(syyskuu 1984)
Duncan Hallasin artikkeli on julkaistu alkujaan Socialist Worker Review -lehdessä vuonna 1984.
Agitoida on sanakirjan mukaan ”yllyttää tai kiihottaa”, kun taas propaganda on ”mielipiteenmuokkaukseen tähtäävä oppien, asenteiden t. ajatusten levittäminen”.
Nämä määritelmät eivät ole huono lähtökohta. Agitaatio keskittyy välittömään kysymykseen ja pyrkii ”yllyttämään” toimintaan kysymyksen tiimoilta. Propaganda koskee järjestelmällisempää aatteiden selostamista.
Venäjän marxilaisuuden tienraivaaja, Plehanov, osoitti, mikä tärkeä seuraus tästä erosta oli. ”Propagandisti antaa paljon ajatuksia yhdelle tai muutamille henkilöille, agitaattori taas antaa vain yhden tai muutamia ajatuksia, mutta antaa ne sen sijaan kokonaiselle ihmisjoukolle.” Kuten mitään yleistystä, tätäkään ei pitäisi ottaa liian kirjaimellisesti. Propaganda voi suotuisissa oloissa saavuttaa tuhansia ja kymmeniä tuhansia. Ja agitaation saavuttama ”ihmisjoukko” on määrällisesti kovin vaihteleva. Yleinen lähtökohta on silti hyvin perusteltu.
Monia ajatuksia muutamille
Lenin kehittelee tätä ajatusta kirjasessa Mitä on tehtävä?:
Propagandistin tulee, jos hän ottaa esimerkiksi samaisen työttömyyskysymyksen, selittää pulien kapitalistinen luonne, osoittaa syyt, miksi ne ovat kiertämättömiä nykyisessä yhteiskunnassa, kuvata tämän yhteiskunnan sosialistiseksi yhteiskunnaksi muuttamisen välttämättömyys j.n.e. Sanalla sanoen hänen tulee antaa »paljon ajatuksia», niin paljon, että vain harvat (verrattain harvat) henkilöt voivat heti yhdellä kertaa omaksua kaikki nämä ajatukset kaikessa kokonaisuudessaan. Agitaattori taas, puhuessaan samasta kysymyksestä, ottaa kaikille kuulijoillensa kaikkein tunnetuimman ja kaikkein huomattavimman esimerkin: sanokaamme, työttömän perheen nälkäkuoleman, kurjuuden lisääntymisen j.n.e., ja käyttäen tätä kaikille ja jokaiselle tunnettua tosiasiaa tekee kaikkensa antaakseen »joukoille» yhden ajatuksen — Siksi propagandisti toimii etupäässä painetun, agitaattori elävän sanan avulla.
Tässä viimeisessä kohdassa Lenin oli väärässä, koska oli liian yksipuolinen. Kuten hän itse oli katsonut, ennen ja jälkeen ylläolevaa lausuntoaan, vallankumouksellinen lehti voi olla ja sen täytyy olla mitä tehokkain agitaattori. Se on kuitenkin toissijainen seikka. Tärkeätä on, että tämä agitaatio, puhuttu tai kirjoitettu, ei yritä selittää kaikkea. Niinpä me sanomme, että ne yksittäiset kaivostyöläiset, jotka turvautuvat kapitalistisiin oikeusistuimiin kaivostyöläisten liittoa vastaan, ovat rikkureita ja konnia tämän päivän taistelun suhteen; täysin erillään yleisestä argumentista kapitalistisen valtion luonteesta. Toki me esitämme argumentin, mutta pyrimme ”yllyttämään”, ”kiihottamaan”, nostamaan tyytymättömyyttä ja tuohtumusta oikeusistuimia vastaan niin monien työtätekevien joukossa kuin mahdollista. Heihin kuuluvat ne (suuri enemmistö), jotka eivät vielä hyväksy, että valtio, mikä tahansa valtio ja sen oikeusistuimet, välttämättä ovat luokkavallan väline.
Tai toinen esimerkki. Lenin puhuu ”huutavasta vääryydestä”. Syvällisesti Marxiin perehtyneenä hän kuitenkin tiesi erittäin hyvin, ettei ole luokkaeduista riippumatonta ”oikeutta” tai ”vääryyttä”. Tässä hän viittaa ja vetoaa käsitteiden ”oikeus” tai ”reiluus”, joita suosivat kapitalistisen yhteiskunnan ideologit, ja realiteettien, jotka tulevat esiin luokkataistelun kuluessa, väliseen ristiriitaan. Ja se on täysin oikein agitaation näkökulmasta.
Propagandastin täytyy tietysti olla syvällisempi, tutkia oikeuden käsitettä, sen kehitystä ja muuttumista kautta eri luokkayhteiskuntien ja sen väistämätöntä luokkasisältöä. Se ei kuitenkaan ole agitaation päävaikutin. Ne ”marxilaiset”, jotka tätä eivät ymmärrä, ovat porvarillisen ideologian ja idealisoitus luokkayhteiskuntaa heijastavien ajattomien yleistysten uhreja. Mikä tärkeintä, he eivät ymmärrä konkreettisesti sitä, miten työväenluokan asenteet todella muuttuvat. He eivät ymmärrä, mikä rooli kokemuksella, esimerkiksi poliisin roolista kaivoslakossa, on. He eivät ymmärrä eroa agitaation ja propagandan välillä.
Molemmat ovat tarpeellisia ja korvaamattomia, mutta molemmat eivät ole aina mahdollisia. Agitaatio vaatii suurempia voimia. Toki yksilö voi joskus agitoida tehokkaasti jotain yksittäistä epäkohtaa, esimerkiksi saippuan tai kunnollisen vessapaperin puuttumista vastaan yksittäisellä työpaikalla, mutta laaja agitaatio, jolla on yleinen kohde, ei ole mahdollista ilman huomattavaa joukkoa ihmisiä, jotka ovat sopivassa paikassa sitä harjoittaakseen, ilman puoluetta.
Joten mikä on tuon eron merkitys tänään? Valtaosin sosialistit Britanniassa eivät puhu tuhansille tai kymmenille tuhansille. Me puhumme pienille ihmismäärille, yleensä yrittäen saada heitä puolellemme yleisellä sosialistisella politiikalla eikä joukkoagitaation pohjalta. Niinpä se mitä me sanomme on perimmiltään propagandaa. Mutta tästä juuri sekaannus muodostuukin. On nimittäin useammanlaista propagandaa. On ero abstraktin propagandan ja sen propagandan välillä, joka toivottavasti voi johtaa toimintaan, konkreettisen tai realistisen propagandan välillä.
Abstrakti propaganda nostaa ajatuksia, jotka ovat muodollisesti oikeita, mutta eivät liity taisteluun tai tietoisuuden tasoon, joka vallitsee niiden joukossa, joille ajatuksia esitetään. Sanoa esimerkiksi, että sosialismissa palkkajärjestelmä lakkautetaan, on täysin oikein; tuollaisen vaatimuksen esittäminen työläisille tänään ei ole agitaatiota, vaan propagandaa abstrakteimmillaan. Samalla tavoin jatkuvat yleislakkovaatimukset riippumatta siitä, onko sellaiselle todellista näköalaa nykytilanteessa, eivät johda agitaatioon vaan vetäytymiseen todellisesta taistelusta tässä ja nyt.
Toisaalta realistinen propaganda lähtee oletuksesta, etteivät pienet sosialistiryhmät voi ratkaisevasti vaikuttaa tällä hetkellä suuriin työläisryhmiin useimmissa tapauksissa. Se olettaa kuitenkin myös, että on kiistoja erityiskysymyksistä, joiden ympärillä sosialistit voivat yrittää rakentaa. Niinpä realistinen propagandisti tehtaassa ei vaadi palkkajärjestelmän lakkauttamista. Hän esittää joukon vaatimuksia, jotka toivottavasti voivat johtaa taistelun voittoon, ja ainakin yli ammattiyhdistysbyrokratian symbolisten yritysten. Niinpä he esittävät esimerkiksi tasakorotusta, ettei palkkavaatimuksesta tingitä, että lakkoon menevät kaikki samalla eikä eri osissa jne.
Tasapaino kuntoon
Mikään tästä ei ole agitaatiota siinä mielessä kuin Lenin siitä puhui, tässä muutama sosialisti nostaa joukon ajatuksia siitä, miten voittaa. Mutta ei se ole myöskään abstraktia propagandaa, koska se liittyy todelliseen taisteluun ja siten voi liittyä työvoiman merkittävään vähemmistöön. Se tarkoittaa, että realistinen propaganda voi saada vastakaikua paljon suuremmassa ihmisjoukossa kuin niissä, jotka ovat täysin avoimia sosialistisille ajatuksille. Tällä hetkellä hyvin pieni ihmisjoukko on avoin kaikille sosialismin ajatuksille. Suurempi ryhmä ei ehkä ole, mutta se voi silti hyväksyä paljon sosialistien propagandasta olla luottamatta toimitsijoihin, järjestäytymisestä rivitasolla jne.
Eron tärkeys on kahtalainen. Ne sosialistit, jotka uskovat tekevänsä propagandaa pienissä keskusteluryhmissään ja agitoivansa työpaikallaan, yliarvioivat hyvin luultavasti vaikutuksensa työläisten massoihin ja hukkaavat siksi tilaisuuden luoda pohjaa pienen kannattajajoukon keskuudessa. Ne jotka uskovat vain nostavansa abstraktia propagandaa keskusteluissaan toisten sosialistien kanssa ja työpaikallaan, omaksuvat todennäköisesti sivustakatsojen asenteen, kun todellisia taisteluita puhkeaa.
Nostamalla realistista propagandaa kautena, jona joukkoagitaatiot ei yleisesti ole mahdollista, sosialistit välttävät paljon todennäköisemmin molemmat ansat.
Sosialistiliitto 