Miten Palestiina voi vapautua?

Fatah-

 

Palestiinalaiset ovat urheasti taistelleet Israelia vastaan niin aseellisesti kuin joukkotoiminnassa. Nick Clarkin mukaan Lähi-idässä tarvitaan kuitenkin vallankumous vapauden saavuttamiseksi.

Vaikka useimmat ihmiset eri puolilla maailmaa reagoivat kauhistuneina Gazan teurastukseen, Israelin tukijat alkoivat työstää omaa tarinaansa surmattujen mustamaalaamiseksi.

Israelin puolustajat tuomitsivat surmatut ”väkivaltaisina terroristeina”, jotka olivat omineet rauhanomaiset mielenosoitukset.

Todellisuudessa ei ”rauhanomaisten” mielenosoitusten ja väkivaltaisen vastarinnan välillä ole selkeärajaista jakoa.

Palestiinalaisten taistelun historiaan on aina kuulunut joukkoliikehdintä. Siihen on liittynyt myös sankarillista aseellista taistelua, jota ovat käyneet sissijärjestöt, jotka ovat keskittyneet Israelin lyömiseen sotilaallisesti ja ovat nauttineet kansan tukea.

Näiden kahden välillä on mutkikas ja ristiriitainen suhde. Useimmissa palestiinalaisten kapinoissa on ollut molempia elementtejä.

Vuosina 1936—1939 suuri palestiinalaisten kapina, johon liittyi laajoja lakkoja, mellakoita ja mielenosoituksia sekä sissisotaa, ravisteli brittiläistä imperiumia.

Palestiinan brittihallitsijat syyttivät palestiinalaisten ”virallisia” johtajia kansannoususta. Todellisuudessa sen olivat organisoineet ja koordinoineet paikalliset kansankomiteat.

Kapina oli niin laaja, että brittiarmeijan oli taisteltava vallatakseen takaisin palestiinalaisten kaupunkeja ja kyliä. Maaseudulla palestiinalaiset muodostivat aseistettuja ryhmiä brittien torjumiseksi.

Sissitaistelijoilla oli jo joukkokannatus. Kuukausia aiemmin vuonna 1935 arabisissijohtaja Izz al-Din al-Qassam oli saanut surmansa rohkeassa ja epätoivoisessa yhteenotossa brittejä vastaan.

Hänen kuolemansa herätti vastakaikua kaikkialla Palestiinassa. Yli 3000 palestiinalaista – enimmäkseen työläisiä ja talonpoikia – teki hänen hautajaisistaan mielenosoituksen, jota seurasivat lakot useissa palestiinalaiskaupungeissa.

Aseellisen taistelun elpyminen kattoi suuren osan maaseutua. Sen jälkeen Jaffan, Beersheban, Gazan, Jerikon, Betlehemin, Ramallahin kaupungit ja Jerusalemin vanha kaupunki antautuivat.

Kapina kärsi kuitenkin tappion, pitkälti sen järkyttävän raakuuden takia, jota britit sionistisiirtolaisten avulla käyttivät. Sitä myös hillitsi palestiinalaisten ”virallinen” johto, joka koostui rikkaista maanomistajaperheistä.

Ensimmäiset palestiinalaiset sissiryhmät muodostettiin tavallisten, tähän virallisen johdon heikkouteen turhautuneiden palestiinalaisten keskuudessa.

Kapinan aikana komiteat uhmasivat maanomistajien valtaa ja etuja näiden käyttäessä ”virallista” asemaansa valvoakseen ja estääkseen liikettä.

Sama ongelma on ollut jokaisella palestiinalaisten vastarintaliikkeellä sen jälkeen.

Israelin perustamisen jälkeen palestiinalaispakolaisten keskuudessa syntyi uusi kansallinen vapautusliike.

Fatahin muodostivat varakkaammat keskiluokkaiset palestiinalaiset, joista tuli yrittäjiä, valtion virkailijoita ja ammatinharjoittajia Persianlahden arabivaltioissa. Naapurissa olevista arabimaista käsin he yrittivät rakentaa ”joukkomittaisen vallankumouksellisen väkivallan” liikettä Israelia vastaan.

Palestiinan vapaustusjärjestön (PLO) johtavana ryhmänä Fatah kävi useita sankarillisia taisteluita.

Ajatuksena oli innostaa tukea Palestiinalle, mikä painostaisi arabijohtajia sotaan heidän puolestaan.

Tavoitteena oli tulla uuden Palestiinan valtion hallitsevaksi luokaksi kumppanuudessa muiden arabimaiden kanssa. Siten Fatahin johtajat olivat riippuvaisia arabihallitsijoiden tuesta – ja se tarkoitti liikkeen pitämistä tiukassa kontrollissa.

Arabimaissa olevien pakolaisleirien palestiinalaiset olivat köyhiä ja marginalisoituneita. Fatah ei kuitenkaan organisoinut sellaista alhaalta nousevaa vastarintaa – lakkoja ja mielenosoituksia – jotka uhkaisivat arabijohtajia.

Liike 

30-luvulla sissitaistelu oli ollut haaste arabien hallitsevalle luokalle. Nyt sitä käytti palestiinalaisten johto pitääkseen liikkeen kurissa.

Omalta osaltaan arabihallitsijat toivoivat käyttävänsä palestiinalaisten vastarintaa PLO:n kautta. Yksiään heistä ei kuitenkaan ollut sitoutunut suoraan imperialismin uhmaamiseen. Jordaniaa, jossa PLO sijaitsi, pönkittivät britit.

Vuonna 1970 PLO oli voimistunut siinä määrin, että Jordanian johto käynnisti sodan sen murskaamiseksi. Se teurasti tuhansia palestiinalaisia mustana syyskuuna tunnetussa tapahtumassa.

Johdon itsepintaisuus olla haastamatta arabihallitsijoita merkitsi, että se kieltäytyi ryhtymästä toimiin ennen kuin oli liian myöhäistä.

Sen keskittyminen sissitaisteluun merkitsi myös, että kun palestiinalaiset Palestiinassa nousivat laajaan kapinaan, PLO:n ryhmät yllättyivät.

Ensimmäisessä intifadassa 1987 mielenosoitukset, mellakat ja lakot pyyhkivät Palestiinaa – taaskin paikallisten aktivistikomiteoiden organisoimina.

Tämä valtava kansan kapina ravisteli Israelin miehitystä paljon enemmän kuin PLO:n rajoitetut sissi-iskut. Ja se innosti laajoihin mielenosoituksiin eri puolilla Lähi-itää.

Yli 40 vuotta sen jälkeen kun palestiinalaiset karkotettiin, intifadan joukkokapina pakotti Israelin neuvottelemaan PLO:n johdon kanssa.

Silti ”rauhanprosessin” aloittaminen, Oslon sopimusten alku vuonna 1993, johti PLO:n luopumiseen vastarinnasta ja suurten myönnytysten tekemiseen.

Rauhanprosessi tarjosi PLO:lle mahdollisuuden johtaa Palestiinalaishallintoa Israelin peukalon alla ja kontrolloida osin Länsirantaa ja Gazaa.

Toivo edes puolittaisesta valtiosta sai PLO:n luopumaan vaatimuksestaan muuhun Palestiinaan. Käytännössä se merkitsi pakolaisten kotiinpaluuoikeudesta luopumista.

Se sai myös PLO:n luopumaan aseellisesta taistelusta ja myöntymään pitämään järjestystä palestiinalaisväestön parissa yhteistyössä Israelin kanssa. Se muuttui vastarintajärjestöstä miehityksen työkaluksi.

PLO:n kohtalosta huolimatta uudet vastarintaryhmät tekevät saman virheen.

Hamas ja muut islamistiryhmät nousivat vaihtoehtona nationalistiselle PLO:lle ensimmäisen intifadan aikana. Se että Hamas torjui rauhanprosessin tarkoitti, että se esitti johtavaa osaa toisessa intifadassa, joka puhkesi vuonna 2000 ja joka keskittyi paljon enemmän aseelliseen taisteluun.

Koska se kieltäytyi luopumasta vastarinnasta, Hamas voitti Palestiinan vaalit vuonna 2006. Fatah johti vallankaappausyritystä Hamasia vastaan Gazassa – USA:n järjestämänä ja Israelin tukemana – seuraavana vuonna.

Gazan saarto alkoi kunnolla Fatahin kärsittyä tappion.

Ei pitäisi olla yllättävää, jos väitteet, että rajamielenosoituksissa surmansa saaneista useimmat olisivat olleet Hamasin jäseniä, osoittautuisivat tosiksi. Sen vastarinta on tehnyt siitä majakan nuorille palestiinalaisille, jotka ovat kasvaneet saarron oloissa.

Hallinnot 

Mutta Fatahin tavoin Hamaskin turvautuu tukeen muilta Lähi-idän hallituksilta ennemmin kuin taisteluun alhaalta. Sillä oli Iranin ja Egyptin Muslimiveljeskunnan tuki.

Silti yli vuosikymmenen kestänyt yritys hallita saarrettua Gazan kaistaletta on heikentänyt sitä – arabivallankumousten tappio vuonna 2011 on pahentanut tilannetta.

Lähi-idässä levinneet vallankumoukset ravistelivat arabihallituksia ytimiään myöten. Egyptin vallankumous kaatoi Hosni Mubarakin, jonka diktatuuri oli apuna Gazan saarron ylläpitämisessä.

Egyptin vallankumoukselliset nostivat myös Palestiinan vastarinnan tunnukset, hyökkäsivät Israelin lähetystöön ja vaativat saarron lopettamista.

Hamasin emojärjestö Muslimiveljeskunta otti osaa vallankumoukseen. Sen johtaja Mohammed Mursi valittiin Egyptin presidentiksi.

Hamas myös kieltäytyi tukemasta Syyrian diktaattoria, Bashar al-Assadia, kansannousua vastaan, mikä katkaisi sen suhteet Iraniin.

Mutta kun armeija kaatoi Mursin ja Syyrian hallitus alkoi päästä voitolle, Hamas joutui eristyksiin.

Äskettäin se on tehnyt sopimuksia Egyptin uuden hallituksen – Israelin ja USA:n läheisten liittolaisen – kanssa, joissa se on etääntynyt aseellisesta vastarinnasta.

Turvautuminen joukkoprotesteihin on Hamasille uusi taktiikka. Hamasin johtaja Yahya Sinwar saavutti myös sopimuksen Egyptin kanssa protestien estämisestä eskaloitumasta uudeksi yhteenotoksi Israelin kanssa.

Egyptin diktaattori Mohammed el-Sisi on syystä huolissaan. Palestiinalaisten vastarinta on innoittanut protesteja eri puolilla Lähi-itää ja ne ovat uhanneet hänen kaltaistensa sortohallituksia.

Palestiinalaiset ovat myös olleet lähimpänä vapautusta, kun heidän taistelunsa on ollut osa joukkovastarintaa alueella.

Ja palestiinalaisjohtajat, jotka eivät ole turvautuneet arabityöväenluokan voimaan, ovat usein jättäneet vastarinnan eristyksiin ja johtaneet kompromisseihin Israelin kanssa.

Tässä ei ole kysymys ”rauhanomaisen” protestin ja väkivaltaisen vastarinnan asettamisesta vastakkain – tai aseellisen taistelun tuomitsemisesta. Sen sijaan se sanoo, että Palestiinan vapaudelle on toinen näköala.

Paluun vallankumousprosessiin eri puolilla Lähi-itää – ja joukkovastarinta alhaalta – on palestiinalaisten ainoa tie vapautua.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s