taistelun keskuksesta toiseen. Ja juhlivat ”voittajat” jättävät sanomatta, että kaikki ”järjestys”, jota on säännöllisesti pidettävä yllä verisellä teurastuksella johtaa vääjäämättä kohti historiallista kohtaloaan; omaa tuhoaan.

Mikä oli tämä äskeinen ”Spartakus-viikko” Berliinissä? Mitä se on tuonut? Mitä se meille opettaa?

Karl Leibknecht addresses a crowd in Berlin | Liebknecht ...
Karl Liebknecht puhumassa

Saatettiinko vallankumouksellisen proletariaatin lopullista voittoa odottaa tässä yhteenotossa? Ei varmasti. Vallankumouksellisten asian heikko lenkki on sotilasjoukkojen poliittinen kypsymättömyys niiden edelleen antaessa upseeriensa kohdella itseään huonosti, käyttää kansaa vastaan ja vastavallankumouksellisiin tarkoituksiin.

Maaseutua, mistä suuri osa rivisotilaista tulee, ei vallankumous ole juuri koskettanut. Tähän asti Berliini on pysynyt käytännössä eristyksissä muusta maasta. Maakuntien vallankumouskeskukset ovat olleet innokkaina Berliinin työläisten takana, se on totta. Mutta toistaiseksi ne eivät vieläkään marssi eteenpäin tiukassa rivissä toistensa kanssa, vieläkään ei ole toimintayhtenäisyyttä… Lisäksi taloudellinen taistelu, se varsinainen vulkaaninen lähde, joka vallankumousta ruokkii, on vasta alkuvaiheessaan. Ja se on pohjimmainen syy, miksi vallankumouksellinen luokkataistelu on lapsenkengissään.

Tarkoittaako tämä, että kuluneen viikon taistelu oli ”virhe”? Vastaus on myöntävä, jos puhumme ennenaikaisesta ”iskusta” tai ”kaappauksesta”. Mutta mikä laittoi liikkeelle tämän taisteluviikon? Kuten kaikissa edellisissä tapauksissa, kuten 6. ja 24. joulukuuta, kyseessä oli hallituksen julma provokaatio.

Vallankumouksen vihollisetkin voivat ottaa aloitteen… Ebertin ja Scheidemannin röyhkeän provokaation edessä vallankumouksellisten työläisten oli pakko tarttua aseisiin. Vallankumouksen kunniahan riippui hyökkäyksen välittömästä torjumisesta täydellä voimalla vastavallankumouksen etenemisen estämiseksi, ja etteivät proletariaatin vallankumoukselliset rivit ja Saksan vallankumouksen moraalinen usko internationaaliin horjuisi.

Mitä sosialismin ja kaikkien nykyajan vallankumousten koko historia meille osoittavat? Ensimmäinen luokkataistelun kipinä Euroopassa, silkinkutojien kapina Lyonissa 1831, päättyi raskaaseen tappioon; chartistien liike Britanniassa päättyi tappioon; Pariisin proletariaatin kansannousu kesäkuussa 1848 päättyi murskaavaan tappioon; ja Pariisin kommuuni päättäyi hirvittävään tappioon. Sosialismin koko tie, mitä vallankumouksellisiin taisteluihin tulee, on katettu pelkillä kaikuvilla tappioilla. Mutta samaan aikaan historia marssii eteenpäin vääjäämättä, askel askeleelta, kohti lopullista voittoa! Missä me olisimme tänään ilman noita ”tappioita”, joista me saamme historiallista kokemusta, ymmärrystä, voimaa ja idealismia?

Vallankumoustaistelu on parlamentaarisen taistelun suoranainen antiteesi. Saksassa meillä ei neljään vuosikymmeneen ole ollut muita kuin parlamentaarisia ”voittoja”. Olemme käytännössä astelleet voitosta voittoon. Ja kun koitti suuri historiallinen koe 4. elokuuta 1914, oli tuloksena tuhoisa poliittinen ja moraalinen tappio, häpeällinen epäonnistuminen ja alamäki, jolle ei ole vertaa. Tähän asti vallankumoukset eivät ole antaneet meille kuin tappioita. Mutta nämä välttämättömät tappiot kasaavat takuun takuun päälle tulevasta lopullisesta voitosta.

On vain yksi ehto. Kysymykseen, miksi kukin tappio on aiheutunut, on vastattava. Johtuiko se siitä, että joukkojen eteenpäin ryntäävä tarmo törmäsi kypsymättömien historiallisten olosuhteiden esteeseen, vai päättämättömyys, horjuminen ja sisäinen heikkousko rampauttivat itse vallankumouksellisen sysäyksen?

Millaisena ”Spartakus-viikon” tappio esiintyy tämän historiallisen kysymyksen valossa? Oliko kyseessä raivoisa, hillitsemätön vallankumousenergia, joka törmäsi riittämättömän kypsään tilanteeseen, vai oliko kyseessä heikko ja päättämätön toiminta?Sekä että! Kriisillä oli kahtalainen luonne. Ristiriita yhtäältä Berliinin massojen voimakkaan, päättäväisen ja aggressiivisen hyökkäyksen, ja toisaalta Berliinin johdon päättämättömän, puolinaisen horjunnan välillä luonnehtii viime tapahtumaa. Johto epäonnistui. Mutta massat voivat ja niiden pitää luoda uusi johto massoista. Massat ovat ratkaiseva tekijä. Ne ovat se kallio, jolle vallankumouksen viimekätinen voitto rakennetaan. Massat olivat haasteen tasolla ja tästä ”tappiosta” ne ovat takoneet historian tappioiden ketjuun lenkin, joka on kansainvälisen sosialismin ylpeys ja voima. Tämän vuoksi tulevat voitot kumpuavat tästä ”tappiosta”.

”Järjestys vallitsee Berliinissä!” Te typerät kätyrit! Teidän ”järjestyksenne” on rakennettu hiekalle. Huomenna vallankumous ”nousee uudelleen, kalistellen aseitaan,” ja teidän kauhuksenne se julistaa pasuunat kaikuen:

Minä olin, minä olen, minä tulen olemaan!

Tämä on lyhennetty versio Rosa Luxemburgin viimeisestä tekstistä päivää ennen hänen murhaansa. Koko teksti on saatavissa täältä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s