Synkkenevät näkymät

Issue: 157

Posted on 22nd June 2016

Alex Callinicos

Kansainvälisesti uusliberaali järjestys jatkaa luhistumistaan. Donald Trump näyttää hankkivan kauppasotaa sekä Yhdysvaltain strategisen kilpailijan, Kiinan, että EU:n ja Kanadan kaltaisten liittolaisten kanssa samalla kun hän hakee liennytystä Pohjois-Korean kanssa, joka kerran oli roistovaltioista ylin. Kuten viime numerossamme esitimme, Trump on osoittanut olevansa kuolemanvakava sodanjälkeisen liberaalin kansainvälisen järjestelmän heikentämisessä.1 Se näkyy hänen suhtautumisessaan Saksaan, jonka paluu merkittäväksi talousmahdiksi täysin integroituneena läntiseen kapitalismiin on ollut tuon järjestyksen tärkein tukipylväs.

Trump on paitsi tehnyt täysin selväksi, että Saksan autoteollisuus olisi minkä tahansa transatlanttisen kauppasodan pääkohde, myös suoraan sekaantunut Saksan suuren hallituskoalition kriisiin maahanmuuton suhteen tarkoituksena samalla pakottaa Angela Merkel puolustuskannalle ja oikeuttaa oma hirviömäinen (ja nyt osin peruttu) politiikkansa pidättää siirtolaisperheiden lapsia USA:n Meksikon vastaisella rajalla ja erottaa nämä vanhemmistaan.2 Kuten Financial Timesin kolumnisti Gideon Rachman asian esitti, ”Trumpille ja hänen eurooppalaisille alt-right -liittolaisilleen Merkelin kaatuminen olisi eräänlainen todistus – että äänestäjäkunta on päättäviäisesti torjunut hänen päätöksensä sallia yli miljoona siirtolaista Saksaan vuonna 2015”.3 Trump on käynnistämässä yleistä hyökkäystä uusliberaalia ”äärikeskustaa” vastaan oikealta ja innottaa jäljittelijöitä ja rohkaistuneita fasisteja kaikkialla.

Samaan aikaan valtavirran politiikka Britanniassa on Brexitin vaikeuksissa. Britannian pitkät jäähyväiset EU:lle ovat sekä yleisen kriisin tulosta että sen pahentumista.4 Nyt se jäytää kahta pääpuoluetta, jotka nousivat viime parlamenttivaaleissa vahvempina kuin mitä ne olivat olleet sukupolveen. Molemmilla on kahtalainen haaste – ulkoisesti EU, joka on päättänyt käyttää neuvotteluylivoimaansa pakottaakseen Britannialle mahdollisimman huonon lähtösopimuksen, ja kotimaassa voimakkaat vähemmistöt, joilla suhde Brysseliin on polttava poliittinen prioriteetti tavalla, jota se useimmille ihmisille ei ole, äänestivät he sitten kansanäänestyksessä millä tavalla.

Tämä umpikuja on pahempi Theresa Mayn hallitukselle. Hän hivuttautuu kohti lopullista Brexit-sovintoa, joka jättäisi Britannian vielä hyvin lähelle EU:ta, mutta jättäisi maan sen päätöksentekoprosessin ulkopuolelle, pääasiassa koska kaikki muut vaihtoehdot olisivat tuhoisia hallitseville kapitalistien eduille. Tuollainen tulos on kuitenkin kauhistus brexitin kannattajien vahvalle vähemmistölle hallituksessa ja konservatiivien takarivin kansanedustajille, jotka vilpittömästi uskovat, että Britanniaa odottaa menestyksekäs ja vahva tulevaisuus Brysselistä irtautumisen myötä. Siksi hänen on luovittava, taktikoitava ja viivyteltävä puolueen sisäisen kitkan ja liike-elämän luottamuksen menettämisen hinnalla.

Vaikka pääsy Euroopan markkinoille on ensisijaisen tärkeätä Britannian kapitalismille, politiikka on tässä prosessissa vahvassa asemassa talouteen nähden, kuten työantajajärjestö CBI yhä äänekkäämmin valittaa. Sen luopuva puheenjohtaja, Paul Drechsler, syyttää konservatiiveja ja labouria molempia siitä, että niitä ”kalvaa” ”poliittinsen väittelyn ja ideologian festivaali” ja varoittaa brittiläisten yhtiöiden siirtävän pääomaa ulkomaille osa Brexitin vastaista ”varasuunnitelmaa”.5 Hän ennusti myös, että ellei Britannia pysy tulliliitossa EU:n kanssa, ”maassa on teollisuudenaloja, jotka saattavat hävitä”, eritoten autoteollisuus.6 Johtavat yritykset – esimerkiksi Airbus, BMW, Siemens, Unipart – ovat kommentoineet varoituksin kovan Brexitin ikävistä seurauksista. Bronwen Maddox Institute for Government -ajatuspajasta on tiivistänyt mukavasti Mayn ponnistusten nurkkakuntaisen polttopisteen: ”Jotta Britannia eroaisi EU:sta, hänen on keksittävä Brexit-versio, jonka voivat hyväksyä hänen hallituksensa, konservatiiviset kansanedustajat, koko alahuone sekä muuten EU:n neuvottelijatkin. On mahdollista, ettei sellaista versiota ole olemassa.”7

Päällisin puolin tilanne näyttäisi paremmalta Jeremy Corbynin Labour-puolueelle. Hänen harkitun monitulkintaisuuden kantansa Brexit-kysymyksessä on toiminut Labourin hyväksi vaaleissa ja tehnyt sille mahdolliseksi saada sekä eroa kannattavien että sitä vastustavien tuki viime vaaleissa. Tämän kannan ylläpitäminen käy kuitenkin yhä vaikeammaksi, koska poliittinen taistelu on kaventunut työlääseen EU:sta irtautumistä koskevan lain parlamenttikäsittelyyn. Koska konservatiivit menettivät enemmistönsä alahuoneessa kesäkuussa 2017 ja heillä on äänekkäät eroamista ja jäämistä kannattavat ryhmät, prosessi on olennaisesti horjuttava ja on todellinen mahdollisuus, että hallitus kärsii tappion, mikä ennakoisi Mayn kaatumista.

Mutta eivät pelkästään EU:ta kannattavat ja sitä vastustavat konservatiiviryhmät ole voimaantuneet tilanteesta. Labourissa on oma viides kolonnansa kiivaiden eroa vastustajien ryhmän muodossa. Sen poliittinen lojaliteetti (ja siten lojaalisuuden puuten Corbynille) juontuvat Labourin oikeistosta. Sen kapinointia ovat itse asiassa yllyttäneet sivusta hahmot Uuden Labourin aikakaudelta – häpeällisimmän puolueen historiassa, kun se myi sielunsa Citylle ja George W. Bushille – itse Tony Blairin johtamina.  Aivan hiljattain, kesäkuun puolivälissä, 75 kansanedustajaa ohitti ryhmän kehotuksen äänestää tyhjää ja äänestivät ylähuoneen hyväksymän muutoksen puolesta, jossa ehdotettiin Britannian pysymistä Euroopan talousalueessa (ETA) Brexitin jälkeen, kuten Norja ja Islanti.

Osin vastauksensa tähän Corbyn on Mayn tavoin hivuttautunut lähelle pehmeän Brexitin tukemista. Hän kuitenkin vastustaa edelleen Britannian pysymistä yhteismarkkinoilla, mikä rajoittaisi talouspolitiikkaa, jota Labour-hallitus ajaisi. Hän johti viime vuonna Labourin parhaaseen ääniosuuteen miltei 20 vuoteen ohjelmassa, jossa oli kunnollisia, joskin maltillisia talous- ja sosiaaliuudistuksia – ne tuntuivat radikaaleilta vain uusliberalismin rappeuttavan vaikutuksen takia ja siksi, että hän ja varjotalousminierit John McDonnell näyttävät sitoutuneen todella panemaan ne toimeen. He ovat nostaneet vasemmiston toiveita Britanniassa korkeammalle kuin pitkään aikaan.

Silti muutaman viime kuukauden aikana liikevoimaa on selvästi menetetty eikä vain parlamentin Brexit-uuvutustaistelun vuoksi. Se ettei Labourin onnistunut tehdä laajasti odotettua läpimurtoa Lontoon paikallisvaaleissa 3. toukokuuta ja kaataa ainakin yksi konservatiivien tukikohdista Kensington-Chelseassa, Wandsworthissa ja Westminster-Barnetissa johti laajaan spekulointiin siitä, että Corbyn olisi ohittanut huippunsa.  Esimerkiksi tv-kanava ITV poliittinen toimittaja Robert Peston kommentoi: ”Labour ei ole hälventänyt laajalle levinnyttä huolta omissa riveissään, että me olemme saattaneet jo todistaa Corbynin parhaat päivät”.8

Tietysti on olemassa agenda, jonka jakavat konservatiivit, Labourin oikeisto ja suuri osa tiedotusvälineitä, jotka kaikki haluavat nähdä Corbynin epäonnistuvan. Labourin kannattajat voivat oikeutetusti todeta, että puolueen ääniosuus kasvoi Lontoossa neljä prosenttiyksikköä. Mutta konservatiivien epäsuosion hyödyntämisessä Lontoossa – hyvin kirjavassa kaupunkiketjussa, joka vuonna 2016 kannatti voimakkaasti EU:ssä pysymistä – epäonnistuminen oli merkittävä. Se osti Mayn kipeästi tarvitsemaa aikaa. Lisäksi äänestys tapahtui samaan aikaan, kun kaikki eri Corbynin vastaiset voimat nostivat myrskyn Labourin juutalaisvastaisuudesta. Pohjois-Lontoon Barnet, Labourin päätavoite, siirtyi konservatiivien valtaan kun Labour menetti useita paikkoja vaalipiireissä, joissa on laaja juutalaisväestö.

Totuus ja valheet juutalaisvastaisuudesta

Tämä julkaisu ottaa kysymyksen juutalaisvastaisuudesta hyvin vakavasti, kuten Rob Fergusonin vahva artikkeli viime vuonna osoitti.9 Juutalaisvastaisuus modernissa rasistisessa muodossaan oli ideologisena ajurina 1900-luvun pahimmalle rikokselle, natsien yritykselle hävittää Euroopan juutalaiset.  Tuo sama ideologia esittää tärkeätä osaa uuden äärioikeiston kehityksessä, jota elvyttää uudelleen alt-rightin rooli Trumpin vaalivoitossa, mutta joka voimakkain Euroopassa. On kuitenkin paradoksaalista, että uusin antisemitismin vastainen kampanja Britanniassa ei reagoi tähän todelliseen uhkaan, vaan on sen sijaan ottanut kohteekseen Corbynin Labour-puolueen. Se ei ole käsitellyt Labourin todellisia tekoja kysymyksessä – esimerkiksi sen ministereiden ajamaa sota-ajan kokoomushallituksen linjaa olla pelastamatta juutalaisia natseilta.10

Sen sijaan kiivaan hyökkäyksen kohteena on ollut Corbyn itse ja yleisemmin Labourin vasemmisto. Tuon hyökkäyksen älyllinen sisältö ei nouse korkeammalla kuin samaistamaan antisionismin antisemitismiin, jonka Israelin valtion puolustajat esittävät – samastamisen, jonka käytännössä ovat omaksuneet EU ja Britannian hallitus hyväksyessään International Holocaust Remembrance Alliancen ”työmääritelmän” antisemitismistä. Ajatellaanpa esimerkiksi tapaa, jolla Israelin siirtokuntalaisalkuperän historiallinen tutkiminen voidaan tuomita juutalaisvastaiseksi tässä määritelmässä: ”Juutalaiskansan itsemääräämisoikeuden kiistäminen esimerkiksi väittämällä, että Israelin valtion olemassaolo on rasistinen hanke”.11

Yksi valheellinen yritys antaa akateemista uskottavuutta ajatukselle ”vasemmistoantisemitismistä” valitsee Ken Livingstonen tällaisen samastamisen torjumisesta.12 Tämä antaa ymmärtää, että yksi tämän kampanjan lähteistä (ei tosin tärkein) on lahjus sionisteilta, jotka ovat kauhuissaan antisionistista johtajana Labourissa, jossa Israelin kannattajat ovat perinteisesti olleet hyvissä asemissa. Silloin tällöin syytöstä vasemmistoantisemitismistä on älyllisesti vahvistanut huomattavan kanadalaisen marxilaisen Moishe Postonen argumenttien vetovoima. Postone, joka kuoli maaliskuussa, kirjoitti merkittävän tutkimuksen Marxin poliittisen taloustieteen kritiikistä. Hän oli kuitenkin myös suosija erikoiselle Antideutsch-liikkeelle Saksassa, joka katsoo, että vasemmiston olisi vastattava juutalaisten joukkomurhaan tukemalla Israelia, ikään kuin palestiinalaisten pitäisi maksaa Euroopan imperialismin tekemistä rikoksista.

Postone lohdutti tätä suuntausta väittämällä, että Irakin sodan vastustaminen ja laajemmin nykyiset antikapitalistiset liikkeet olivat sopeutuneet ”oletettavasti hegemonianvastaiseen ideologiaan”, joka vallitsi arabimaailmassa ja perustui ”Britannian ja sitten Amerikan hegemonian yhdistämiseen maailmanlaajuisen pääoman hegemoniaan sekä jälkimmäisen henkilöimiseen juutalaisina”.13 Hän väittää paikkansapitävästi, että moderni rasistinen antisemitismi (eron keskiaikaiseen kristilliseen uskonnolliseen varianttiin) sisältää valheellisen antikapitalismin muodon. Kuten hän asian esittää, ”moderni antisemitismi voidaan ymmärtää fetisistisenä, yksipuolisena muotona antikapitalismista, joka ymmärtää kapitalismin vain sen abstraktin ulottuuvuuden muodossa ja biologistisesti samastaa tuon ulottuvuuden juutalaisiin ja kapitalismin konkreettisen ulottuvuuden ’arjalaisiin'”.14 Torjuessaan Hitlerin ”kansainvälisiksi finanssijuutalaisiksi” kutsuman salaliiton natsit saattoivat tarjota kritiikin talousjärjestelmää kohtaan, joka oli pettänyt Saksan massat niin perusteellisesti suuren laman aikana vuoden 1929 jälkeen ja siten rakentaa pseudovallankumouksellista liikettä.15 Tämä ideologia ajoi vallassa olevan kansallissosialistisen hallinnon radikalisoitumista, mikä huipentui kattavan sodan oloissa juutalaisten joukkomurhaan.16

Postone ei kuitenkaan tule korostaneeksi riittävästi, että rodullinen antisemitismi on pseudovallankumouksellinen ideologia. Sen sijaan että se kehittäisi aidosti järjestelmää koskevan kapitalismikritiikin, se ottaa tähtäimeen kuvitellun rotusalaliiton. Marx taas käsitteellistää kapitalistisen tuotantotavan yhdistettynä kokonaisuutena, joka, kuten Postone itse ilmaisee, ”alistaa ihmiset persoonattomille rakenteellisille imperatiiveille ja rajoituksille”.17 Kapitalistit itse eivät ole jokin hämärä ryhmä, joka vetelee naruista näyttämön takana, vaan, kuten Marx tunnetusti sanoo ”taloudellisten yleiskäsitteiden  (kategoriain) henkilöitymisiä, määrättyjen luokkasuhteiden ja etujen kannattajia”.18 Niinpä antisemitismi edustaa luokkavastakohtien siirtämistä kuvitteellisiin rotukonflikteihin, siten – huolimatta raskaista yleiskustannuksista, joita kansallissosialistinen ideologia lopulta asetti Saksan kapitalismille – auttaen pelastamaan järjestelmän, jota vastaan se väittää hyökkäävänsä. Tällä tavoin antisemitismi – jonka Saksan sosialidemokraattien johtaja August Bebel tuomitsi ”typerysten sosialismiksi” – ei voi koskaan olla osa aitoa vasemmistoa. Vastoin Postonen mustamaalausta globalisaation vastainen liike 2000-luvun alussa ei mennyt lähellekään sitä.

Mutta tästä syystä antisemitismi on myös yhä tärkeä nykyiselle fasistiselle oikeistolle. Toisen maailmansodan jälkeen antisemitismi ei ole ollut keskeinen kysymys, jonka ympärille natsit olisivat yrittäneet mobilisoida Länsi-Euroopassa. Heidän rasistinen kampanjointinsa on kohdistunut toisiin ryhmiin – kansainyhteisöstä tulleisiin siirtolaisiin Britanniassa 60- ja 70-luvulla, muslimeihin tänään. Antisemitismi on kuitenkin nykyfasismin ideologisessa liimassa, koska se tarjoaa sen kaadereille pseudoantikapitalismin muodon, jonka salaliittolaiskuvitelmat tarjoavat päällepäin ”syvemmän” selityksen taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle kurjuudelle, jonka uusliberalismi ja pitkä lama ovat aiheuttaneet. Tämän vuoksi esimerkiksi juutalaisten joukkomurhan kiistäminen on yhä yleistä äärioikeistossa. Heidän pakkomielteensä liberaalista sijoitusrahastoimpressaarista George Sorosista on hyvin oireellista: hänen tuomitsemisensa toimii käytännössä heidän kaikesta maailman pahasta vastuussa pitämänsä ”juutalaisen finanssipääoman” salaliiton hyödyntämisenä.

Antisemitismi siis todella merkitsee yhä. Mutta se ei ole mikä voimien asetelmaa – konservatiiveja ja etenkin blairilaisia – kiinnostaa Labourin oletetun antisemitismin tuomitsemisessa. Joitakin ajaa ensi sijassa heidän kiinnostuksensa puolustaa Israelia. Sen arvostelijoiden leimaaminen antisemitisteiksi on ollut heidän tehokkain ideologinen työkalunsa – miksi luopua siitä nyt? Blair asetti Labourin oikeiston Israelin kannalle voimakkaammin kuin mitä aiemmin oli ollut (kun usein juuri Labourin vasemmisto tuki äänekkäimmin Israelia, joka oman työväenpuolueensa johdolla vuoteen 1977 väitti olevansa ”sosialistinen”).

Tämä ei kuitenkaan ole kampanjan päätekijä. Yksi halkeama, jonka kautta antisemitismi voi ryömiä aitoon vasemmistoon, on Israel-lobbyn voiman liioittelu. USA:n ja Euroopan hallitsevat luokat eivät tue Israeli ensi sijassa tämän lobbyn ponnistelujen vuoksi, vaan koska se on siirtokuntalaisten kolonialistinen valtio, joka on rakenteellisesti konfliktissa palestiinalaisten, jotka se on karkottanut, ja siten laajemmin arabimassojen kanssa. Israel on siksi läntisen imperialismin luotettava liittolainen epävakaalla, mutta taloudellisesti silti tärkeällä alueella. Tästä johtuu nykyisen antisemitistisen oikeiston tuki Israelille linnoituksena ”islamilaista fundamentalismia” vastaan.

Samalla tavoin Labourin syyttäminen antisemitismistä on hyvä tapa pitää Corbyn heikommassa asemassa. Hän on valtavan suosittu puoluejohtaja eikä blairilainen oikeisto ole pystynyt kajoamaan häneen. Hänen lauhkea ja maltillinen persoonansa tekee hänestä täydellinen politiikanvastaisen poliitikon (sekä skandaalittoman). Myös hänen ja McDonnellin laatima talousohjelma on suosittu. Loputtoman syytökset pehmeydestä antisemitismin suhteen, mitä herkeämätön lehtikirjoittelu ruokkii, ovat keino, jolla häntä voidaan tahrata ja pakottaa puolustuskannalle – siitä huolimatta, että hänen historiansa rasismin ja fasismin vastustajana on esimerkillinen.19

Kampanja epäilemättä jatkuu. Onhan se tuottanut tulosta. Labourin takapakkia Barnetissa seurasi Livingstonen eroaminen puolueesta. Labourin vasemmiston yhden historiallisen hahmon pakottaminen ulos puolueesta on Corbynin-vastaisen ryhmittymän suuri voitto. Syy kahden vuoden määräaikaiseen erottamiseen Labourista, mikä edelsi Livingstonen eroa – että hän sanoi radiohaastattelussa huhtikuussa 2016, että ”Hitler tuki sionismia, ennen kuin sekosi ja päätyi tappamaan kuusi miljoonaa juutalaista – ei ole niinkään todiste aidosta antisemitismistä hänen osaltaan kuin esimerkki, millaiset sudenkuopat antisionisista vasemmistoa uhkaavat. Muotoilu oli epäilemättä surkea – Hitler ei koskaan tukenut sionismia eikä juutalaisten hävittäminen ollut hänen hulluudestaan johtuvaa. Livingstone yritti luultavasti olla provokatiivinen vetoamalla kiistattomaan historialliseen seikkaan, että kansallissosialistinen hallinto ja sionistijärjestöt solmivat elokuussa 1933 niin kutsutun Haavaran sopimuksen, jonka puitteissa 50 000 Saksan juutalaista ja yli 100 miljoonan markan edestä juutalaisten varoja siirrettiin Palestiinaan toisen maailmansodan puhkeamiseen mennessä.20

Tämä yhteistyö – joka oli läpikotaisin opportunistinen kummaltakin puolelta ja jonka teki tyhjäksi maailmanlaajuinen imperialistinen sota, jossa valtioiden miehittäminen, joissa oli laajat juutalaisväestöt, sai natsit omaksumaan laajemmen tuhontapolitiikan – ei ole kuitenkaan se perusta, jolla sionismin kritiikin tulisi ottaa kantansa. Sellaisena olisi oltava Israelin harjoittaman jatkuvan palestiinalaisten karkottamisen ja sorron. Tämä, eivätkä epämääräiset historialliset väittelyt, on se joka on luonut maailmanlaajuisen Palestiina-solidaarisuusliikkeen. Livingstonen huonosti harkittu yritys provosoida osoittaa, kuinka sionismin arvostelijat voivat jumiutua niin polemiikkiin voimakkaiden vastustajiensa kanssa, että saavat pakkomielteen sokkivaikutuksista pikemminkin kuin väittelyn voittamisesta.

Poliittisesti on kuitenkin merkittävää, että Livingstone todella pakotettiin eroamaan Corbynin johdon suostumuksella sen sanoessa, että eroaminen oli ”oikein tehty”. Livingstone käytännössä kaatui miekkaansa puolueen takia, jonka jäsenenä hän oli ollut 50 vuotta. Entiset Labourin vasemmiston johtajat – esimerkiksi Stafford Cripps ja Aneurin Bevan – erotettiin vain, että he myöhemmin palaisivat, kuten Livingstone teki asettuessaan Labouria vastaan vuoden 2000 Lontoon pormestarivaalissa. Hänen ei kannata pidättää henkeä tällä kertaa. Corbynin vastustajat kohdistavat hyökkäyksiä vasemmiston hahmoja vastaan antisemitismistä ja hän antanee heille todennäköisesti lisää päitä, vaikka se vain lisää heidän ruokahaluaan.

Varovaisuuden kallis hinta

Corbynin johdon varovainen ja puolustuskannalla oleva reaktio antisemitismikampanjaan on oireellinen sen yleisemmästä kannasta. Tämä on nähty jo Brexitin tapauksessa. Corbyn ja McDonnell ovat pysyneet lujina puolustaessaan leikkausten vastaista talouspolitiikkaansa, mutta etenkin jälkimmäinen on pyrkinyt sävyttämään sitä suurliike-elämälle maistuvammaksi. Financial Times kuvasi hänet kosiskelemassa rahoittajayleisöä askettäisessä CityUK-konferenssissa:

Esittelynä edellinen puhuja, finanssiministeri John Glen, oli hyökännyt ”yksinäinen susi” McDonnellia vastaan sanoen, että tämä oli suurempi riski kuin Brexit. Vastoin odotuksia McDonnell hurmasi ainakin jotkut… Hänen avauksensa herätti tirskuntaa: ”Edellinen paneeli kysyi, mikä on hirvittävin meitä kaikkia tällä hetkellä uhkaava asia. Ilmeisesti minä olen se hirvittävin asia, [Glenin] mukaan”.

Hän siirtyi vakavaan asiaan varottaen Brexitib riskistä työpaikoille. Kapitalismin kumoamista ei mainittu. ”En odota teidän liittyvän Labouriin,” hän letkautti, mutta korosti ovensa olevan rahoittajille avoin ”kumppaneina”. CityUK:n (ja Barclaysin) puheenjohtaja John McFarlane näytti myydyltä. ”Hän vaikuttaa kunnon tyypiltä,” hän kertoi City Insiderille myöhemmin. ”Menen tapaamaan häntä”.21

McDonnellin tiedetään varoittaneen, että pääomapako olisi suuri ongelma Labour-hallitukselle.  Siksi ei haittaa yrittää viekotella Cityä. Viehätysvoima ei kuitenkaan pitkälle riitä. Niin on etenkin, jos jakaa post-keynesiläisen lähestymistavan, joka näyttää vallitsevan McDonnellin joukkueessa, koska se pitää rahoitusta epätasa-arvon ja talouskriisin tärkeimpänä edistäjänä. On vaikea nähdä, kuinka City voi olla kumppani Labour-hallitukselle, joka pyrkii irti uusliberalismista, jos se on ongelman lähde.22

Saman sekoituksen periaatetta ja moniselitteisyyttä löytää talouden kanssa kaikkein suurimmasta ongelmasta – rodusta ja siirtolaisuudesta. Se on tietenkin yleistä eikä puhtaasti brittiläinen kysymys. Niinpä meillä on juuri nyt Melania Trump ilmaisemassa huoltaan puolisonsa politiikasta erottaa ”laittomat” lapset perheistään pidätyskeskuksissa, vaivalla kokoonsaatu suuri liittouma Saksassa uhkaamassa romahtaa kiistoihin turvapaikkapolitiikasta ja Italian uusi hallitus, jossa oikeistolaisen ja rasistisen Legan johtaja ja sisäministeri Matteo Salvini määrää tahdin ja alkaa käännyttää takaisin Välimerellä ajelehtivia pakolaisveneitä. Siirtolaisvastainen politiikka on yleistymässä kansainvälisesti. Trump sanoo tekevänsä ”vahvoista rajoista ja rikollisuudesta” pääasian välivaaleissa samalla kun EU:n huippukokouksessa siitä, miten siirtolaisuuden ”taakka” jaetaan, Italian pääministeri Giuseppe Conte esti linjan, jonka Merkel oli toivonut pelastavan hänen hallituksensa.

Rasismi on syvä halkeama myös brittiläisessä yhteiskunnassa. Se ei kuitenkaan välttämättä suosi oikeistoa. Skandaali, jossa maahanmuuttovirasto pyrki laittomalla kampanjalla karkottamaan Windrush-sukupolven lapsia – siirtolaisten, jotka tulivat työskentelemään Britanniaan täysin kansalaisoikeuksin eri puolilta silloista brittiläistä kansainyhteisöä ja imperiumia 50- ja 60-luvulla – asetti Mayn hallituksen puolustuskannalle kysymysalueella, joka näyttää määrittävän hänen politiikkaansa enemmän kuin mikään.

Corbyn ja hänen varjosisäministerinsä Diane Abbott torjuivat tietysti nopeasti sen, mitä he oikeutetusti kutsuivat skandaaliksi. Mutta vaikka molemmat ovat erinomaiselle tavalla urallaan puolustaneet siirtolaisuuden etuja (ja karkotusuhan alla olevia yksittäisiä siirtolaisia), heidän politiikkansa on täynnä varaumia. Me olemme nähneet tämän surullisen näkymän Abbottin vastustaessa armahdusta ”aidosti” laittomille siirtolaisille.23 Ja viime vuoden alkupuolella Corbyn hylkäsi aiemman tukensa eurooppalaisten vapaalle liikkuvuudelle Britanniaan ja Britanniasta. Häneen kohdistui ankara paine – vapaasta liikkuvuudesta luopuminen on jotain, mihin blairilainen oikeisto ja ammattiliittobyrokratian vasemmisto ovat voimakkaasti sitoutuneet. Mutta nyt vapaasta liikkuvuudesta luopuminen on nostettu periaatteeksi – on esimerkiksi vedottu oikeuttamaan vastustus Britannia jäämisestä ETA:n tai Euroopan yhteismarkkinoiden jäseneksi

Corbynin johdon lähestymistapaa läpitunkeva varovaisuus johtuu suurelta osin vaalipolitiikasta. Nykytilanne tarjoaa valtavan palkinnon: Mayn hallitus saattaa lopulta hajota, mikä tietää parlamenttivaaleja, jotka voisivat nostaa valtaan vasemmistojohtoisen Labour-hallituksen. Mutta mahdollisuus on niin loistava, että se rohkaisee riskienvälttämisstrategiaan olla tekemättä mitään, mikä sen vaarantaisi. Ongelma on, että huolimatta epäsuositusta johtajastaan, jatkuvista möhläyksistä ja laajalle levinneestä hajaannuksesta konservatiivit ovat sitkeästi mielipidetiedusteluissa edellä. Corbyn kannattajineen sysäsi Labouria eteenpäin parlamenttivaaleissa 8. kesäkuuta 2017 aivan toisella lähestymistavalla – rohkeasti kampanjoimalla leikkausten vastaisen ohjelmansa puolesta, minkä aikana Corbyn reagoi Manchesterin pommi-iskuun 22. toukokuuta vahvistamalla vastustuksensa Irakin sodalle.

Rohkeutta tarvitaan tänäänkin. Corbynin Labour-puolueen viime vuonna saavuttama edistyminen on pidettävissä vain hyökkäävämmällä toiminnalla. Niin politiikassa kuin sodassakin, menestys on menettävissä oleva etu. Se johtuu siitä, ettei vihollinen pysy paikoillaan, vaan reagoi epäonnistumiseen omaksumalla uusia muotoja.

Yksi silmiinpistävimpiä tapahtumia valtapolitiikassa viime vuoden aikana on ollut UKIP:n häviö vaaleissa. Monien sen entisten äänestäjinen siirtyminen konservatiiveihin auttoi Mayta selviämään paikallisvaaleista. Hyvin tervetullutta UKIP:n taantumista voimana valtapolitiikassa on kuitenkin saatellut merkittävä ja uhkaava rasistisen oikeiston uudellenjärjestäytyminen. Football Lads Alliancen synty – näennäisesti taistelemaan ”kaikkea ääriajattelua” vastaan vastauksena London Bridgen terroristi-iskua vastaan kesäkuussa 2017, mutta todellisuudessa tarjoamaan uuden perustan islamofobiselle mobilisoinnille – on merkkinä ensimmäisen vakavan äärioikeiston katuliikkeen synnystä sitten English Defence Leaguen lopun. Äskettäin irtautuneesta Democratic Football Lads Alliancesta on tullut tehokkaampi kampanjointivoima yhteistyössä viimeisimmän UKIP-johtajan, Gerard Battenin kanssa, jonka on onnistunut houkutella eräitä johtavia alt-right -hahmoja.

Tämän uuden liikkeen potentiaali nähtiin 9. kesäkuuta, kun 15 000 ihmistä marssi läpi Lontoon keskustan osoittaen mieltään EDL:n entisen johtajan Tommy Robinsonin oikeuden halventamisesta saamaa vankeustuomiota vastaan. Se on luultavasti suurin mielenosoitus, jonka äärioikeisto on Britanniassa pystynyt järjestämään. Oswald Mosleyn Britannian fasistiliiton liikehdinnät 30-luvulla eivät näyttäisi koskaan ylittäneen muutamaa tuhatta henkeä.24 Tärkeimmät sodanjälkeiset natsijärjestöt – 70-luvun National Front ja British National Party 1990-luvulla ja 2000-luvulla – eivät pystyneet luomaan minkäänlaisia katuliikkeitä.

Mielenosoituksessa 9. kesäkuuta oli useita erilaisia aineksia – rooli, jota Robinson on alkanut esittää kansainvälisenä äärioikeiston symbolina, merkittävien äärioikeistolaisten voimien osoittama solidaarisuus eri puolilta maailmaa (hollantilaisen islamofobin Geert Wildersin puhe, tukiviestit Steve Bannonilta, USA:n alt-rightin mesenaatilta ja Trumpin entiseltä neuvonantajalta sekä Rassemblement Nationalilta, kuten Ranskan Front National nykyään itseään kutsuu), Britannian äärioikeiston eri elementtien yhtyminen (UKIP, BNP:n ja EDL:n sirpaleet, FLA/DFLA:n kannattajat, valkoista ylivaltaa ajava Generation Identity). Mielenosoituksessa oli myös selvää sen taipumus väkivaltaan, mikä johti yhteenottoihin poliisin kanssa, ja avoimen monien osanottajien tekemät fasistitervehdykset.

Anti-Nazi Leaguen National Frontille aiheuttaman kattavan tappion jälkeen 70-luvun lopulla BNP keskittyi niin kutsuttuun ”eurofasistiseen” strategiaan esiintymällä ”kunniallisena” rasistisena vaalivoimana ja pysymällä pois kaduilta. EDL syntyi, kun tuo strategia epäonnistui eikä BNP:n onnistunut rakentaa menestykselle, jonka se saavutti voitettuaa paikkoja EU-parlamentissa vuonna 2009. Se osoitti potentiaalia, joka on olemassa fasistisen katuliikkeen kehittämiseksi islamofobian pohjalta, mutta joutui puolustuskannalle Unite against Fascism -liikkeen vastamobilisaatioiden pakottamana, mikä huipentui tappioon vuosina 2012-13 sen yrittäessä järjestää marsseja Waltham Forestin ja Tower Hamletsin muslimivaltaisilla alueilla.

Nyt kuitenkin äärioikeiston maailmanlaajuisen kasvun taustaa vasten nähdään paljon uhkaavamman katuliikkeen synty. Toistaiseksi Stand Up To Racism (SUTR) -liikkeen vastamobilisoinnit FLA:ta ja DFLA:ta vastaan ovat tavallisesti olleet paljon rasistisia marsseja pienempiä. Näin oli etenkin 9. kesäkuuta. On ollut vaikeata motivoida vasemmistoa kokonaisuutena näitä mielenosoituksia vastaan. Tämä on heijastanut sekä monien aktivistien kiinnostusta rakentaa Corbynin Labour-puoluetta (esimerkiksi vaalityö paikallisvaaleissa) ja sitä, ettei FLA/DFLA:ta haluta nähdä vakavana poliittisena uhkana – se miten nämä organisaatiot käyttävät jalkapallofanien ryhmiä on älykästä, sillä siten nojataan olemassaoleviin verkostoihin ja voidaan vedota harhakuvaan, että jalkapallo on vain epäpoliittinen osa ”populaarikulttuuria”.

Tyytyväisyyteen ei kuitenkaan nyt ole mitään aihetta. Me voimme käydä hienoja keskusteluita siitä, mitkä äärioikeiston eri aineksista ovat aidosti fasistisia. 9. kesäkuuta kuitenkin osoitti, että meidän edessämme on kasvava katuliike, joka toimii hautomona todelliselle fasismille. Jos meidän ei onnistu reagoida, hinta voi käydä todella kalliiksi – etenkin mustille, aasialaisille ja etnisille vähemmistöille, jotka joutuvat näiden mielenosoitusten laajuuden rohkaisemin fasistien kohteiksi: tuhopolttoiskut moskeijaan ja sikhitemppeliin Leedsissä kesäkuun alussa, heti Robinson-mielenosoituksen jälkeen, voi olla vasta alkua. Olemme muualla Euroopassa nähneet, kuinka aggressiivisten äärioikeistolaisten liikkeiden – esimerkiksi Alternative für Deutschlandin Saksassa ja Legan Italiassa – kehitys voi vetää koko poliittista näyttämöä oikealle. On vaikea nähdä, kuinka corbynilainen Labour-puolue voisi kukoistaa sellaisessa ympäristössä.

Eräänlainen ekonomismin muoto vasemmistossa usein hämärtää tarpeen asettua suoraan äärioikeistoa vastaan. Se alkaa oikeasta lähtökohdasta, että fasismin kasvumaaperän luo talouskriisi ja uusliberalismin tuhoisa vaikutus, ja päätyy siihen, että äärioikeistoa on vastustettava tarjoamalla houkutteleva vaihto järjestelmälle vasemmalta – Britannian tapauksessa rakentamalla Labouria Corbynin johdossa. On tietysti oleellista tarjota vaihtoehto, vaikka voidaankin kyseenalaista, ovatko Labourin suhteellisen maltilliset keynesiläiset uudistuksen tähän riittäviä.

Historian opetus kuitenkin on, että fasisteja vastaan on asetettuva myös suoraan. Se vaatii jatkuvaa vastamobilisaatiosta – joukkomielenosoituksia, jotka ovat äärioikeiston mielenosoituksia suurempia ja missä mahdollista, tekevät heidän marsseistaan mahdottomia. Olivat sen muut heikkoudet mitä tahansa, äärivasemmisto on Britanniassa osoittanut olevansa enemmän kuin kykenevät tähän – aina Cable Streetin taistelusta Mosleyn mustapaitoja vastaan lokakuussa 1936 National Frontin vastaisiin suuriin yhteenottoihin Wood Greenissä ja Lewishamissa 1977 ja EDL:n vastaisiin kamppailuihin muutama vuosi sitten. Uhkan laajuus tänään vaatii vieläkin suurempaa ponnistusta – etenkin SUTR:n rakentamista todellisena joukkoliikkeenä. SUTR:n konferenssit ovat olleet vaikuttavia sen tuen takia, jota johtavat hahmot Labour-puolueessa ovat osoittaneet, Corbynistä ja Abbottista itsestään alkaen. Tämän on kuitenkin heijastuttava ruohonjuuritasolla paikallisten, syvälle työväenluokkaisiin yhteisöihinsä juurtuneiden rasisminvastaisten liittoumieen kehittymiseen, samalla kun Anti-Nazi Leagueen verrattava voimakas propagandakampanja käydään valtakunnallisella tasolla. SUTR:n liikkeellepanema ja johtavien Labourin kansanedustajien, ay-aktiivien ja rasisminvastustajien 19. kesäkuuta allekirjoittama julkilausuma on hyvä alku, mutta paljon enemmän on tehtävä.25 UAF:llä, jolla on menestystä BNP:tä ja EDL:ää vastaan, on myöskin roolinsa esitettävänä.

On jo jonkin aikaa käynyt selväksi, että rotu ja siirtolaisuus jäsentävä koko poliittista väittelyä Britanniassa (ja merkittävässä määrin myös muualla Euroopassa). Nyt sen ikävät vaikutukset voi nähdä meidän kaduillamme. Tämä on haaste paitsi vallankumoukselliselle vasemmistolle ja sen pitkälle fasisminvastaisen organisoinnin perinteelle, myös kaikille niille, jotka ovat kerääntyneet Corbynin Labour-puolueeseen, mutta voivat nähdä näiden toiveidensa murskautuvat, jos eivät reagoi ääriokeiston elpymiseen.

Alex Callinicos is on Eurooppa-tutkimuksen professori Lontoon King’s Collegessa ja International Socialismin päätoimittaja

Viitteet

1 Callinicos, 2018. Kiitokset Joseph Choonaralle, Rob Fergusonille, Charlie Kimberille, John Roselle ja Camilla Roylelle heidän kommenteistaan tämän artikkelin luonnokseen.

2 Ks. https://twitter.com/realDonaldTrump/status/1008696508697513985

3 Rachman, 2018.

4 Callinicos, 2016 ja 2017.

5 Gordon, 2018.

6 Hodgson, 2018.

7 Maddox, 2018.

8 Peston, 2018.

9 Ferguson, 2017.

10 Newsinger, 2017.

11 Ks. www.holocaustremembrance.com/working-definition-antisemitism. Toukokuussa 2018 Libertyn vuosikokous antoi julkilausuman, jossa se tuomitsi ”työmääritelmän”: http://freespeechonisrael.org.uk/libertyihra

12 Hirsh, 2018, luku 1.

13 Postone, 2006, s. 101 ja 108.

14 Postone, 1993, s. 174, n115. Kehittyneemmästä analyysistä ks. Postone, 1980 Siinä on voimakkaita historiallisia ja teoreettisia näkemyksiä antisemitismin ja kansallissosialismin suhteesta, mutta se kallistuu sionistiseen poliittiseen johtopäätökseen.

15 Kershaw, 2000, s. 153.

16 Callinicos, 2001. Donny Gluckstein arvioi Horst Haenischin vaihtoehtoista marxilaista tulkintaa juutalaisten joukkotuhonnasta toisaalla tässä numerossa – ks. Haenisch, 2017

17 Postone, 1993, pp3-4.

18 Marx, 1913, s. IV.

19 Epäilemättä Anti-Nazi Leagueen osallistumisensa takia Corbyn osallistui tapaamiseen Marxismissa 1993, missä ensimmäistä kertaa nostin esille marxilaisen tulkinnan juutalaisten joukkotuhonnasta, mikä julkaistiin myöhemmin teoksessa Callinicos, 2001. Myötätunto, jota hän lyhyesti muutama vuosi sitten osoitti antisemitistisiä sävyjä omanneen seinämaalauksen taiteilijalle oli yksinkertaiesti virhe eikä ilmaissut Corbynin todellisia näkemyksiä.

20 Nicosia, 2000.

21 Jenkins, 2018.

22 Ks. keskustelua jälkikeynesiläisyydestä teoksessa Hardy, 2016.

23 BBC.n ohjelmassa Question Time 27 huhtikuuta: Ks. www.bbc.co.uk/news/av/uk-politics-43920554/question-time-should-there-be-amnesty-for-illegal-immigrants

24 Benewick, 1972.

25 Ks. www.theguardian.com/world/2018/jun/19/we-must-come-together-to-fight-the-resurgent-racist-right

Lähteet

Benewick, Robert, 1972, The Fascist Movement in Britain (Allen Lane).

Callinicos, Alex, 2001, “Plumbing the Depths: Marxism and the Holocaust”, Yale Journal of Criticism, volume 14, number 2, www.marxisme.dk/arkiv/callinic/2001/holocaust/

Callinicos, Alex, 2016, “Brexit: A World-Historic Turn”, International Socialism 151 (summer), http://isj.org.uk/brexit-a-world-historic-turn/ (online only)

Callinicos, Alex, 2017, “Britain and Europe on the Geopolitical Roller-Coaster”, Competition & Change, volume 21, number 3.

Callinicos, Alex, 2018, “Trump Gets Serious”, International Socialism 158 (spring), http://isj.org.uk/trump-gets-serious/

Ferguson, Rob, 2017, “Antisemitism and the Far Right Today”, International Socialism 154 (spring), http://isj.org.uk/antisemitism-and-the-far-right-today/

Gordon, Sarah, 2018, “Brexit Fears Forcing Companies to Shift Investments Offshore”, Financial Times (17 June), www.ft.com/content/9942f322-70a9-11e8-852d-d8b934ff5ffa

Haenisch, Horst, 2017, Faschismus und der Holocaust: Versuch einer Erklärung (Edition Aurora).

Hardy, Jane, 2016, “Radical Economics, Marxist Economics, and Marx’s Economics”, International Socialism 149 (winter), http://isj.org.uk/radical-economics-marxist-economics-and-marxs-economics/

Hirsh, David, 2018, Contemporary Left Antisemitism (Routledge).

Hodgson, Camilla, 2018, “CBI Warns UK Car Industry Faces ‘Extinction’ on Exit from Customs Union”, Financial Times (13 June), www.ft.com/content/8fc6f5a2-6edb-11e8-852d-d8b934ff5ffa

Jenkins, Patrick, 2018, “John McDonnell’s Charm Offensive Pays Off”, Financial Times (15 June), www.ft.com/content/9e7de94a-6fe2-11e8-92d3-6c13e5c92914

Kershaw, Ian, 2000, Hitler 1936-1945: Nemesis (Allen Lane).

Maddox, Bronwen, 2018, “High Noon for Theresa May as Parliament Bids for Brexit Say,” Financial Times (15 June), www.ft.com/content/94dd39fa-6f14-11e8-8863-a9bb262c5f53

Marx, Karl, 1976, Capital, volume I (Penguin).

Newsinger, John, 2017, “The Labour Party, Antisemitism and Zionism”, International Socialism 153 (winter), http://isj.org.uk/the-labour-party-anti-semitism-and-zionism/

Nicosia, Francis R, 2000, The Third Reich and the Palestine Question (Transaction Publishers).

Peston, Robert, 2018, “Local elections: Have We Witnessed Peak Corbyn?”, ITV News (4 May), www.itv.com/news/2018-05-04/local-elections-have-we-witnessed-peak-corbyn/

Postone, Moishe, 1980, “Antisemitism and National Socialism: Notes on the German Reaction to ‘Holocaust’”, New German Critique, volume 19, number 1.

Postone, Moishe, 1993, Time, Labour, and Social Domination: A Reinterpretation of Marx’s Critical Theory (Cambridge University Press).

Postone, Moishe, 2006, “History and Helplessness: Mass Mobilisation and Contemporary Forms of Anticapitalism”, Public Culture, volume 18, number 1.

Rachman, Gideon, 2018, “Why Donald Trump Has It In for Angela Merkel”, Financial Times (19 June), www.ft.com/content/4d3e3324-73ab-11e8-aa31-31da4279a601

artikkelin alkuteksti on osoitteessa http://isj.org.uk/darkening-prospects/