Judith Orr
Ranskan Front National (FN), nykyinen Rassemblement National (RN), on yksi Euroopan menestykkäimpiä äärioikeistolaisia puolueita.1 Vuonna 1972 perustetun puolueen juuret ja ideologia ovat vankasti fasismin perinteessä. Se on kuitenkin alusta lähtien yrittänyt uudelleenbrändätä itsensä ja muokata politiikkaansa käydäkseen valtavirran puolueesta. Toisen maailmansodan ja holokaustin perintö on vainonnut sodanjälkeisiä fasistisia järjestöjä eri puolilla Eurooppaa. Jean-Marie Le Pen, joka valittiin FN:n johtajaksi vuonna 1972, johti puoluetta 40 vuotta ja onnistui tekemään siitä vakiintuneen osan Ranskan poliittista järjestelmää. Hänen nuorin tyttärensä, Marine Le Pen, on ollut johtaja vuodesta 2011 ja hänen aikanaan vaalimenestys on ollut vieläkin suurempi. Puolueen uskollinen äänestäjäkuntan on antanut kannatustason, jolla molemmat Le Penit ovat yltäneet presidentinvaalien toiselle kierrokselle, Jean-Marie vuonna 2002 ja Marine vuonna 2017.
Järjestön saavutukset ovat tehneet siitä kansainvälisesti suuren osan äärioikeistoa mallin. Marine Le Pen teki myös aluevaltauksen yhtenä ensimmäisistä eurooppalaista äärioikeistopuoluetta johtaneista naisista ja muita naisia on seurannut hänen jalanjäljissään äärioikeistolaisten järjestöjen johtajina.2 Hänen johtajakautensa hallitseva teema on ollut hänen dédiabolisation-projektinsa, eräänlainen myrkyttömäksi tekeminen. Hän on pyrkinyt poistamaan puolueelta sen fasistisia juuria ympäröineen leiman, jota hän pitää esteenä uusille vaalivoitoille. Hänen nykyinen puolueuudistamisensa on nähtävä FN:n vastaavien projektien pitkän historian kontekstissa. Marine Le Pen on ottanut suuria askeleita projektissa, jossa hän on näennäisesti kääntänyt selän isälleen ja tämän fasismin ja antisemitismin poliittiselle perinnölle.
Tämä artikkeli tarkastelee aluksi FN:n ideologista kehystä. Se arvioi Nouvelle Droite (Uusi oikeisto) -suuntauksen vaikutusta FN:ään. Sen jälkeen se tutkii puolueen kehityksen kahta vaihetta: ensimmäisenä Jean-Marie Le Penin johtokautta, jolloin puolue sai ensimmäiset vaalimenestyksensä ja Marine Le Pen nimeä, toisena kautta sen jälkeen, kun Marine otti johdon.
Puolueen historia on jatkuvaa muuntautumista ja uudelleenpaketoimista. Marine Le Pen on kaukana siitä Hitlerin ihailijoiden, natsien yhteistyömiesten ja Algerian-sodan veteraanien kokoelmasta, jotka FN:n alun perin muodostivat. Puolue on käynyt läpi todellisia muutoksia ja osoittanut mukautuvuutta, joka on palvellut sitä hyvin. Tämä artikkeli kuitenkin haastaa ne, jotka väittävät Marine Le Penin edustavan selkeää irtautumista FN:n ”vanhasta” fasistisesta linjasta. Se tutkii hänen keskeisiä näkemyksiään ja politiikkaansa. Se perehtyy puolueen äänestäjäkuntaan ja arvioi, kuinka paljon puolueen ruohonjuuritaso on muuttunut hänen tultuaan puolueen johtoon. Se tarkastelee myös, kuinka hän on ottanut käyttöön feminismin kieltä ja naisten tasa-arvoa edistääkseen puolueen islamofobiaa.
Marine Le Pen on jo julistanut aikovansa asettua ehdolle Ranskan presidentinvaaleissa vuonna 2022. Se on hänen kolmas kertansa ehdokkaana maan tavoitelluimpaan poliittiseen virkaan. Le Pen ilmoitti tarjoavansa ”suurta vaihtoehtoa maan nostamiseksi takaisin jaloilleen” ja luovansa ”kansallisen yhtenäisyyden”.3 Tämä artikkeli tarkastelee hänen kampanjansa ja vastarinnan mahdollisuuksia Ranskan nykyisten poliittisten tapahtumien kontekstissa.
Ideologia
Fasismi-termiä käytetään usein löyhästi ja epätarkasti. Lev Trotskin kirjoitukset, kuten Mark L. Thomas on hahmotellut hiljattaisessa artikkelissaan International Socialismissa, kuitenkin osoittavat, että fasistisilla liikkeillä on erityispiirteitä. 4 Lyhyesti:
• Klassinen fasismi on vastavallankumouksellinen joukkoliike, joka perustuu pikkuporvaristolle ja voi vetää kasvaessaan mukaansa muita yhteiskunnallisia ryhmiä.
• Fasismi pyrkii tuhoamaan demokratian ja työväenluokan organisaatiot
• Fasismi kasvaa syvän kriisin aikoina, jolloin kapitalistisen hallitsevan luokan osat hakevat äärimmäisiä ratkaisuja ongelmiinsa. Fasismi esittäytyy silti ”kolmantena tienä” sosialismin ja kapitalismin välillä.
• Fasistiset järjestöt kasvavat sekä parlamentaarisin keinoin että puolisotilaallisin voimin.
• Rasismi, erityisesti antisemitismi, ovat olleet tällaisten liikkeiden pääpiirre aina 30-luvulta natsien noususta lähtien.
Kuulijakuntaa fasistisille ja äärioikeistolaisille ajatuksille sodanjälkeisessä Ranskassa halunneet törmäsivät rajoihin, joita holokaustin kauhujen, natsimiehityksen, yhteistoiminnan ja Vichyn hallituksen muistot loivat. Projekti tehdä fasismin politiikasta yhteiskunnallisesti hyväksyttävää on kestänyt vuosikymmeniä. Äärioikeiston eristystä sodan jälkeen syvensi Ranskan imperialismin tappio Algeriassa ja Vietnamissa 50- ja 60-luvulla. Nuo nöyryyttävät tappiot synnyttivät Ranskassa syvän poliittisen kriisin ja kuohuntaa Ranskan äärioikeistossa. Osa äärioikeistoa tarttui aseisiin upseereiden rinnalla Ranskan valtiota vastaan. He perustivat terroristiryhmän, Organisation Armée Secrèten (OAS), joka teki pommi-iskuja ja yritti salamurhata presidentti de Gaullen.5 Ranskan menetettyä Algerian yli miljoona valkoista siirtokuntalaista palasi Ranskaan vuonna 1962. Nämä ”pieds-noirs” muodostivat avainosan FN:n kannattajakunnasta.
Toinen sodanjälkeistä äärioikeistoa muokannut tekijä oli vuoden 1968 taisteluiden vaikutus. Kapinat Ranskassa ja kansainvälisesti, mm. Ranskan toukokuun 1968 yleislakko, antoivat nostetta vasemmistolle. Vapautusliikkeet haastoivat vuosikymmenten imperialistisen vallan ja opiskelijat lähtivät kaduille. Se uhkasi työntää fasistiset aatteet vieläkin enemmän sivuraiteelle ja pakotti äärioikeiston miettimään miten saada vaikutusvaltaansa takaisin. Nouvelle Droiten (ND) nimellä myöhemmin tunnetun kehitys oli tämän avain. ND muodostettiin vuonna 1968 ja se toi yhteen fasistisia ja äärioikeistolaisia ajattelijoita aivoriihen, Groupement de recherche et d’études pour la civilisation européenne (GRECE), ja joukon teoreettisia julkaisuja, esim. Éléments ja Nouvelle Ecole, kautta. Se ei koskaan ollut puolue, jolla olisi ollut yksi ohjelma tai rakenne, mutta Jean-Yves Camus ja Nicolas Lebourg osoittavat yksityiskohtaisessa tutkimuksessaan Euroopan äärioikeistosta sen vaikutuksen:
Se on epäilemättä ajattelukoulukunta, jolla on yhteinen runko, jakelu ja vaihtoverkosto. Dogmaattinen, keskitetty ja homogeeninen koulukunta Nouvelle Droite ei kuitenkaan ole eikä ole koskaan ollut. Se tuo esille yhtä monia näkökulmia kuin on kansallisia variaatioita ja on kokenut sekä kehitystä että hajoamisia.6
Alkuvaiheessa ryhmä väitti, että ”ei ole oikeistoa eikä vasemmistoa”. Tämän ryhmän fasistinen ydin oli kuitenkin selvästi tunnistettavissa. Alan De Benoist, Michael Walker ja Marco Tarchi kukin ”aloittivat uransa oikeistolaiseen ääriajatteluun tai jopa uusfasismiin liittyneinä hahmoina” ja De Benoist oli johtanut äärioikeistolaista opiskelijajärjestöä (Fédération des Étudiants Nationalistes, FEN), joka tuki ranskalaisen Algerian liikettä.7 Maurice Bardèche, sodanjälkeisen kauden johtavia kirjoittajia, toi esille mikä motivoi ND:n strategiaa kirjoittaessaan vuonna 1979, että ”tämä oikeiston reaalipolitiikka… on ehkä ainoa meille avoinna oleva reitti ulos ghetosta, johon oikeisto on jäänyt ansaan”.8 Tämän suuntauksen kannattajat alkoivat kutsua itseään ”oikeiston gramscilaisiksi” ja omaksuivat italialaiselta marxilaiselta Antonio Gramscilta etenkin sen, kuinka tärkeätä on saavuttaa ideologinen hegemonia ja kuinka keskeinen kulttuuri on tuossa prosessissa. He halusivat kuitenkin saavuttaa hegemonian näkemyksille, jotka olivat Gramscin näkemysten antiteesi – he liittyivät sellaisten aatteiden ympärille kuin kiivas antikommunismi ja imperiumin, mukaan lukien Ranskan Algerian, puolustaminen.
ND ajoi myös rotuhygienia-ajatuksia, amerikkalaisvastaisuutta, viehätystä pakanauskomuksiin ja kristinuskoa edeltäneen Euroopan kuvaamista kulta-aikana. Tapa esittää asiat oli keskeistä ND:n lähestymistavassa. Élémentsin vuoden 1969 numerossa De Benoist varoitti jäseniä käyttämästä ”vanhentunutta sanastoa”.9 Sen sijaan rotuylemmyys ilmaistiin kielellä, joka kuvasi eroa rotujen ja etnisten ryhmien välillä perimmiltään kulttuurisina. Se edusti irtautumista äärioikeiston biologisen rasismin korostamisesta ja tarjosi sille tien ajaa ohjelmaansa hyväksyttävämmin kasvoin. ND väitti, ettei sen ideologia ollut rasistinen; se esittikin puolustavansa ”oikeutta olla erilainen”.10 Guillaume Faye, toinen merkittävä ND:n teoreetikko, kehitteli ”etno-differentialistisen uskontunnustuksen”, joka puhui niin kulttuurisen kuin biologisen identiteetin ylläpitämisestä pysäyttämällä maahanmuutto, ja sanoi sen, ei niinkään maahanmuuttajien, olevan ongelma.11 Tämä narratiivi esitti kulttuurien sekoittamisen, joka alettiin tuntea monikulttuurisuutena, pakottamisena samanlaisuuteen. Kuten Tamir Bar-on kirjoittaa, ND väitti, että tuollainen kehitys merkitsee kulttuurien menettävän ”ainutlaatuisuutena ja erottuvuutensa” ja niiden tulevan korvatuiksi ”liberaalien ja sosialistisen opinkappaleiden harmaalla, ankealla, elottomalla ja tasapäistävällä materialismilla ja egalitarismilla”.12
ND:n merkitystä Ranskan äärioikeiston kehityksessä ei voi yliarvioida. Julkaisuilla, konferensseilla, läsnäololla yliopistomaailmassa ja valtavirran tiedotusvälineiden tunnustuksella oli kaikilla valtava vaikutus, mikä synnytti älymystökaaderin sukupolvelle fasistisia järjestöjä Ranskassa ja vaikutti äärioikeiston älymystöön kautta Euroopan. ND:n ajatukset alkoivat viehättää FN:n johtoa sen varhaisvaiheessa sen yrittäessä luoda vaaliprojektia. Kuten tutkija Herbert Kitschelt katsoo, ND:n ideologia mahdollisti fasistien ”ideologisen liikkuvuuden ja irrottautumisen perinteisistä oikeistolaisista vetoamisista ja ohjelmallisista käsityksistä”.13 Vaalimenestys puolestaan sai monet ND:n intellektuelleista liittymään FN:ään ja asettumaan sen johtotehtäviin. Jean-Yves Le Gallou, ND:n johtotähti 70-luvulla, liittyi FN:ään ja tuli valituksi FN:n edustajana europarlamenttiin.14 Pierre Vial, entinen GRECE:n pääsihteeri, toimi myöhemmin FN:n keskuskomiteassa.15 ND:n intellektuellin projektin ja FN:n vaalitehtävän synteesi avasikin Ranskan fasisteille ulospääsyn ”ghetosta”.16
Jean-Marie Le Pen
Jean-Marie Le Penillä oli hänen auttaessaan perustamaan FN:ää vuonna 1972 ollut jo pitkät juuret Ranskan fasistisissa ja äärioikeistolaisissa liikkeissä.17 Hän oli ollut laskuvarjojääkäri Ranskan muukalaislegioonassa, taistellut Algeriassa itsenäisyysliikkeen murskaamiseksi ja oli OAS:n merkittävä jäsen. FN yhdisti erilaisia fasismin ja äärioikeiston suuntauksia. Siihen kuuluivat sodanaikaiset natsien kannattajat Roland Gaucher ja François Brigneau, Rassemblement National Populairen (RNP) jäsenet.18 Mukana olivat myös Pierre Bousquet, joka oli palvellut Waffen SS:ssä, ja Paul Malaguti, myöhempi FN:n kunnanvaltuutettu, joka oli syyllistynyt kahdeksan vastarintataistelijan joukkomurhaan Cannesissa 1944.19 Nämä natsien yhteistoimintamiehet ja Vichyn hallituksen puolustajat yhdistyivät Algeriassa taistelleisiin sotaveteraaneihin. FN oli ytimeltään fasistinen puolue, mutta pystyi vetämään mukaan myös muita äärioikeistolaisia suuntauksia. Kuten Camus ja Lebourg kirjoittavat, se kuinka menestyksellä FN yhdistää monia Ranskan äärioikeiston elementtejä jännitteistä ja konflikteista huolimatta, on yksi sen omaperäisiä piirteitä.20
Puolue oli alusta alkaen keskitetty ja kurinalainen ja Le Pen sen kaikkivaltias johtaja. Tämä johtajuuden ”führer-periaate” jatkuu Marine Le Penin aikana. Puolue keskittyi 70- ja 80-luvuilla ensi sijassa presidentinvaalikampanjoihin. Puolueen ideologinen joustavuus merkitsi, että se pystyi taitavasti muuttamaan linjaa, kun se katsottiin eduksi. Merkittävä siirtyminen monetarismin ja vapaakaupan ajatusten ajamisesta edistämään ”etatistista” lähestymistapaa taloudessa 1990-luvulla on yksi esimerkki tästä mukautuvuudesta. Tuollainen siirtyminen auttoi puoluetta vetoamaan laajempaan äänestäjäkuntaan ja myöhemmin Marine Le Peniä voittamaan vaaleja Pas de Calaisin entisellä kaivosteollisuusalueella.
Jean-Marie Le Penin aikana FN:n ääniosuus nousi 0,7 prosentista 16,9 prosenttiin vuoden 1974 presidentinvaaleista vuoteen 2002 (taulukko 1). Vaalivoitot vuodesta 1983 alkaen nostivat FN:n pysyvästi poliittiselle kartalle. FN voitti vuonna 1984 kymmenen paikkaa europarlamentissa 11 prosentin ääniosuudella (taulukko 2). Tuo menestys johti edelleen uudelleenryhmittymiseen, kun muut ryhmittymät, mm. johtava äärioikeiston hahmo Bruno Mégret ja hänen Confédération des Associations Républicaines, yhdistivät voimansa FN:n kanssa.21
Taulukko 1: Jean-Marie Le Penin kannatus presidentinvaaleissa (toinen kierros suluissa)
| vuosi | kokonaisäänimäärä | prosenttiosuus | sija |
| 1974 | 190,921 | 0.7 | 7. |
| 1988 | 4,375,894 | 14.4 | 4. |
| 1995 | 4,570,838 | 15 | 4. |
| 2002 | 4 804 713 (5 525 032) | 16,9 (17,8) | 2. |
| 2007 | 3,834,530 | 10.4 | 4. |
Jean-Marie Le Pen käytti radio-ohjelmia, kaksi kertaa kuukaudessa ilmestynyttä jäsenkirjettä ja sekä virallisia että epävirallisia julkaisuja FN:n rakentamiseen. Viikottaisella National Hebdo-sanomalehdellä oli 100 000 lukijaa. Alunperin se oli puolueen virallinen julkaisu, mutta vuoden 1988 jälkeen maininta tiputettiin pois.22 Siitä huolimatta se toimi edelleen puolueen ideologian edistämisen, FN:n kaadereiden kehittämisen ja FN:n toiminnan edistämisen foorumina.23 Identité, sen aikakauslehti, pyrki intellektuelliin keskusteluun. Vedotakseen yhteiskunnan eri kerroksiin puolueen ”lumpeenkukkapolitiikka” kehitti ryhmiä FN:n nuoremmille jäsenille kouluissa ja yliopistoissa sekä naisten, sotaveteraanien, poliisien, liikemiesten ja maanviljelijöiden parissa.24 Puolue käynnisti myös kulttuuri- ja asuinaluealoitteita, kuten ”Fête Bleu, Blanc, Rouge” ja vuosittaisen vappuparaatin Jeanne d’Arcin patsaalla Pariisissa.
Taulukko 2: Eurovaalien tulokset (kursiivilla Marine Le Penin aikaiset vaalit)
| vuosi | paikkamäärä | prosenttia | sija |
| 1984 | 10 | 10.95 | 4. |
| 1989 | 10 | 11.73 | 3. |
| 1994 | 11 | 10.52 | 5. |
| 1999 | 5 | 5.69 | 8. |
| 2004 | 7 | 9.81 | 4. |
| 2009 | 3 | 6.34 | 6. |
| 2014 | 24 | 24.86 | 1. |
| 2019 | 22 | 23.31 | 1. |
Puolueen jäsenmäärä kasvoi 10 000:sta 70 000 — 80 000:een vuosina 1983—1993 ja yli kolme kertaa suurempi joukko teki lahjoituksia puolueelle.25 Vuoden 1988 presidentinvaalien jälkeen puolueesta tuli kurinalaisempi ja ammattimaisempi. Kun Jean-Marie Le Penilta kerran kysyttiin, mikä hänen panoksensa ranskalaiseen politiikkaan olisi, jos hän häviäisi tulevat presidentinvaalit 1994, hän vastasi: ”Me olemme rakentaneet oikeiston uudelleen. Me olemme antaneet tällä poliittiselle perheelle jotain, mitä sillä ei ollut: jatkuvuutta ja kestävyyttä”.26
Rasismi ja maahanmuutto
Maahanmuutto on ollut FN:n ydinkysymys, ja puolue hyötyi siitä, että valtapoliitikot ”toiseuttivat” maahanmuuttajia. Yksi FN:n perustajajäsenistä, näkyvä fasisti ja holokaustin kiistäjä François Duprat, teki johtopäätökset Enoch Powellin pahamaineisesta ”Verivirrat”-puheesta ”hakiessaan voittokaavaa” 70-luvulla.27 Osana sitä FN:n julisteissa käytettiin 70-luvulla tunnusta ”miljoona työtöntä on miljoona maahanmuuttajaa liikaa”. Maahanmuuttoa alettiin pitää ”kokoomakysymyksenä”: kaikki kansallisesta identiteetistä asuntoihin ja koulutukseen voitiin kattaa sillä.28 ”Identiteetin” ja ”erilaisuuden” teemat olivat keskeisiä FN:n rasismin uudelleenbrändäämiselle. Puolue innosti kannattajia tuntemaan olevansa piirityksessä ja väitti, että Ranskan kansalaiset ”tuntevat olevansa ulkomaalaisia omassa maassaan”.29 Mégret’n, puolueen pääsihteerin vuodesta 1988, kehittämällä populistisella retoriikalla Jean-Marie Le Pen tuomitsisi ”eliitit” ja torjuisi muut puolueet ”neljän koplana” tai ”järjestelmän ehdokkaina”. FN esitettiin ainoana puolueena, joka oli valmis puolustamaan Ranskan kansakuntaa.30
Missä FN voitti vaalit, siellä sille tuli tilaisuus toteuttaa käytännössä rasistista propagandaansa. Marie-France Stirbois, FN:n kunnanvaltuutettu Dreux’n kaupungissa, julisti: ”Jos hakija on ranskalainen, hän saa kaupungin asunnon. Jos hän on ulkomaalainen, hänet laitetaan jonon hännille”.31 ”Ulkopuolisiksi” määriteltyjen Ranskan kansalaisten ottaminen tähtäimeen heidän ihonvärinsä tai uskontonsa vuoksi oli FN:n maahanmuuttajavastaisen propagandan looginen jatko.
Muslimien lisääntynyt syrjintä ranskalaisessa yhteiskunnassa antoi hedelmällisen maaperän FN:lle. Ranskan kolonialismi oli jättänyt maahan syvän rasismin perinnön. Vuodesta 2001 sitä on kasvatettu osana ”terrorisminvastaista sotaa”, mitä on saatellut islamofobian kasvu Ranskassa, kuten Britanniassa ja muuallakin. Yhtenä tuotteena oli laki, joka vuonna 2004 kielsi muslimikoululaisilta huivin käytön kouluissa sen perusteella, että se oli vastoin laïcité (maallisuus) -periaatetta. Tuollainen lainsäädäntö ruokki rasistisen retoriikan käyttöä ja oikeutti FN:n narratiivia rohkaisten sitä menemään vielä pidemmälle. Tämä ideologinen ristiinhedelmöitys valtavirran politiikan ja FN:n välillä on vakiinnuttanut islamofobiaa ranskalaisessa yhteiskunnassa, mikä on poliittiset jaot ylittävä ilmiö.
Strategia
Jean-Marie Le Penin strategiana oli nykyaikaistaa FN:n kuvaa vaalimenestyksen saamiseksi. Hän sanoi FN:n puoluekokouksessa vuonna 1982: ”Me olemme armeija siviilivaatteissa, mutta meitä ei hyödytä marssia aseissa”.32 80-luvun vaalimenestykset antoivat hänelle mahdollisuuden murtaa eristys, johon poliittinen järjestelmä oli FN:n asettanut. Kun hän sai televisioaikaa vuoden 1984 vaaleissa, FN nousi mielipidetiedusteluissa 3,5 prosentista 7 prosenttiin.33 Lisääntynyt näkyvyys rohkaisi puoluetta edelleen nykyaikaistamaan ja uudelleenbrändäämään. Puolueen edustajat pukeutuivat hyvin; Le Penin oma imago oli pukua käyttävän asiantuntijan ja hänen aiempi musta silmälappunsa jätettiin pois.
Puolueella oli kuitenkin ristiriita. Jean-Marie Le Pen tiesi vaalimenestyksen riippuvan siitä, hyväksyikö valtapolitiikka FN:n. Hän ymmärsi kuitenkin myös, että hänen täytyi pitää kiinni puolueen fasistisesta ytimestä, joka tapasi vastustaa nykyaikaistamista. Hän yritti ylittää seuranneet jännitteet lähettämällä aika ajoin fasistiselle kannattajakunnalleen merkkejä, joissa hän vakuutti vakaumuksensa pysyneen entisenä. Esimerkiksi vuoden 1988 presidentinvaalien aikana hänet nähtiin sonnustautuneena sotilasmaastopukuun. Ennen kaikkea hän esitti lausuntoja, joskus peiteltyjä tai epäsuoria, joskus häpeämättömän karkeita, jotka osoittivat hänen johdonmukaisen fasistisia ja antisemitistisiä uskomuksiaan.34 Hänen toistuvat kommenttinsa, että holokaustin kaasukammiot olivat vain ”toisen maailmansodan historian yksityiskohta”, eivät ole sattumaa. Tuollaisten lausuntojen laskettiin kokoavan puolueen kovaa ydintä. Se että hän omaksui Vichyn hallituksen päätunnuksen – ”Työ, perhe ja hallitus” – ei ollut sattuma.35
Tämä oli poliittinen ympäristö, jossa Marine Le Pen kasvoi. Hän on täysin tietoinen isänsä näkemyksistä sekä sen puolueen luonteesta ja alkuperästä, jossa hän on ollut aktiivinen koko poliittisen elämänsä. Hän tiesi, että hänen isänsä ”sivuhuomautukset” oli suunnattu kaaderin kovettamiseen, vaikka hermostuttivatkin muita – mielipidetiedustelut 90-luvun alussa kertoivat, että 73 prosenttia äänestäjistä piti FN:ää vaarana demokratialle. Silti puolueen edetessä vaalivoittoihin (taulukko 2) puolueessa syntyi kiistoja siitä, pitikö puoluetta nykyaikaistaa vielä lisää vielä paremman vaalimenestyksen saavuttamiseksi.
FN:n aatteellinen joustavuus teki sille mahdolliseksi välttää suuria hajaannuksia kahden vuosikymmenen ajan. Le Pen oli kuitenkin valmis nykyaikaistamaan vain tiettyyn pisteeseen saakka eikä halunnut täyttä eroa puolueen kannattajakunnan kovaan ytimeen. Se johti ikävään hajoamiseen vuonna 1998, kun Le Pen erotti Mégret’n, joka halusi viedä nykyaikaistamista pidemmälle ja ajoi yhteistyötä valtavirran oikeiston kanssa. Mégret arvosteli Le Penin ”isolationismia” ja katsoi, että tästä oli tullut este puolueen kehitykselle. Puolueen jännitteet ja myöhempi hajoaminen tapahtuivat Ranskan nousevan luokkataistelun taustaa vastaan joukkomittaisten yleislakkojen pyyhkiessä maata vuonna 1995. Näiden työläisten taisteluiden ohessa syntyi uusia järjestöjä rasismia ja FN:ää vastaan. Nämä tapahtumat synnyttivät painetta FN:ään ja pahensivat jakoa suhteessa puolueen kehityksen suhteen.36 Mégret’n erottamisen seurauksena lähti kaadereita ja miltei puolen jäsenkunnasta. Lähteneet perustivat sen jälkeen Mouvement National Républicainin (Kansallinen tasavaltalaisliike) haasteeksi FN:lle. FN sai silti viimein takaisin hallitsevan asemansa äärioikeistolaisten äänestäjien parissa, mikä sai jotkut FN:n jäsenistä päättelemään, ettei puolue tarvinnut enää kompromisseja voittaakseen vaaleja.
FN:n menestyksen huippu Jean-Marie Le Penin johdolla koitti vuoden 2002 presidentinvaaleissa. Le Pen löi sosialistipuolueen ehdokkaan Lionel Jospinin ja nousi toiselle kierrokselle konservatiivi Jacques Chiracia vastaan. FN sai viisi miljoonaa ääntä. Tulos paljasti, kuinka luottamus valtavirran politiikkaan oli heikentynyt – toisella kierroksella olivat aina ennen taistelleet valtapuolueet. FN:n läpimurto synnytti valtavan vastareaktion ja joukkomielenosoituksia järjestettiin Pariisin ja muiden Ranskan kaupunkien kaduilla.37 Tuo laaja kapinointi sai Marine Le Penin arvioimaan uudestaan puolueen strategian. Hänen isänsä oli ollut puolueen suurin valtti miltei neljä vuosikymmentä, mutta nyt hänestä oli tullut este sen kannatuksen lisäkasvulle.
Marine Le Penin kausi
2000-luvulle tultaessa Ranska oli maailman seitsemänneksi suurin talous. Mutta samoin kun Britanniassa ja muissa Euroopan johtavissa maissa sielläkin oli alueita, jotka kärsivät teollisuuden katoamisesta ja ankarasta köyhyydestä.38 Näihin kuului esimerkiksi kaistaleita Pohjois-Ranskasta ja suuria kaupunkeja reunustavat banlieut, joissa asuivat eräät Ranskan yhteiskunnan köyhimmistä, monet maahanmuuttajataustaisia. Nämä yhteisöt kärsivät taloudellisestä eristyksestä, huonoista asunto-oloista sekä valtion rasismista ja poliisin ahdistelusta. Se ettei tuollaiseen epätasa-arvoon puututtu johti valtapuolueiden kannatuksen heikkenemiseen ja loi tilaa FN:lle nousta kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi.
Marine Le Penin valinta puolueen johtajaksi vuonna 2011 merkitsi paitsi irtautumista isän poliittisestä perinnöstä myös jatkuvuutta vanhan FN:n aatteisiin. Hän oli ensin tullut valituksi paikallisvaltuutetuksi Nord-Pas de Calais’ssa vuonna 1988. Vuonna 2017 hänet valittiin kansalliskokoukseen Pas de Calais’n alueelta, entiseltä kaivosseudulta, joka oli kärsinyt teollisuuskadosta ja työttömyydestä ja oli ollut perinteinen vasemmiston linnake. Hänen isänsä oli edistänyt hänen nousuaan puolueen johdossa ja nimittänyt hänet FN:n varapuheenjohtajaksi vuonna 2003, vaikka hän oli tullut sijalle 34. sen johtokomitean vaalissa.39 Hän voitti puheenjohtajakilvassa Bruno Gollnischin, puolueen vanhan kaartin pitkäaikaisen edustajan, ja sai 67,65 prosenttia äänistä.40 Kiitospuheessaan hän ylisti isänsä ”peräänantamattomuutta, jaloa sielua, sinnikkyyttä, näkemystä ja rohkeutta, joilla hän otti Kansallisrintaman johdon”.41 Hänen isänsä rahoitti hänen vuoden 2017 presidentinvaalikampanjansa kuuden miljoonan euron lainalla senkin jälkeen, kun tytär oli erottanut isän puolueesta.42
Marine Le Pen on näkyvä mediapersoona ja häntä kohdellaan usein televisiojulkkiksena. Hänen kuvansa täyttävät julisteet, lentolehtiset ja jopa FN:n tapahtumissa myytävien viinipullojen etiketit.43 Hänen vuoden vuoden 2012 presidentinvaaliohjelmansa otsikko oli: ”Projektini Ranskan ja ranskalaisten puolesta.” Vuoden 2017 presidentinvaalikampanjassa hän käytti yksinkertaisesti etunimeään julkisuudessa ja muutti puolueen tunnuksen trikoloriliekistä (jonka innoituksena oli alun perin ollut Italian fasistipuolueen, Movimento Sociale Italianon, logo) ruusuksi.44 Päästyään toiselle kierrokselle keskustalaisehdokasta Emmanuel Macronia vastaan hän ilmoitti kaksi viikkoa ennen lopullista äänestystä luopuvansa FN:n puheenjohtajuudesta sanoen: ”Tänä iltana en enää ole Front Nationalin puheenjohtaja. Olen ehdokas Ranskan presidentiksi”.45 Vuoden 2017 vaaleissa hän sai yli 10,6 miljoonaa ääntä (taulukko 3).
Taulukko 3: Marine Le Penin kannatus presidentinvaaleissa (toinen kierros suluissa)
| vuosi | kokonaisäänimäärä | prosenttiosuus | sija |
| 2012 | 6,421,426 | 17.9 | 3. |
2017 | 7 678 491 (10 638 475) | 21,3 (33,9) | 2. |
Marine Le Pen on pitkään omistautunut myrkynpoistamisen strategialle ja hänen johtajuutensa edustaa prosessin uutta, syvempää vaihetta. Hänen ”Le Pen -sukupolvensa” vetää hänen ympärilleen nuorempia jäseniä, jotka toivovat hänen nykyaikaistavan puoluetta. Osana tuota strategiaa hän on yrittänyt ottaa etäisyyttä puolueessa niihin, jotka esittävät äärimmäisempiä näkemyksiä ja osallistuvat katuväkivaltaisuuksiin. Kuten Wallerand de Saint-Just, puolueen taloudenhoitaja, toteaa: ”Mikä tahansa kömpelö tai onneton lause voi olla kohtalokas. Ja Marine Le Pen on täysin selvillä siitä”.46 Hän on myös käynnistänyt muutoksia puolueen kansainvälisissä liittoutumisissa ja vetänyt puolueen pois muiden fasististen puolueiden EU-ryhmästä. Hän ei enää vaadi eroa EU:sta, vaan on omistautunut sen sijaan muuttamaan sitä sisältä. Hän myös pitää Venäjää liittolaisena ja sanoo jakavansa sen ”yhteiskunnalliset arvot”.47 Hän on ehdottanut ”nationalistista Washington-Pariisi-Moskova -akselia” Donald Trumpin ja Vladimir Putinin kanssa.48
Hänen on kuitenkin pitänyt myös tasapainotella tarkkaan. Hän haluaa pitää kiinni puolueen vuosikymmenten aikana rakentamasta peruskannatuksesta, samalla kuin saada uusia kannattajia. Puhuessaan hän on täsmällinen muotoiluissaan ja antaa edelleen signaaleja RN:n kovalle ytimelle.
Rasismi ja Marine Le Pen
Useat mielipidetutkimukset osoittavat, että FN:n ja RN:n tärkeimpiä huolenaiheita ovat maahanmuutto, laki ja järjestys sekä työttömyys. Marine Le Pen on mukauttanut suhtautumisensa näihin kysymyksiin sopimaan 2000-luvun narratiiveihin. ”Terrorisminvastainen sota” ja myöhemmät terrori-iskut Nizzassa 2015 ja Pariisissa 2016 ovat mahdollistaneet muslimivastaisen rasismin yhä suuremman kasvun. Marine Le Pen on pyrkinyt hyödyntämään tätä ja esittänyt Ranskan muslimien ruokkivan terrorismia sekä väittänyt monikulttuurisesta Ranskasta tulleen ”jihadistien yliopisto”.49 Hän sanoi terrori-iskujen tekijöistä: ”Nuo hirviöt ovat myös monimuotoisuuden lapsia.” Islamofobia on niin syvään juurtunut Ranskan hallitsevaan luokkaan ja eri puolille Ranskan yhteiskuntaa, että se vääristää puolueiden ja liikkeiden politiikkaa ja käytäntöjä kautta poliittisen kirjon. Islamin esittämisestä takapajuisena uskontona, synnynnäisesti naisia alistavana ja uhkana laïcitélle on tullut itsestäänselvyys. Väittämällä ylläpitävänsä tasavaltalaisia sekularismin arvoja hyökätessään islamia vastaan Marine Le Pen saavuttaa sekä oikeutusta islamofobialleen että sijoittaa FN:n Ranskan tasavallan puolustajaksi eikä vastavallankumoukselliseksi uhaksi sille. Hän väittääkin FN:n olevan tasavaltalaisten arvojen paras puolustaja ja näiden periaatteiden olleen ”liikkeemme DNA:n ytimessä alusta saakka”.50
Se, ettei kestävää islamofobian vastustusta ole, on tehnyt FN:lle mahdolliseksi saavuttaa legitimiteettiä jopa joidenkin feministien ja vasemmiston ryhmien parissa.51 Se, että etnisten vähemmistöryhmien naisia on esimerkiksi vainottu pukeutumisen takia lainsäädännöllä, on odotetusti johtanut heitä yhä suurempaan eristymiseen. Christine Delphy, yksi harvoista johtavista ranskalaisfeministeistä, joka on vastustanut huivikieltoa, on kuvannut, kuinka huivia käyttäviä naisia yhä enemmän syrjitään työnsaannissa ja julkisessa elämässä ”heidän vapautuksensa nimissä”.52 Hän mainitsee myös esimerkkejä, missä musliminaisia on suljettu pois feministien tapahtumista, mm. kansainvälisenä naistenpäivänä, vain koska he ovat käyttäneet huivia.53
Rasistinen, muslimivastainen narratiivi, joka uudelleenbrändää yhteiskunnan seksismin islamin, maahanmuuton ja monikulttuurisuuden tuotteeksi, ei ole Marine Le Penin keksimä. Naispuolisena poliittisena johtajana hän on kuitenkin ottanut tehokkaasti käyttöön tämän seksismin rodullistamisen ja väittänyt, että monikulttuurinen yhteiskunta ja maahanmuutto ”sysäävät naisia satoja vuosia taaksepäin”.54 Muslimivastainen propaganda on niin läpitunkevaa ja hän tuomitsee niin säännöllisesti muslimiyhteisöjen oletetun alistavan luonteen, että usein hänen ei tarvitse sanoa sanaa ”muslimi”. Esimerkiksi uima-altaiden mainitseminen on monille hänen yleisössään merkki, että hän viittaa musliminaisiin, jotka haluavat naistenvuoroja. Siellä missä FN on saanut paikkoja, se on aina juurruttanut lisää islamofobiaa. Esimerkiksi kesällä 2016 FN:läisten pormestarien johtamilla alueilla etelärannikolla pani aseistettu poliisi toimeen ”burkinikiellon”, ja itsensä rannalla peittäneet musliminaiset saivat sakkoja.55
Antisemitismi
Antisemitismi on yhä merkittävä osa Marine Le Penin maailmankatsomusta. Se, että hän on puolustanut sekularismia, on epäsuorasti kohdistunut uskovaisiin juutalaisiin. Kun hän torjuu halal-lihan tarjoamisen kouluissa, hän on sisällyttänyt siihen kosher-ruoan. Silti hän julistaa irtautuneensa puolueen aiemmin kannattamasta antisemitismistä. Hänen entinen puolisonsa, Louis Aliot, joka valittiin Perpignanin pormestariksi vuonna 2020, esittää:
Juuri antisemitismi estää ihmisiä äänestämästä meitä. Ei muu… Heti kun tuosta ideologisesta kuristusotteesta päästään, loppu vapautuu. Siinä kaikki. Marine Le Pen on samaa mieltä. Hän ei ymmärtänyt, miten hänen isänsä ja muut eivät nähneet sen kuristusotetta puolueesta.56
Hän erotti isänsä FN:stä elokuussa 2015 tämän esitettyä holokaustin kiistäviä kommentteja, vaikka oli puolustellut tätä vielä 2014 sanoen: ”Olen vakuuttunut, että hänen sanojaan on tulkittu pahantahtoisesti”.57 Todellisuudessa hänellä ei ole voinut olla epäilystäkään isänsä kommenttien tarkoituksesta. Isänsä kampanjoita vetäessään hän ”tutki pikkutarkasti isänsä esiintymiset viikoittaisilta videoilta, joita puolue julkaisi suoraan verkkosivuillaan, ja poisti kaikki ’provokaatiot’ holokaustista”.58 Toisin kuin isänsä, hän kutsui holokaustia ainakin julkisuudessa ”ihmisen raakalaismaisuuden huipuksi”.59 Hän ei kuitenkaan suostu tuomitsemaan Vichyn hallitusta tai ranskalaisia natsien yhteistyömiehiä. Hänen mukaansa Ranska ei ollut vastuussa vuoden 1942 pahamaineisesta tapahtumasta, kun Pariisin Vélodrome d’Hiveriltä karkotettiin 13 000 juutalaista miestä, naista ja lasta natsien kuolemanleireille, vaikka Ranskan poliisi osallistui siihen.60 Hän on sanonut: ”Minusta Ranska ei ole vastuussa Vélodrome d’Hiveristä… Minusta, yleisesti ottaen, jos joku on vastuussa, niin ne, jotka olivat tuolloin vallassa. Ei Ranska”.61 Häntä on myös syytetty siitä, että hän on verrannut muslimirukouksia kaduilla natsimiehitykseen.62 Ranskan osuuden kiistämisestä juutalaisten kohtalossa natsimiehityksen aikana ja tuon historian vähättelystä on tullut holokaustin kiistämisen uusi muoto. Avoin sympatian osoittaminen natsien joukkomurhaa kohtaan vahingoitti puoluetta, joten oli löydettävä uusia tapoja lähettää signaaleja holokaustista. Tällaista ideologista kehitystä on nähty äärioikeistossa muualla Euroopassa, esimerkiksi Puolassa ja Unkarissa. Se korostaa kansallisvaltion puhtautta ja näkee vain ulkopuoliset voimat syyllisinä natsismin rikoksiin.
Otaksuttua juutalaisten suojelua on myös käytetty oikeuttamaan hyökkäämistä antisemitisteiksi oletettuja muslimeja vastaan. Hänen mukaansa juutalaisyhteisöllä ”ei ole mitään pelättävää FN:n taholta” ja sen ”pitäisi pystyä hakemaan FN:ltä tukea”, koska se on ”yhä enemmän ollut islamilaisten radikaalien hyökkäyksien uhri”.63 Hänen lupauksensa Ranskan juutalaisyhteisölle pitäisi kuitenkin nähdä rinnan sen kanssa, kuinka hän käyttää usein sellaisia klassisia antisemitistisiä kliseitä, kuin ”kosmopoliittisten kulttuurieliittien” oletettu herruus.64 Hän väittää, että ”vasemmisto… on antautunut pankille” ja kun hän nimeää pankkiireita, hän valikoi juutalaisia nimiä.65 Ne ovat ”semanttisia signaaleja”, joiden kautta, kuten Michel Eltchaninoff osoittaa, ”antisemitistinen kuulija tai lukija löytää tarvitsemansa ruokkiakseen päähänpinttymäänsä”.66
”Väestönvaihdon” teoria
FN käytti Euroopan vuoden 2015 pakolaiskriisin tilaisuutta kiihdyttääkseen maahanmuuttajavastaisia puheitaan. Marine Le Pen yritti normalisoida rasismiaan ja haluaan sulkea ulos ”ulkopuoliset” vertaamalla sitä yhteenkuuluvuuteen, jota ihmiset saattavat tuntea perhettään kohtaan:
Kaikenlainen yhteiskunnallinen elämä perustuu yhteyksiin, jotka oikeutetusti määrittävät mukana olemisen ja vastaavasti ulkopuolella olemisen. Uskonto, kansakunta, perhe, yritys, yhdistys: ne kaikki edustavat jäsenten yhteisöä, joka oikeutetusti sulkee pois ne, jotka eivät ole jäseniä, aiheuttamatta näille epäoikeudenmukaisuutta tai väkivaltaa.
Tämä perustelu on kaikua hänen isästään, joka kerran julisti: ”Asetan tyttäreni ennen serkkujani, serkkuni ennen naapureitani, naapurini ennen muukalaisia ja muukalaiset ennen vihollisia”.67
Marine Le Pen on sanonut, ettei allekirjoita ”väestönvaihtoteoriaa”, jota Renaud Camus on tehnyt tunnetuksi ja jota äärioikeisto kansainvälisesti suosii.68 Kyseinen teoria väittää, että lännen valkoinen väestö ”vaihtuu” maahanmuuttajiin ja näiden jälkeläisiin. Se oli äärioikeistolaisten marssijoiden huudon taustalla Charlottesvillessa, Virginiassa vuonna 2017: ”Juutalaiset eivät korvaa meitä.” Silti Marine Le Penin lausunnot maahanmuutosta, esimerkiksi hänen viitatessaan ”maahanmuuttajatulvaan”, juontuvat suoraan tästä näkemyksestä. Tämä kanta heijastuu myös siihen, kuinka hän tukee ”kansallista etusijaa”, jossa lapsilisien pitäisi mennä vain perheille, ”joissa vähintään yksi vanhemmista on ranskalainen”. Valtavirran politiikka näissä kysymyksissä siirtyy oikealle ja Marine Le Pen käyttää sitä jatkuvasti ajaakseen vieläkin oikeistolaisempaa ideologiaa ja politiikkaa. Vuoden 2017 presidentinvaalikampanjassaan hän lietsoi maahanmuuttajavastaisia ennakkoluuloja kielellä, joka muistutti hänen isästään, sanoen: ”Katsokaapa vain tunkeutujien kaikkialta maailmasta tulevan ja asettuvan kotiimme… He haluavat muuttaa Ranskan jättimäiseksi talonvaltaukseksi.”69 Yksi suosittu huuto puolueen kokouksissa on: ”Tämä on meidän kotimme.” Marine Le Pen on korottanut panoksia julistamalla maahanmuuton merkitsevän ”koko Ranskan muuttumista jättimäiseksi ongelma-alueeksi”.70
Talous
FN:n ja RN:n talousnäkemyksiä on joskus kuvattu ”antikapitalistisiksi”, koska ne torjuvat uusliberalismin. Marine Le Pen viittaa ”villiin globalisaatioon” ja ahneisiin monikansallisiin yhtiöihin ja sanoo vastustavansa leikkauspolitiikkaa.71 Lähempi tarkastelu osoittaa, että tällaiset näkemykset liittyvät lähemmin fasistiseen etatismin versioon. Kuten edellä mainittiin, uusliberalismin tukemisesta alettiin luopua Jean-Marie Le Penin aikana.72 Osin se heijasti tarvetta irrottaa puolue perinteisistä tukikohdistaan etelässä, jotta saataisiin uutta kuulijakuntaa entisillä teollisuuden ydinalueilla. Niinpä Marine Le Pen viittaa ”kollektiiviin” ja puhuu ”solidaarisuudesta” yrittäessään hakea kannatusta noista yhteisöistä. RN kannattaa minimipalkkaa ja 35-tuntista työpäivää sekä vastustaa eläkeiän nostamista. Talouspuheita hän tuo mukaan laajemman ideologian ja sanoo edustavansa ”unohdettujen Ranskaa”.73 Hän julistaa projektinsa perustuvan ”kieltäytymiselle alistaa ihmiskuntaa puhtaan konsumeristiselle logiikalle, jota noudattavat ahneet monikansalliset, jotka tekisivät yksilöstä keskenään vaihdettavia olioita, joiden ainoa olemassaolon tarkoitus olisi tuottaa ja kuluttaa – tai olla työtön”.74
Tällainen kielenkäyttö voi käyttää hyväkseen kapitalismissa elävien ihmisen kokemaa todellista epäinhimillistämistä ja vierautumista, mutta RN rodullistaa jatkuvasti itsensä kyydistä pudonneiksi tuntemaa katkeruutta. ”Vaihdettavuus” on toistuva kielikuva, joka syöttää rasistista kertomusta, kuten ”väestönvaihdon” teoriaa.75 Teema, ettei Ranskan kansa ole ”vaihdettavissa” muista maista ja kulttuureista tuleviin ihmisiin, sopii hyvin kertomukseen, jossa maahanmuuttajavastaiset asenteet on uudelleenmuokattu kunnioittamaan eroja ja jopa moninaisuutta. Suoraan ND:tä jäljittelevällä kielellä Marine Le Pen sanoo: ”maailma selviää vain inhimillisen ja kulttuurisen moninaisuuden ja biodiversiteetin kautta”.76 Tällainen suhtautuminen pyrkii näyttämään eri kulttuureja suvaitsevalta samalla kun se antaa ymmärtää, että ranskalainen kulttuuri ja identiteetti menetetään, jos se sekoitetaan muiden kanssa. On merkitsevää, että sanan ”biodiversiteetti” käyttämisellä annetaan ymmärtää, etteivät puhutut erot ole pelkästään kulttuurisia. Vaikka Marine Le Pen on nähnyt vaivaa etäännyttääkseen itsensä karkeasta biologisesta rasismista, se on yhä lähellä pinnan alla.
Kuka kannattaa Marine Le Peniä?
FN:n jäsenmäärä kasvoi huomattavasti Marine Le Penin kaudella. Ensimmäisinä kuutena kuukautena hänen johtajaksi tulonsa jälkeen vuonna 2011 keskimäärin 200 ihmistä liittyi puolueeseen joka päivä. Vuoteen 2014 tultaessa jäsenmäärä oli kolminkertaistunut.77
FN:n ja RN:n äänestäjien keskeinen motivoija on ollut rasismi. Ranskalaisen Nonna Mayerin yliopistotutkimus osoittaa, että Jean-Marie Le Penin äänestäjät olivat alituisesti muita äänestäjiä ”suvaitsemattomampia” maahanmuuton ja kuolemanrangaistuksen tapaisissa kysymyksissä. Hän havaitsi, että kuilu RN:n äänestäjien ja laajan äänestäjäkunnan välillä on edelleen kasvanut Marine Le Penin tultua johtoon.78 Kysymykset, joilla saadaan äänestäjiä, ovat myös samat isältä tyttäreille: ”Laittoman maahanmuuton paneminen aisoihin on ensimmäisenä, työttömyys toisena ja turvallisuuskysymykset seuraavana.”79 FN:n vaaliehdokkaiden tutkiminen paljastaa, kuinka vähän on paikallis- ja aluetasolla muuttunut, vaikka johto pyrkii säädyllisyyteen. Yksi tutkimus havaitsi, että ”vuoden 2015 aluevaaleissa 104 FN:n ehdokasta oli jossain vaiheessa ollut syytteessä räikeän rasistisista, homofobisista ja antisemitistisistä kommenteista”.80 FN:n kannattajien parissa tehdyssä mielipidemittauksessa puolet vastaajista sanoi, ettei fraasia ”likainen arabi” ”pidetty sopimattomana”. 36 prosenttia vastaajista ei pitänyt sellaisena myöskään fraasia ”likainen juutalainen”.81
Marxilaiset Gramscista eteenpäin ovat kuvanneet 20- ja 30-lukujen klassista fasismia ensi sijassa keskiluokkien ja ryysyköyhälistön liikkeenä.82 Talous-, yhteiskunnallisen ja poliittisen kriisin aikoina fasismi pystyi myös saamaan kannatusta osista hallitsevaa luokkaa. Tutkimukset viittaavat siihen, että FN:n äänestäjäkunta on ollut etupäässä pikkukauppiaita ja pienviljelijöitä (molemmat näistä ryhmistä ovat Ranskassa suurempia kuin Britanniassa) sekä muita pienyrittäjiä ja itsensä työllistäviä. FN:n sosiaalinen kannatusperusta, sen historialliset juuret ja sen ideologinen maailmankuva osoittavat, että FN oli Jean-Marie Le Penin aikana ytimeltään fasistinen puolue, mutta sen onnistui saada kannatusta laajemmilta äärioikeistolaisilta suuntauksilta.
Marine Le Penin aikana puolue on pitänyt perinteisen kannatuksensa ja laajentanut sitä. Hän esimerkiksi sai 51 prosentin kannatuksen santarmien, Ranskan sotilaallisesti järjestäytyneiden poliisien, keskuudessa vuoden 2017 presidentinvaaleissa. Hän johtaa puoluetta, joka sisältää fasistisen kaaderiytimen, vaikkakin heikentyneenä, mutta hän on myös saavuttanut äänestäjiä ja jäseniä NR:ään siltä pohjalta, ettei se enää samaistu fasismiin ja holokaustin kiistämiseen. Se on antanut puolueelle mahdollisuuden tunkeutua alueille, joita aiemmin ei olla liitetty äärioikeistoon. Tutkimukset esimerkiksi osoittavat, että RN:n kannatus 18–24 -vuotiaiden äänestäjien keskuudessa on kasvanut. On myös näyttöä, että historiallinen sukupuolikuilu puolueen äänestäjien keskuudessa on saatu miltei kokonaan kurottua umpeen. Eräs tutkimus osoitti, että sukupuolikuilu supistui vuosien 1988 ja 1995 presidentinvaalien seitsemän prosenttiyksikön erosta naisten ja miesten välillä yhteen prosenttiyksikköön vuonna 2012.83 80-luvulla vain 20 prosenttia puolueen jäsenistä oli naisia; vuonna 2012 naisia oli 45 prosenttia.84 Marine Le Pen oli ensimmäinen äärioikeistopuolueen johtaja, joka laajensi puolueensa vetovoimaa tuomalla sukupuolta esille kampanjassaan.85 Hän tuo itseään esille työtätekevänä yksinhuoltajaäitinä ja ulkopuolisena miesten hallitsemassa maailmassa. Yhdessä vuoden 2012 kampanjajulisteessa Marine Le Penin värivalokuva täyttää tilan ja hänen kilpailijansa ovat hänen yläpuolellaan mustavalkoisina: kaikki miehiä.86 Ulkonäkö voi kuitenkin pettää: puolueen johto pysyy äärimmäisen miesvaltaisena. Vuoden 2018 puoluekokouksen jälkeen hän oli puoluehallituksen ainoa nainen ja vain 12 edustajiston 43 jäsenestä oli naisia.87
Useat kommentaattorit ovat päätelleet, että koska FN on saanut paikkoja entisillä teollisuusalueilla pohjoisessa, puolue houkuttelee työväenluokkaista kannattajakuntaa. Meidän tulisi varoa liioittelemasta tätä kehitystä. Raskaan teollisuuden romahtaminen ja ammattiliittojen ja sosialististen järjestöjen heikkeneminen kuluneiden 40 vuoden aikana on näissä yhteisöissä erottanut monet luokkajuuristaan. Vuosikymmenet korkeata työttömyyttä ja puutetta ovat jättäneet monet talouden reunamille ja vielä useammista on tullut itsensä työllistäviä. FN voi tällaisilla alueilla saada ääniä pikkuporvaristolta ja ryysyköyhälistöltä. Silti kaikesta ”unohdetuista ranskalaisista” puhumisesta huolimatta ranskalaisen Christèle Marchand-Lagierin tapaustutkimus FN:n äänestäjäkunnasta osoittaa, ettei se ole merkittävästi muuttunut:
Ryhmät, jotka ovat avoimimpia FN:n äänestämiselle, ovat edelleen yhteiskunnallisesti vakaimpia, useimmiten töissä olevia, eivätkä ole välttämättä taloudellisesti epävarmimmassa asemassa. Toisin kuin FN:n johtajien levittämä puhe, se ei ole syrjäytyneiden, työtätekevien luokkien tai epävarmoissa oloissa elävien puolue. Nuo ryhmät jättävät äänestämättä paljon useammin kuin äänestävät FN:ää.88
FN:n modernisointiprosessi on myös johtanut katutappelijoiden ja avointen uusnatsien erottamiseen tai syrjäyttämiseen. Samanlainen prosessi tapahtui British National Partyssa ja väärin nimetyissä ruotsidemokraateissa, ja sitä tapahtuu tällä hetkellä Unkarin Jobbikissa. Marine Le Pen on mielellään käyttänyt puolueen väkivaltaisia aineksia kampanjoidensa puurtajina, mutta hän on tietoisesti ottanut etäisyyttä, kun heistä on tullut rasite vaaleissa. Ensimmäisenä johtajavuotenaan hän esimerkiksi ilmoitti, etteivät skinit ole tervetulleita puolueen vappumarssille. Ohjeet eräällä alueella julistivat, että jokainen ”’skiniä’ missään muodossa muistuttava poistettaisiin kaikin tarvittavin keinoin”. Myös maastopuvut kiellettiin.89 Vuoden 2015 vappumarssilla FN:n kannattajat huusivat maahanmuuttajille ”menkää takaisin kotiinne” ja ”eläköön ’jambon beurre’ (kinkkuvoileivät)” loukatakseen juutalaisia ja muslimeja. Antifasistiset mielenosoittajat feministisestä Femen-ryhmästä laskivat ”Heil Le Pen” -bannerin parvekkeelta Le Penin puhujalavan yläpuolella.90 Kiistan seurauksena Marine Le Pen peruutti seuraavan vuoden paraatin ja piti sen sijaan kutsutilaisuuden 2000:lle hengelle. Hänen isänsä järjesti joukkokokouksen uhmaten hänen päätöstään.
Avoimemmin fasistisia ryhmiä liittyy yhä FN:ään. Esimerkiksi skinijärjestö Jeunesses Nationalistes Révolutionnaires (Vallankumoukselliset nationalistinuoret) on toiminut FN:n tapahtumien turvajoukkoina.91 Joissakin Ranskan kaupungeissa on myös yhteyksiä FN:n jäsenten ja Génération identitairen (GI) välillä. RN:n johto kiistää, että sillä olisi mitään tekemistä GI:n tai katujengien kanssa, ja niiden marginaalisuuden vuoksi Marine Le Penillä ei ole samanlaista painetta kyseisten ainesten taholta, kuin mitkä ovat johtaneet hajoamisiin muissa äärioikeistolaisissa puolueissa, kuten Jobbikissa ja ruotsidemokraateissa. Hän on iskostunut vaalistrategiaan, joka on ollut puolueessa vallalla sitten 80-luvun. Hän onkin toiminut nyt pidempään vaaleihin keskittyvän poliittisen ympäristön parissa kuin osana organisaatiota, joka piti itseään järjestelmän avoimesti haastavana.
Keskeisin jakolinja RN:ssä kulkee nykyään Marine Le Penin vaalitavoitteita kannattavien ja Jean-Marie Le Penin omaksumaa strategiaa yhä tukevien välillä. Yksi näkyvä esimerkki on Marion Maréchal, Marine Le Penin siskontytär ja potentiaalinen kilpailija, joka on antanut merkkejä mahdollisesta paluusta poliittiseen toimintaan. Tämä vastustus ei ole vaalipolitiikan torjumista, vaan perustuu kritiikkiin, että Marine Le Pen olisi luopunut liian paljosta. Maréchal haluaa puolueen taistelevan tiukemmalla ideologisella ohjelmalla ja on tyytymätön kaikkiin myönnytyksiin esimerkiksi naisten perinteisestä perheroolista, abortista ja LGBT-oikeuksista. Jakoja ja jännitteitä liittyy moniin kysymyksiin RN:n kaltaisessa pitkäaikaisessa joukkopuolueessa. Sen kymmenillä tuhansilla jäsenillä on erilaisia poliittisia prioriteetteja ja historiaa äärioikeistossa. Ne voivat liittyä vähemmän keskeisiin, mutta silti kiisteltyihin kysymyksiin, kuten puolueen muuttuvaan EU-kantaan ja sen suhtautumiseen valtion toimiin työpaikkojen säilyttämiseksi.
Marine Le Pen toivoo hillitsevänsä näitä jännitteitä seuraavien presidentinvaalien tärkeän testin lähestyessä. Hänen on helpompi pitää yllä johtoasemaa, jos hän saavuttaa vaalimenestystä. Jotkut tutkijat katsovat Marine Le Penin katkaisseen ratkaisevalla tavalla puolueen sen fasistisiin juuriin yhdistävän langan, mutta tämä aliarvioi niin puolueen menneisyyden perintöä kuin hänen yhteyttään siihen. Lisäksi puolueessa saattaa nousta esille toisia poliittisia voimia vakavien vaalitappioiden seurauksena. Olisi typerää olettaa, että syvässä poliittisessa tai talouskriisissä kääntyminen rakentamaan katuliikettä olisi poissuljettu.
Lopuksi
Marine Le Penin katse kohdistuu tiukasti vuoden 2022 presidentinvaaleihin. Presidentti Macronin suosio on laskenut jyrkästi sitten presidenttikauden alun; kannatusluvut ovat pudonneet 60 prosentista 38 prosenttiin heinäkuun lopussa 2020.92 Macronin uusliberaaliin projektiin Ranskan kapitalismin ongelmien ratkaisemiseksi on kohdistunut toistuvia vastarinta-aaltoja, kuten Jad Bouharoun on tässä lehdessä kuvannut.93 Gilets Jaunes (keltaliivit) -liike syntyi aluksi vastustamaan polttoaineveroja, mutta tarttui sitten Macronin politiikan laajempiin kysymyksiin ja ranskalaisen yhteiskunnan epätasa-arvoon (RN yritti vaikuttaa paikallisiin Gilets Jaunes -ryhmiin vaatimattomalla menestyksellä). Macronin suunnitelma kajota miljoonien työläisten eläkeoikeuksiin synnytti joulukuussa 2019 vuosikymmenien laajimpia joukkomittaisia työläisten protesteja. Covid-19 -rajoitukset ovat vaimentaneet taisteluita, mutta se miten Macron on hoitanut pandemiaa, on vain lisännyt hänen ongelmiaan, ja nyt uusi talouskriisi häämöttää.
Marine Le Pen toivoo Macronin vaikeuksien ja poliittisen projektin epäonnistumisen avaavan RN:lle tilaisuuden, mutta kohtaa ristiriidan yrittäessään hyödyntää Macronin vastaista oppositiota. Työläisten taistelut, Gilets Jaunes, ja äskeisimpänä Black Lives Matter -liike, joka on tuonut kaduille uusia voimia vastustamaan Ranskan yhteiskunnan rasismia, uhkaavat myös häntä. Nuo liikkeet avaavat uutta potentiaalia rakentaa laajapohjainen yhteisrintamajärjestö, joka voisi haastaan RN:n.
Covid-19 aiheuttaa sekin ongelmia Marine Le Penille. Alun perin hän tuki Macronin toimia, mikä johti pudotukseen mielipidetiedusteluissa, joten hän siirtyi arvostelijaksi. Hän on rodullistanut terveyskriisin, syyttänyt maahanmuuttoa viruksen leviämisestä ja osoittanut tukea salaliittoteorioille, jotka ovat suosittuja hänen kannattajakunnassaan. Eräs mielipidetiedustelu osoitti 40 prosentin RN:n jäsenistä uskovan, että Covid-19 oli ”tarkoituksella suunniteltu laboratoriossa”. Hän julkaisi kesällä 2020 hallituksen kriisin käsittelyn tuomitsevan kirjan Koronaviruksen musta kirja: Fiaskosta kuiluun.94
Viimeisimmät paikallis- ja aluevaalit eivät menneet RN:ltä hyvin. Vaikka otsikoihin noussut Le Penin entisen liittolaisen Louis Aliotin voitto pormestarinvaalissa Perpignanin kaupungissa oli merkittävä, tämän kampanjan otti etäisyyttä puolueeseen ja sen johtajaan. Muualla NR:n äänimäärä laski. Puolueen ongelmia pahentavat sen valtavat velat, mikä johti kiisteltyyn lainaan venäläispankilta ja pitkiin tutkimuksiin väitetystä EU-varojen huijaamisesta ja väärinkäytöstä, minkä vuoksi puolue menetti julkiset tuet. Nämä takaiskut ovat saaneet jotkut päättelemään, että RN on saavuttanut menestyksensä rajat. Samanlaisia julistuksia on tehty joka kerta, kun puolueen menestys on pudonnut. Siitä huolimatta mielipidetutkimukset asettavat Marine Le Penin edelleen vankasti toiselle sijalle presidentinvaaleissa ja sen väittäminen, että RN on lopussa, on sekä ennenaikaista että vaarallista.
Historia on osoittanut, että kriisit voivat viedä fasistisia järjestöjä eteenpäin ihmisten pettyessä valtavirran poliittisiin vaihtoehtoihin ja etsiessä vaihtoehtoja. Kaikki ainekset lukuisiin poliittisiin ja taloudellisiin kriiseihin Ranskassa ovat olemassa. RN:llä on potentiaalia hyödyntää tätä tilannetta. Marine Le Penin voitto voisi kasvattaa äärioikeiston ja fasistien itseluottamusta kautta maailman aivan kuten hänen tappionsa olisi merkittävä takaisku. Panokset ovat korkeat.
Judith Orr on kirjoittanut kirjat Abortion Wars: The Fight for Reproductive Rights ja Marxism and Women’s Liberation. Artikkeli on alunperin ilmestynyt International Socialism Journalin numerossa 168 syksyllä 2020 https://isj.org.uk/many-faces-of-marine-le-pen/
Viitteet
1 Käytän termiä ”äärioikeisto” viittaamaan puolueisiin äärioikeistolaisista populistipuolueista aina fasistisiin järjestöihin.
2 Täysi analyysi naisten oikeuksista ja äärioikeistosta, ks. Orr, 2019.
3 Deutsche Welle, 2020.
4 Thomas, 2019.
5 Horne, 1977, pp500-504.
6 Camus and Lebourg, 2017, p125.
7 Bar-on, 2007.
8 Marcus, 1995, p23.
9 Bar-on, 2015.
10 Ignazi, 2003, p228.
11 Camus and Lebourg, 2017, p124.
12 Bar-on, 2007, pp5-6.
13 Kitschelt, 1995, p94.
14 Astier, 2017.
15 Fysh and Wolfreys, 2003, p114.
16 ND:n vaikutus voidaan nähdä Yhdysvaltain ”alt-rightissa”, johon kuuluu näkyviä hahmoja, mm. Donald Trumpin päästrategina toiminut Steve Bannon. Se muodostaa myös suuntauksia, kuten identitaarinen nuorisoliike, joka liittyy sellaisiin ryhmiin kuin Génération identitaire.
17 Jean-Marie Le Pen oli ollut jo kansalliskokouksen jäsen 1956. Hän oli 27-vuotiaana edustanut oikeistolaista poujadisti-liikettä — Mudde, 2019, s.
18 Marine Le Pen on herättänyt henkiin tämän nimen FN:n viimeisimmässä uudelleenbrändäyksessä.
19 Mayer and Sineau, 2002, p44.
20 Camus and Lebourg, 2017, p47.
21 Marcus, 1995, p39. Tämä johti toiseen ja väliaikaiseen puolueen nimeämiseen Rassemblement Nationaliksi vuonna 1985.
22 Mayer and Sineau, 2002, p43.
23 Fysh and Wolfreys, 2003, p138.
24 Mayer and Sineau, 2002.
25 Marcus, 1995, p41.
26 Marcus, 1995, p8.
27 Camus and Lebourg, 2017, p181.
28 Marcus, 1995, p101.
29 Stockemer, 2017, p30.
30 Stockemer, 2017, p17.
31 Ivaldi, 2010, p1.
32 Fysh and Wolfreys, 2003, p143.
33 Eatwell, 2017, p229.
34 Paxton, 2004, p185.
35 Marcus, 1995, p103.
36 Fysh and Wolfreys, 2003, pp187-188.
38 Voimakas kuvaus teollisuuden taantumisen vaikutuksesta Pohjois-Ranskassa löytyy Édouard Louisin omaelämäkerrallisesta romaanista Ei enää Eddy.
39 Mayer, 2018.
40 Chassany, 2015.
41 Reuters, 2011.
42 Vincour, 2017.
43 Geva, 2020, p12.
44 Mudde, 2019, p162. Tämä vaikuttaa olleen väliaikainen liike vaalien vuoksi. Liekki on edelleen puolueen verkkosivulla ja sosiaalisessa mediassa.
45 BBC, 2017.
46 Eltchaninoff, 2018, p57.
47 Camus and Lebourg, 2017, p228.
48 Mudde, 2019, p41.
49 Mudde, 2019, p36.
50 Eltchaninoff, 2018, p81.
51 Wolfreys, 2018, p106.
52 Delphy, 2015, pxv.
53 Delphy, 2015, p142.
54 Eltchaninoff, 2018, p46.
55 Orr, 2019.
56 Mayer, 2018, p10.
57 Roberts, 2017.
58 Lotem, 2017.
59 Mayer, 2012, p175.
60 Kedward, 1985, p63.
61 Deutsche Welle, 2017.
62 Troup Buchanan, 2015.
63 Zúquete 2017, p109.
64 Eltchaninoff, 2018, p58.
65 Eltchaninoff, 2018, pp115,116.
66 Eltchaninoff, 2018 p117.
67 Stockemer, 2017, p44.
68 Eltchaninoff, 2018, p131.
69 Nossiter, 2017.
70 Eatwell and Goodwin, 2018, p37.
71 Eatwell and Goodwin, 2018, p197.
72 Merkl, 2003, p167.
73 Camus and Lebourg, 2017, p203.
74 Eltchaninoff, 2018, p70-71.
75 Eltchaninoff, 2018, p71.
76 Eltchaninoff, 2018, p77.
77 Stockemer, 2017, pp57, 76.
78 Mayer, 2012, p165.
79 Mayer, 2012, p166.
80 Mayer, 2018.
81 Wolfreys, 2018, p73.
82 Thomas, 2019.
83 Marchand-Lagier, 2018, p56.
84 Dubslaff, 2017, p160.
85 Orr, 2019.
86 Geva, 2020, p20.
87 Marchand-Lagier, 2018, p55.
88 Marchand-Lagier, 2018, p62.
89 BBC, 2011.
90 Stothard, 2015.
91 Camus and Lebour, 2017, p107.
92 Vock, 2020.
93 Bouharoun, 2019; Bouharoun, 2020.
94 Radio France Internationale, 2020.
Lähteet
Astier, Henri, 2017, “French Election: Young Alt-right Making Waves”, BBC News (5 April), www.bbc.co.uk/news/world-europe-39433483
Bar-on, Tamir, 2007, Where have all the Fascists Gone? (Routledge).
Bar-on, Tamir, 2015, “Alain de Benoist: Neo-fascism with a Human Face?”, conference paper, https://m.bpb.de/system/files/dokument_pdf/Bar-On-DeBenoist-Fascismwithhumanface-2015.pdf
BBC News, 2011, “France Far Right: Le Pen Says Skinheads not Welcome” (27 April), https://bbc.in/32egonK
BBC News, 2017, “France Elections: Le Pen Steps Aside as National Front Leader” (25 April), www.bbc.co.uk/news/world-europe-39696861
Bouharoun, Jad, 2019, “The French Quagmire”, International Socialism 162 (spring), http://isj.org.uk/the-french-quagmire
Bouharoun, Jad, 2020, “France: Anatomy of a Strange Defeat”, International Socialism 167 (summer 2020), http://isj.org.uk/france-anatomy
Camus, Jean-Yves, and Nicolas Lebourg, 2017, Far-right Politics in Europe (Harvard University Press).
Chassany, Anne-Sylvaine, 2015, “Le Pen Lures Voters Who Feel Let down by Left in Regional Polls”, Financial Times (4 December).
Delphy, Christine, 2015, Separate and Dominate: Feminism and Racism after the War on Terror (Verso).
Deutsche Welle, 2017, “Le Pen Denies France Responsible for Wartime Round-up of Jews” (9 April), www.dw.com/en/le-pen-denies-france-responsible-for-wartime-round-up-of-jews/a-38361484
Deutsche Welle, 2020, “France: Far-right Marine Le Pen to Run for President Again” (16 January), https://bit.ly/2H7Azfe
Dubslaff, Valérie, 2017, “Women on the Fast Track: Gender Issues in the National Democratic Party of Germany and the French National Front (1980s-2012)”, in Michaela Köttig, Renate Bitzan and Andrea Pető (eds), Gender and Far Right Politics in Europe (Palgrave Macmillan).
Eatwell, Roger, 2017, “The Rebirth of Right-wing Charisma? The Cases of Jean-Marie Le Pen and Vladimir Zhirinovsky”, in Cas Mudde (ed), The Populist Radical Right: A Reader (Routledge).
Eatwell, Roger, and Matthew Goodwin, 2018, National Populism: The Revolt against Liberal Democracy (Pelican).
Eltchaninoff, Michel, 2018, Inside the Mind of Marine Le Pen (Hurst).
Fysh, Peter, and Jim Wolfreys, 2003, The Politics of Racism in France (Palgrave Macmillan).
Geva, Dorit, 2020, “Daughter, Mother, Captain: Marine Le Pen, Gender, and Populism in the French National Front”, Social Politics: International Studies in Gender, State & Society, volume 27, number 1.
Horne, Alistair, 1977, A Savage War of Peace: Algeria 1954-1962 (Papermac).
Ignazi, Piero, 2003, Extreme Right Parties in Western Europe (Oxford University Press).
Ivaldi, Gilles, 2010, “Down South, up North: Party Strategy and Performances of the Extreme Right in Municipal Office in France”, ECPR Joint Sessions (22-27 March), https://halshs.archives-ouvertes.fr/halshs-00704562/document
Kedward, H R, 1985, Occupied France: Collaboration and Resistance 1940-1944 (Blackwell).
Kitschelt, Herbert, 1995, The Radical Right in Western Europe: A Comparative Analysis (University of Michigan Press).
Lotem, Itay, 2017, “In a Bid to Detoxify the Far Right, Marine Le Pen Wants to Appeal to French Jews”, The Conversation (22 March), https://bit.ly/2FEhOiS
Marchand-Lagier, Christèle, 2018, “Country Case Study: France”, in Elisa Gutsche (ed), Triumph of the Women? The Female Face of the Populist and Far Right in Europe (Friedrich-Ebert-Stiftung).
Marcus, Jonathan, 1995, The National Front and French Politics (Macmillan).
Mayer, Nonna, 2012, “From Jean-Marie to Marine Le Pen: Electoral Change on the Far Right”, Parliamentary Affairs, volume 66, number 1.
Mayer, Nonna, 2018, “The Radical Right in France”, in Jens Rydgren (ed), The Oxford Handbook of the Radical Right (Oxford University Press).
Mayer, Nonna, and Mariette Sineau, 2002, “France: The Front National”, Paris Institute of Political Studies, www.elections2002.sciences-po.fr/Enjeux/pdf/FN%20-%20VD%202001.pdf
Mudde, Cas, 2019, The Far Right Today (Polity).
Nossiter, Adam, 2017, “Marine Le Pen Leads Far-right Fight to Make France ‘More French’”, New York Times (20 April), www.nytimes.com/2017/04/20/world/europe/france-election-marine-le-pen.html
Orr, Judith, 2019, “Women and the Far Right”, International Socialism 163 (summer), https://isj.org.uk/women-and-the-far-right
Paxton, Robert, 2004, The Anatomy of Fascism (Penguin).
Radio France Internationale, 2020, “Leader of French Far-right Says Government Lied, Concealed Covid Failures” (29 July), www.rfi.fr/en/france/20200729-leader-of-french-far-right-says-government-lied-concealed-covid-failures-marine-le-pen-macron
Reuters, 2011, “Far-right National Front Party Elects Marine Le Pen Replacing her Father Jean-Marie Le Pen” (17 January), https://reuters.screenocean.com/record/1500947
Roberts, Rachel, 2017, “Jean-Marie Le Pen Charged over Alleged Antisemitic Remarks”, Independent (13 February), https://bit.ly/3c5JdX0
Stockemer, Daniel, 2017, The Front National in France: Continuity and Change under Jean-Marie Le Pen and Marine Le Pen (Springer).
Stothard, Michael, 2015, “Thousands Join National Front’s May Day March in Paris”, Financial Times (1 May).
Thomas, Mark L, 2019, “Fascism in Europe Today”, International Socialism 162 (spring), http://isj.org.uk/fascism-in-europe-today
Troup Buchanan, Rose, 2015, “Marine Le Pen to Face Court for Comparing Muslim Prayers in the Street to Nazi Occupation”, Independent (23 September), https://bit.ly/3hBT5Jl
Vincour, Nicholas, 2017, “Marine Le Pen to Borrow €6 Million from Father’s Lender”, Politico (2 January), www.politico.eu/article/marine-le-pen-to-borrow-6-million-euros-from-fathers-lender-cotelec-national-front
Vock, Ido, 2020, “How Macron’s Strategic Balancing Act is Wobbling”, New Statesman (29 July), www.newstatesman.com/world/europe/2020/07/how-macrons-strategic-balancing-act-wobbling
Wolfreys, Jim, 2018, Republic of Islamophobia: The Rise of Respectable Racism in France (Hurst).
Zúquete, José Pedro, 2017, “The European Extreme-Right and Islam: New Directions?”, in Cas Mudde (ed), The Populist Radical Right: A Reader (Routledge).
Sosialistiliitto 