Socialist Worker- lehdessä Tomáš Tengely-Evans palaa vuoteen 1989, jolloin joukkomielenosoitukset kaatoivat Berliinin muurin, ja väittää, että Itä-Euroopan niin kutsutut sosialistiset järjestelmät eivät olleet lainkaan sosialistisia.
Berliinin muuria purkamassa (kuva: Thiémard horlogerie/Flickr creative commons)
Suurin osa maailmasta hurrasi, kun Berliinin muuri ja virallisesti ”sosialistinen” Itä-Saksa kaatuivat 30 vuotta sitten. Romahdus nähtiin demokratian voittona diktatuurista.
Muuri oli jakanut Saksan pääkaupungin vuodesta 1961 — yhtä puolikasta hallitsi Venäjän kanssa liitossa ollut Itä-Saksa, toista USA:n liittolainen Länsi-Saksa. Siitä tuli kylmän sodan aikana kapitalistisen lännen ja ”kommunistisen” itäblokin taistelun symboli.
Kapitalismin kannattajille muurin kaatuminen 9. marraskuuta 1989 osoitti, että heidän järjestelmälleen ei ollut vaihtoehtoa. Vasemmalla monet tekivät saman johtopäätöksen, koska olivat pitäneet Itä-Euroopan järjestelmää sosialistisena tai ainakin länttä edistyksellisempänä.
Socialist Worker -lehti oli eri mieltä. Me katsoimme, että stalinismin loppu tarjosi toivon aidon sosialistisen tradition uudelleenkasvusta, missä tavalliset ihmiset ottaisivat vallan.
Saksan yhdistymistä seuranneina vuosina entisen Itä-Saksan työtätekevät saivat roiman annoksen vapaiden markkinoiden sokkiterapiaa.
Ne, jotka olivat odottaneet elintason idässä nousevan lännen tasolle, saivat pettyä katkerasti.
Sen väitettiin olevan ”työläisvaltio”, mutta sitä johti valtion byrokraattien vähemmistö, joka jätti heidät poliittisen ja taloudellisen päätöksenteon ulkopuolelle.
Taloudenala toisensa jälkeen romahti ja miljoonat jäivät työttömiksi.
Kolmenkymmenen vuoden jälkeen suuri osa itää on edelleen toipumatta. Niin ei olisi välttämättä tarvinnut olla.
Berliinin muuri kaadettiin osana vallankumouksellista aaltoa, joka osoitti tavallisten ihmisten voiman kaataa hallitsijansa.
Itä-Euroopan stalinistiset järjestelmät kaatuivat yksi toisensa jälkeen. Ja lopulta ”Neuvostoliitto”, kuten Venäjä silloin tunnettiin, romahti ja 14 valtiota irtaantui vuonna 1991.
Tavalliset ihmiset olivat kyllästyneitä maan stalinistiseen diktatuuriin.
Sen väitettiin olevan ”työläisvaltio”, mutta sitä johti valtion byrokraattien vähemmistö, joka jätti heidät poliittisen ja taloudellisen päätöksenteon ulkopuolelle.
Yksi Itä-Saksan johtavista toisinajattelijoista, Hans-Jochen Tschiche, muisteli, kuinka mielenosoituksissa oli kyse “ennen kaikkea yhteiskunnan demokratisoimisesta.”
Yhteiskunnan valtasi poliittinen kuohunta. Pienet radikaalien ja toisinajattelevien ryhmät, jotka vuosikymmenet olivat kärsineet valtion vainosta, saivat nyt yleisöä kymmenien tuhansien vasta politisoituneiden ihmisten keskuudessa.
Gabi Engelhart, joka kuului Yhtyneen vasemmiston toisinajattelijaryhmään, muisteli, kuinka työläisiä tuli oppositioliittoutuman toimistoon. “Janottiin tietoa ja ihmiset repivät lentolehtiset käsistämme,” hän sanoi.
“Täyteen ahdetuissa kirkoissa ihmiset keskustelivat siitä, kuinka edetä.”
Tavallisesti vasemmisto saa innotuksensa kapinasta, mutta Socialist Worker oli vasemmalla miltei ainoa, joka toivotti järjestelmien romahtamisen tervetulleeksi.
Jotkut, kuten kommunistipuolueen Morning Star -sanomalehti, valitsivat torjunnan. Päivää Berliinin muurin murtumisen jälkeen sen etusivulla luki ”Saksan demokraattinen tasavalta julkistaa uudistuspaketin”.
Stalinismi ja sosialidemokratia eroavat paljon muodoltaan, mutta niillä on jotain yhteistä. Molemmissa sosialismi esitetään järjestelmänä, jonka valtio toteuttaa ylhäältä käsin.
Mutta Labourin vasemmistonkin piireissä, jotka eivät olleet innokkaita stalinismin kannattajia, oltiin lannistuneita. Hä näkivät järjestelmissä yhä jotakin ”edistyksellistä” — ja uskoivat niiden olevan suojamuuri USA:n imperialismia vastaan.
Stalinismi ja sosialidemokratia eroavat paljon muodoltaan, mutta niillä on jotain yhteistä. Molemmissa sosialismi esitetään järjestelmänä, jonka valtio toteuttaa ylhäältä käsin.
Vallankumouksellista sosialismia taas ajaa ajatus siitä, että työväenluokka johtaisi yhteiskuntaa demokraattisesti alhaaltapäin. Ja se voidaan saavuttaa vain, kun työläiset luottavat omaan voimaansa lakkojen ja mielenosoitusten kautta lopettaakseen pomojen järjestelmän.
Socialist Worker katsoi, että itäblokki oli “valtiokapitalistinen”, ei sosialistinen. Se tuki työläisten ja opiskelijoiden taistelua järjestelmän kaatamiseksi ja näki niiden romahtamisen poistavan esteet aidon sosialistisen vaihtoehdon rakentamisesta.
Me asetimme toivon siihen, että vuoden 1989 vallankumouksellista mielialaa voitaisiin pitää yllä tulevissa taisteluissa ja se esittäisi radikaalin haasteen kapitalismille.
Tuolloin Socialist Worker kirjoitti, “Meille on sanottu, että Itä-Saksan tapahtumat osoittavat 40 vuotta kestäneen sosialismin epäonnistuneen.
“Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta.
“Itä-Saksassa yhteiskuntaa vallitsee hallitseva byrokratia — viranomaiset, byrokraatit, yritysten johtajat, poliisin ja armeijan päälliköt. He riistävät ja sortavat ihmisten valtaenemmistöä aivan yhtä selkeästi kuin lännen hallitsijat.”
Valtiokapitalistiset yhteiskunnat syntyivät Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen tappiosta.
Se oli ollut sosialistinen vallankumous, jossa työväenluokka pystytti omat demokraattiset järjestönsä, työläisneuvostot, ottivat valtiovallan ja johtivat yhteiskuntaa .
He käynnistivät vallankumousaallon, joka ravisteli hallitsevia luokkia kautta Euroopan ja sen imperiumien.
Sen ei kuitenkaan onnistunut tehdä läpimurtoa kehittyneisiin maihin, etenkin Saksaan, ja Venäjä jäi eristyksiin. Ja neljätoista imperialistien armeijaa, mm. Britannian ja USA:n, hyökkäsi Venäjälle tukemaan maan vanhaa hallitsevaa luokkaa.
Ne kärsivät tappion, mutta kansalaissota atomisoi vallankumouksen tehneen työväenluokan. Se koversi ontoksi työläisneuvostot ja heikensi sosialismin perustaa.
Silti vallankumouksellinen bolsevikkipuolue jäi vastaamaan valtavasta valtionbyrokratiasta.
Talouteen ei kohdistunut mitään työläisvalvontaa ja se oli suunnattu kasaamaan lisää pääomaa, ei kohtaamaan yhteiskunnallista tarvetta
Lopulta tämä byrokratia, joka oli yhä enemmän tulevan diktaattorin Josif Stalinin kontrolloima, kehittyi uudeksi hallitsevaksi luokaksi.
Vuoteen 1930 mennessä Venäjästä oli tullut “valtiokapitalistinen” maa, jossa valtionbyrokratia toimi samaan tapaan kuin lännen kapitalistit. Talouteen ei kohdistunut mitään työläisvalvontaa ja se oli suunnattu kasaamaan lisää pääomaa, ei kohtaamaan yhteiskunnallista tarvetta.
Toisen maailmansodan jälkeen Venäjä alkoi tuoda samaa valtiokapitalistista mallia sen valvonnassa olleisiin osiin Itä-Eurooppaa
Pian kuitenkin talouskriisit, jotka ovat yleisiä kaikille kapitalismin muodoille, levisivät Venäjälle ja itäblokkiin.
Nykyään monet entisen Itä-Saksan asukkaista katsovat ympäröiviä talouden raunioita ja muistelevat aikaa, jolloin työpaikat tuntuivat pysyviltä ja hyvinvointivaltio näytti täyttävän ihmisten kaikkein perustavimmat tarpeet.
Tuo muisto on yksi syy, miksi radikaalivasemmistolainen Die Linke -puolue menestyy edelleen hyvin idässä.
Nuo olosuhteet eivät silti olleet mitään Itä-Saksan talousmalliin sisäänrakennettuja, vaan jotain, joiden puolesta työläisten oli taisteltava.
Vuonna 1950 hallitus vaati “tiukkaa talousjärjestystä ja että kaikki täyttäisivät huolellisesti kasaamistavoitteen toteuttamiseen liittyvät määräykset”.
Ja se väitti, että “kasautumiseen päästään vain työn tuottavuuden jatkuvan kasvun kautta”.
Se tarkoitti työläisten hiostamista.
Ja vain muutama vuosi perustamisensa jälkeen Itä-Saksa oli yhden Itä-Euroopan suurimman työväenluokan kapinan keskiössä.
Vuonna 1953 alkoi 60 rakennustyöläisen lakko, joka laajeni nopeasti maanlaajuiseksi yleislakoksi. .
Itä-Saksan hallitsijoiden oli kutsuttava venäläiset panssarivaunut nujertamaan Berliinin työläisten kapina ja istumalakot jatkuivat viikkoja intervention jälkeen. Se sai hallituksen turvautumaan ankarampiin tukahduttamistoimiin.
Ja hallitsijat eri puolilla itäblokkia, osin reaktiona samanlaisiin kapinoihin Puolassa ja Unkarissa 50-, 60- ja 70-luvuilla, joutuivat parantamaan työläisten elintasoa.
Nämä luokkataistelun purkaukset osoittivat työläisten potentiaalia ottaa mittaa järjestelmästä.
Mutta joka liikkeessä käydään aatteellista taistelua siitä, mihin suunnata seuraavaksi. Jotkut haluavat muutoksia, jotka vaihtavat järjestelmän huipulla olevat ihmiset ja jotkut heitä tukevista rakenteista, mutta jättävät luokkajaon keskeisesti ennalleen. Toiset haluavat perustavampaa yhteiskunnallista muutosta.
Monet USA:n ja muiden länsimaiden poliitikoista antoivat sanallista tukea tuollaisille liikkeille toivoen vahingoittavansa kilpailijoitaan. Mutta heidän tukensa muutokselle on pinnallista
Vuonna 1989 hyvin monet katsoivat vapaisiin markkinoihin vaihtoehtona stalinismin sorrolle. Demokratialiikkeiden tärkeimmät johtavat olivat alkaneet pitää länttä vaihtoehtona.
Heidän varttuessaan sekä lännen että Venäjän johtaat olivat puhuneet, että kahdelle järjestelmälle ei ollut vaihtoehtoa.
Vähemmistö puhui “ihmiskasvoisen sosialismin” rakentamisesta, jossa tavallisilla ihmisillä olisi demokraattiset oikeudet ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus. Järjestäytyneenä voimana se kuitenkin oli liian pieni vaikuttaakseen lopputulokseen.
Hiljattain olemme nähneet muita voimakkaita liikkeitä, joissa jotkut mielenosoittajista ovat katsoneet länteen vaihtoehtona omille sortaville hallitsijoilleen.
Näin on ollut laita Honkongin, Iranin, Syyrian tai Venäjän demokratialiikkeissä.
Ja monet USA:n ja muiden länsimaiden poliitikoista antoivat sanallista tukea tuollaisille liikkeille toivoen vahingoittavansa kilpailijoitaan. Mutta heidän tukensa muutokselle on pinnallista.
He haluavat varmistaa, että protestiliike pysyttelee kapitalismin ja sitä tukevan imperialistisen järjestelmän rajoissa.
Vallankumouksellisille sosialisteille kapinat eri puolilla maailmaa ovat tilaisuus kaataa vanha järjestys kokonaan ja luoda jotain aidosti uutta — työväenvalta alhaalta.
Sosialistiliitto 