David Karvala
Tämän tekstin tavoite oli paikata vakavaa tiedon puutetta alkuperäisestä Antifaschistische Aktion -liikkeestä. Monet liikkeissä ja vasemmistossa hyväksyvät kyseenalaistamatta punaisen Antifa-lipun fasisminvastaisen taistelun symbolina. Juuri kukaan ei tiedä, kuinka epäonnistunut tuon lipun edustama liike todellisuudessa oli. Julkaisin artikkelin blogissani 6. tammikuuta 2015 ja se on sen kirkkaasti luetuin artikkeli.
Se on ilmestynyt espanjaksi kirjassani El Antifascismo del 99%.
Viime vuosikymmeninä suurta osaa Euroopan ja Pohjois-Amerikan fasisminvastaisesta taistelusta on innoittanut, tiedostetusti tai tiedostamatta, Antifaschistische Aktionin strategia, jota Saksan kommunistinen puolue ajoi vuosina 1932-1933, mistä ”antifasistinen lippu” ja mm. vaatimus fasisminvastaisen taistelun ja kapitalismia vastaan käydyn taistelun erottamattomuudesta juontuvat.
Tämä artikkeli käsittelee alkuperäisen ”Antifa”-liikkeen (jona se jo tuolloin tunnettiin) historiaa. Toisessa tekstissä käsittelen sitä, miten strategiaa on sovellettu nykyaikana.
Radikaalin antifasismin alkuperä
Antifaschistische Aktionin strategiaa voi ymmärtää vain Saksan kommunistisen puolueen (KPD) tuon aikaisen politiikan kontekstissa, ja sen vuorostaan muotoili stalinismi.[1] Stalinin noustua valtaan Neuvostoliitossa 20-luvulla ja Venäjän 1917 vallankumouksen jäänteiden tultua hävitetyiksi maailman kommunistipuolueista tuli Neuvostoliiton ulkopolitiikan välineitä.Jonkin aikaa vuoden 1928 jälkeen, ”kolmantena kautena” tunnettuna ajanjaksona (viedessään loppuun vastavallankumousta Neuvostoliitossa) Venäjän uusille johtajille sopi käyttää hyvin radikaalia äärivasemmistolaista retoriikkaa. Sen kannan mukaan koko Eurooppa oli fasismin käsissä. On totta, että Italiaa hallitsivat Mussolinin fasistit, mutta Saksassa valtapuolueet – kristillisdemokraatit ja sosialidemokraatit – olivat yhä vallassa. Se ei ollut ongelma stalinistiselle teorialle; ne leimattiin yksinkertaisesti fasistisiksi ja Saksan sosialidemokraattisen puolueen (SPD) tapauksessa ”sosialifasisteiksi”. (Ks. Rosenhaft 1983, s. 28 ff.).
Niinpä Hitlerin nousun aikana KPD taisteli yleisesti ottaen natseja vastaan, mutta aina siitä näkökulmasta, että SPD oli yhtä vaarallinen tai vaarallisempi vihollinen kuin itse fasistit.
Poulantzasin mukaan: ”[KPD:n sisällä] näyttää vuonna 1931 muodostuneen ’oppositiosuuntaus’… joka ajoi voimakkaampaa taistelua natsismia vastaan… ja sitä, että pääisku olisi annettava natsismia eikä sosialidemokraatteja vastaan. Mitään ei kuitenkaan tehty”(Poulantzas 1970, s. 216).
Vuonna 1932 KPD:n ryhmä Badenin alueparlamentissa esitti lakia Rautarintaman ja Reichsbannerin, sosialidemokraattisen puolueen taistelujärjestöjen, kieltämiseksi (Poulantzas 1970, s. 210). (KPD:n keskusjohto tuomitsi esityksen.) Ei tarvinne sanoa, että kommunistien ajoittain SPD:n rivijäsenille esittämät vetoomukset liittyä KPD:n fasisminvastaiseen taisteluun eivät vakuuttaneet.
Aika ajoin KPD tuli huolestuttavan lähelle natseja. Preussin osavaltiossa natsit aloittivat kesällä 1931 kampanjan SPD:n osavaltiohallituksen kaatamiseksi kansanäänestyksellä. Aluksi KPD kieltäytyi tukemasta heitä, mutta Moskovan puututtua asiaan puolue tuki fasistien kampanjaa (Gluckstein 1999, s. 114, Poulantzas 1970, s. 213).
Marraskuussa 1931 KPD:n sanomalehti julkaisi avoimen kirjeen natsipuolueen (NSDAP) ja SA:n ”työläistovereille” julistaen, että ”rehellisinä nälkäjärjestelmän vastaisina taistelijoina NSDAP:n proletaariset kannattajat ovat liittyneet proletariaatin yhteisrintamaan ja toteuttaneet vallankumouksellista velvollisuuttaan”(Rote Fahne, 1. marraskuuta 1931, lainaus teoksessa Gluckstein 1999, s. 113-114). 18. toukokuuta 1932 – juuri aikana, jona Antifa-liikettä valmisteltiin – KPD järjesti julkisen kokouksen, johon osallistui natsipuhuja ja 300 NSDAP:n kannattajaa. (Rote Fahne, 20. toukokuuta 1932, lainaus teoksessa Gluckstein 1999, s. 113).
Marraskuussa 1932, vain kuukausia ennen Hitlerin valtaannousua ja kuukausia Antifan perustamisen jälkeen, sekä KPD että natsien ammattiliitto NSBO juhlistivat yhteistyötään – ”yhteisrintamaansa” – järjestämällä kuljetusalan korpilakon Berliinissä. (Gluckstein 1999, s. 116).
Antifaschistische Aktionin luominen
Jo 20-luvulla KPD:llä oli taistelujoukko nimeltään Rotfrontkämpferbund eli ”Punainen rintamataistelijoiden liitto”. Vaikka se kiellettiin vuonna 1929, järjestö jatkoi todellisuudessa toimintaansa. Mutta toimiakseen avoimemmin KPD ilmoitti lehdistössään toukokuussa 1932 Antifaschistische Aktionin, Antifasistisen toiminnan, käynnistämisestä. Ensimmäinen tapahtuma, josta on kuuluisa kuva valtavasta salista antifasistisine punalippuineen, järjestettiin kesäkuussa 1932.
Alunperin jotkut KPD:n johtajista halusivat Antifa-liikkeen olevan enemmän kuin vain puolueen verho. Puhuttiin mahdollisesta sopimuksesta sosialidemokraattien kanssa ja perustamiskokouksesta olevassa kuvassa voi nähdä sosialidemokraattien lipun. Tämä avoin suhtautuminen ei kuitenkaan kestänyt kauan.
Moskovan painostuksesta KPD teki pian selväksi, että Antifa vastustaisi natsien lisäksi myös SPD:tä: ”Antifaschistische Aktion merkitsee SPD:n ja ADGB:n [sosialidemokraattinen ammattiliitto] johtajien, fasismin suorien saastaisten apureiden, häpeällisen ja petollisen roolin väsymätöntä päivittäistä paljastamista” (Rote Fahne, 1. heinäkuuta 1932, lainaus teoksessa Gluckstein 1999, s. 115).
Kuten oli tehnyt aina vuodesta 1929, KPD piti kiinni Antifa-liikkeen kohdalla siitä, että taistellakseen fasismia vastaan oli välttämätöntä taistella kapitalismia vastaan. Liitto SPD:n kanssa ei siksi tullut kuuloonkaan. Kun joitain yrityksiä luoda yhtenäisyyttä alhaalta päin oli tapahtunut, KPD:n johtaja Thälmann varoitti syyskuussa 1932 ”sellaisista vaarallisista käsityksistä, kuin ’yhtenäisyys yli kaikkien johtajien päiden’… Sellaiset hankkeet voivat tuoda suurinta vahinkoa”(Poulantzas 1970, s. 212).
Tammikuussa 1933, vain puoli vuotta Antifan perustamisen jälkeen, Hitler nousi valtaan. KPD:n johtajat, uskollisina ”kolmannen kauden teorialleen”, eivät panneet tälle suurta painoa ja väittivät, ettei tämä kestäisi kauan ja että ”Hitlerin jälkeen me otamme vallan!” (Wilde 2013). Huolimatta KPD:n kaikesta vallankumouksellisesta retoriikasta ja sen sadoista tuhansista jäsenistä natsit ottivat Saksan valtaansa miltei vastarinnatta.
On sanottava, ettei SPD ollut sen parempi. Sosialidemokraattien johtajat syyttivät kommunisteja ”punanatseiksi”, joita voitiin verrata Hitlerin kannattajiin. Paras tapa vastustaa fasismia, he väittivät, oli puolustaa perustuslakia ja laillisuutta. Taistella natseja vastaan kommunistien tavoin merkitsi alentumista heidän tasolleen. Ynnä muuta samaan tapaan. Lyhyesti, myös SPD:n Hitlerin-vastainen linja oli epäonnistunut.
Antifa fasisminvastaista yhtenäisyyttä vastaan
Oli vaihtoehto. Lev Trotski puolusti yhteisrintamapolitiikkaa, kaikkien vasemmistojärjestöjen – etenkin KPD:n ja SPD:n – liittoumaa natseja vastaan ilman, että poliittisia erimielisyyksiä piiloteltaisiin.
Syyskuussa 1930 hän esimerkiksi kirjoitti: ”Mitä kommunistinen puolue ’puolustaa’? Weimarin perustuslakiako? Ei,… kommunistisen puolueen on kehotettava puolustamaan niitä aineellisia ja moraalisia saavutuksia, jotka työväenluokka on onnistunut voittamaan Saksan valtiossa. Se koskee suorimmin työväen poliittisia järjestöjä, ammattiliittoja, sanomalehtiä, kirjapainoja, työväentaloja, kirjastoja jne. Kommunistityöläisten on sanottava sosialidemokraattisille kollegoilleen: ”Puolueidemme linjat ovat sovittamattomasti vastakkaiset, mutta jos fasistit tulevat tänään teidän järjestönne taloon, me tulemme juosten aseet käsissämme teidän avuksenne. Lupaatteko meille, että jos meidän järjestömme on uhattuna, te riennätte meidän avuksemme?” Tämä on politiikkamme olennaisin osa nykyhetkenä.” (Trotsky, 1930). Hän piti tästä visiosta kiinni aina Hitlerin voittoon saakka. (Ks. myös esim. Trotsky 1931 ja Trotsky 1933).
Trotskilla oli hyvin vähän kannattajia Saksassa, mutta nämä yrittivät silti panna toteen linjaansa. Yksi heistä, Oskar Hippe, muisteli kokemusta myöhemmin.
Vuonna 1931 Saksan trotskilaiset vetosivat, että muut työväenpuolueet ajaisivat natsienvastaista yhteisrintamaa. Erityisesti he vetosivat KPD:hen, että tämä auttaisi luomaan fasisminvastaisia toimintakomiteoita, joihin osallistuisivat kaikki työväenpuolueet, liitot, tehdaskomiteat jne. Jos sellaisia luotaisiin, komiteat tulisi yhdistää perustamiskokouksella maanlaajuisen liikkeen aloittamiseksi.
Komiteat eivät tehneet vain julistuksia; siellä missä niillä oli todellista pohjaa ne taistelivat fasisminvastaisen yhteisrintaman rakentamiseksi. Oranienburgissa, lähellä Berliiniä, suuri osa paikallisesta KPD:stä oli siirtynyt trotskilaisiin, ja yhteisrintamakomiteoita perustettiin. Niiden kokoukset Oranienburgin eri asuinalueilla kokosivat noin 600 ihmistä. Vasemmiston eri osia, myös KPD:n aktivisteja, osallistui näihin komiteoihin, ja joillain alueilla SPD puolueena.
Hippe lisää kuitenkin, että ”KPD yritti aina hajottaa komiteoita”. On kiinnostavaa, että yhteisen fasisminvastaisen taistelun kokemus ruokki yhtenäisyyttä toisilla alueilla. Oranienburgissa perustettiin yhteinen työttömien työläisten liike, joka johti 2000 henkilön mielenosoitusta kaupungintalolle. KPD:n johto teki kaiken mahdollisen sabotoidakseen yhtenäisyysmallia. Berliinissä se pani liikkeelle kommunistinuoret – aktivistit, jotka kuuluivat todennäköisesti myös Antifa-liikkeeseen – hyökkäämään nuijin ja kivin niitä aktivisteja vastaan, jotka kiinnittivät julisteita tai maalasivat iskulauseita, joissa suosittiin fasisminvastaista yhteisrintamaa. (Hippe 1991, s. 128-132).
Lopulta sen kummemmin Trotskin varoitukset kuin hänen kannattajiensakaan yritykset toteuttaa strategiaansa eivät onnistuneet murtamaan kahden suuren puolueen vastarintaa muuten yksittäisissä tapauksissa, kuten edellä. Hippe selittää, että vuoden 1933 alussa ”työväenluokan laajoissa osissa oli yhtenäisyyshalua; vain kahden työväenpuolueen johtajat toimivat sitä vastaan. KPD ei halunnut perääntyä sosialifasismin teoriastaan kun taas SPD:n johtajat vähättelivät vaaroja ja perustivat parlamentaariselle toiminnalle. Astuimme vuoteen 1933 tietäen, ettei fasismin voittoa enää kauan voitu estää. Viimeisten neljän viikon aikana toimintamme lisääntyi kaikesta huolimatta…(Hippe 1991, p136). [2]
Liittoja porvariston, ja Hitlerin, kanssa
Täydentääksemme kuvan Antifaschistische Aktionin strategiaa ajaneiden stalinistijohtajien periaatteettomuudesta meidän on muistettava, mitä he tekivät seuranneina vuosina. Sen hirvittävän tappion jälkeen, jota Saksan työväenluokan – Euroopan voimakkaimman – tuho vuonna 1933 edusti, Neuvostoliiton ulkopolitiikassa tehtiin täyskäännös. Vuonna 1934 Moskova alkoi ajaa kansanrintamapolitiikkaa. Vain kaksi vuotta sen jälkeen kun oltiin autettu hajottamaan Saksan työväenluokka sosialidemokraattien kanssa tunnettujen erimielisyyksien vuoksi kommunistipuolueiden piti nyt liittoutua ”edistyksellisen porvariston” kanssa.
Vuonna 1935 Stalin solmi sotilasliiton Ranskan kanssa, joka tuolloin oli vielä yksi maailman johtavista imperialismeista. Pierre Laval allekirjoitti sopimuksen Ranskan oikeistohallituksen puolesta. Kuukausia aiemmin Laval oli tavannut Mussolinin ja päässyt tämän kanssa sopimukseen, joka antoi vihreän valon fasistisen Italian imperialistisille tavoitteille Afrikassa. Kansanrintamien ennakkoehtona ei suinkaan vaadittu kapitalismin vastustamista, vaan kommunistipuolueet tukahduttivat ne vasemmiston ja työväenluokan osat, jotka halusivat eroon kapitalismista – kaikki ”yhtenäisyyden” ylläpitämisen nimissä. Tämän linjan keskeinen tavoite oli laajempi liitto, jota tuolloin ei saavutettu, Stalinin Neuvostoliiton ja Ison-Britannian ja Ranskan imperialististen porvaristojen välillä.
Kun tuo strategia epäonnistui, Stalin teki vuonna 1939 toisen käännöksen ja solmi sopimuksen Hitlerin kanssa. Voi taaskin olettaa, ettei hän vaatinut natsijohtajaa hylkäämään kapitalismia.
Lopuksi
Antifaschistische Aktionin strategian tuhoisan epäonnistumisen tulisi toimia varoituksena aktivisteille, jotka tänään halutavat pysäyttää fasismin. Ikävä kyllä näin ei yleensä ole. Tulevassa artikkelissa tarkastelemme, kuinka nykyisen fasisminvastaisen liikkeen osat toistavat monia menneisyyden virheitä ja uhkaavat toistaa saman surullisen lopun.
Jälkikirjoitus 2019
Löysin juuri artikkelin ”Fasisminvastaisen yhteisrintaman järjestämisestä työpaikoilla” Euskadi Rojasta (Espanjan kommunistipuolueen baskinkielinen sanomalehti) joulukuun 23. päivältä vuonna 1933. Yksitoista kuukautta Hitlerin valtaannousun jälkeen he jatkoivat Antifa-strategian traagisten virheiden uusintamista.
Vetoomus alkaa lupaavasti:
Euroopan antifasististen työläisten kongressi päätti valita Euroopan työläisten antifasistisen yhtenäisyyden keskuskomitean [jonka tehtäviin kuuluu]:
3. Voimistaa ponnisteluja luoda mahdollisimman laaja kaikkien työläisten, työntekijöiden, pikkuporvariston, köyhien talonpoikien ja älymystön fasisminvastainen rintama taistelussa fasismia ja imperialistista sotaa vastaan.
Laajimman mahdollisimman taistelurintaman luominen kaikille antifasisteille, puolue- ja ammattiliittosuuntautumisesta tai uskonnosta riippumatta, kaikille jotka ovat valmiita yhdistymään fasismin tuhoamiseksi…
Ongelma on, ettei tämä ilmeinen halu yhtenäisyyteen ollut todellinen. Muutamaa riviä myöhemmin he esittävät:
5. Päättäväinen taistelu kaikkia antifasistisen yhteisrintaman sabotoijia vastaan ja väsymätön sen tuen tuomitseminen, jota antavat Toinen internationaali ja reformistiset ammattiliittojohtajat, jotka ovat kattaneet tietä Hitlerille, Mussolinille, Pilsudskille jne., ja jotka ovat sabotoineet antifasistista taistelua ja jotka pyrkivät antamaan edelleen tukensa fasismille.
Siis aivan kuin Saksassa vuonna 1932 he esittivät yhteistä taistelua ”puoluesuuntauksesta riippumatta”… sillä pohjalla, että tuomitaan sosialidemokraattinen puolue. Kuten olemme nähneet, muutama kuukausi myöhemmin Moskova alkoi käännöksen kohti kansanrintamaa, kohti sopimuksia (ilman ehtoja tai tuomitsemisia) ”edistyksellisten porvaristojen” kanssa.
Kirjallisuus
Gluckstein, Donny (1999), The Nazis, capitalism and the working class, Bookmarks, London.
Hippe, Oscar (1991), …and red is the colour of our flag, Index, London.
Karvala, David (2012), “La larga sombra del estalinismo”. Luettavissa sivustolla http://davidkarvala.blogspot.com.es/2012/08/la-larga-sombra-del-estalinismo.html
Poulantzas, Nicos (1970), Fascismo y dictadura: La tercera internacional frente al fascismo. Luettavissa osoitteessa https://books.google.es/books?id=9wiIrbNIHvIC [englanninkielistä verkkoversiota ei ole]
Rosenhaft, Eve (1983), Beating the Fascists?: The German Communists and Political Violence, 1929-1933. Cambridge University Press. Luettavissa osoitteessa https://libcom.org/files/eve-rosenhaft-beating-the-fascists-the-german-communists-and-political-violence-1929-1933-2008.compressed.pdf
Trotsky, Leon (1930), “The Turn in the Communist International and the Situation in Germany”, 26 September 1930, Available at https://www.marxists.org/archive/trotsky/germany/1930/300926.htm
Trotsky, Leon (1931), “The Impending Danger of Fascism in Germany: A Letter to a German Communist Worker on the United Front Against Hitler”, 8 December 1931. Luettavissa osoitteessa https://www.marxists.org/archive/trotsky/1931/12/danger.htm
Trotsky, Leon (1933), “The United Front for Defense: A Letter to a Social Democratic Worker”, 23 February 1933. Luettavissa osoitteessa https://www.marxists.org/archive/trotsky/germany/1933/330223.htm
Wilde, Florian (2013), “Divided they fell: the German left and the rise of Hitler”, en International Socialism 137, winter 2013. Luettavissa osoitteessa http://www.isj.org.uk/index.php4?id=872.
Viitteet
[1] Stalinismista yleisellä tasolla, ks. Karvala 2012.
[2] Hippe selvisi kahdesta vuodesta vankeutta ja kidutusta natsien käsissä ja myöhemmin kahdeksasta vuodesta 25 vuoden vankilatuomiosta stalinistien käsissä. Hän kuoli 89 vuoden iässä vuonna 1990 eikä koskaan menettänyt periaatteitaan.
Sosialistiliitto 