Ranska: Kohti uutta vuoden 1968 toukokuuta?

John Mullen

Vain 50 vuotta sitten, 22. maaliskuuta, alkoivat Ranskassa tapahtumat, jotka kauhistuttivat hallitsevaa luokkaa, johtivat yhteen kaikkien aikojen suurimmista yleislakoista ja tehdasvaltausten aaltoon ja jotka pystyttiin rauhoittamaan vain työnantajien merkittävillä myönnytyksillä (minimipalkan 35 prosentin korotus ja ammattiliitoille taatut uudet järjestäytymisoikeudet työpaikoilla).  Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin näytti vallankumouksen haamu lännessä todelliselta.

Tänään sitä muistellaan Ranskassa kaikkialla. Ranskan taideakatemiassa on trotskilais- ja anarkistijulisteiden näyttely ja radio esittää keskusteluohjelmia vuodesta 1968. Jopa yliopistolehtoreiden yhdistys englannin ja englantia puhuvan maailman tutkimuksen alalla pitää konferenssin otsikolla ”Vallankumoukset” ja kutsuu Angela Davisin pääpuhujaksi (mikä tosin ei ole estänyt eräitä kollegoita valittamasta, että heidän saattaa olla vaikea päästä konferenssiin ”helvetin lakkojen vuoksi”). Käynnissä on muistelukamppailu valtalehdistön pyrkiessä antamaan steriloidun kuvan opiskelijaliikkeestä lähinnä siihen perustuvana, että miehet halusivat päästä naisten asuntoloihin ja kirjoittaa runollisia seinäkirjoituksia, kun taas vasemmisto korostaa kapinatilannetta, joka sai kenraali de Gaullen pakenemaan Saksaan varmistamaan siellä olevien ranskalaisjoukkojne uskollisuuden. Muutamat johtajat, jotka vuoden 1968 liike nosti, mutta jotka sittemmin ovat siirtyneet barrikadin toiselle puolelle ja tukevat Macronia (kuten Daniel Cohn-Bendit), jakelevat sydämellisiä haastatteluja.

Parasta muistelemista olisi, jos tänään syntyisi samanlainen purkaus, mihin kehottavat niin radikaalivasemmiston johtaja Jean-Luc Mélenchon La France Insoumise (Ranska kapinassa) -liikkeestä kuin trotskilaisjohtaja Olivier Besancenot. Kapinaan on monia syitä ja presidentti Macron luo joka viikko uusia. Työttömien kurittamisesta oli viime viikkoisena uutuutena katkaista korvaukset, jos hylkää minkäänlaisen, sopimattomimmankin, työtarjouksen. Mutta suunnitelma valtion rautateiden hajottamisesta ja nuorten oikeuden rajoittamisesta päästä yliopistoon ovat paisuvan vastarinnan keskiössä.

Joukkolakkoja suunnitellaan

Vaikka uusliberalismi on nakertanut työehtoja, eläkkeitä ja julkisia palveluja viime kolmekymmentä vuotta, Ranskan taisteluhenkinen työväenluokka on pystynyt hidastamaan prosessia. Työläiset jäävät aiemmin eläkkeelle kuin Britanniassa, sosiaalietuuksien hakijoihin kohdistuu vähemmän painetta, yliopistoon kirjautuminen on käytännössä ilmaista, monissa kaupungeissa on yhä sosiaalista asuntorakentamista jne. Ranskan pomot ovat yhä kärsimättömämpiä ottamaan kiinni – uusliberaalissa mielessä – Britanniaa. François Hollande, virassa 2012–2017 ollut sosialistipuolueesta valittu presidentti, ajoi läpi uusliberaaleja lakeja, jotka leikkasivat eläkkeitä ja helpottivat työntekijöiden irtisanomista. Macron kiihdyttää tätä prosessia ja välttelee parlamenttikeskustelua käyttämällä tässä presidentin asetuksia. Vaikka viime vuonna miljoonat osoittivat mieltään, hän ajoi läpi ankaran linjan, joka romutti monia työsuojelusääntöjä.

Macronin suunnitelman keskiössä rautateiden osalta on hänen yrityksensä tuhota rautatieläisten eläkeoikeudet ja työehdot. Useimmat rautateillä työskentelevät voivat jäädä eläkkeelle nuorempina kuin muilla aloilla ja heillä on vapaa matkustusoikeus: nämä oikeudet saavutettiin kovalla taistelulla ja ne on nähty jonkinlaisena korvauksena alhaisista palkoista ja erikoisista ja epäterveellisistä työajoista, joita tarvitaan valtakunnallisen rataverkoston hoitamiseen suuressa maassa. Uusliberaali rautatiesuunnitelma pyrkii kuitenkin myös sulkemaan satoja paikallisia junalinjoja ja ottamaan käyttöön yksityisten junayhtiöiden kilpailun EU-säännösten mukaisesti. Macron toivoo keskipitkällä aikavälillä yksityistävänsä matkustajaliikenteen (rahtiliikenne on jo osin yksityistä). Mutta vähintään yhtä tärkeä on hänen toiveensa murskata rautatieläisten liitot, jotka ovat maan vahvimmat. Tästä yhteenotosta voi tulla hänelle se, mitä kaivoslakko oli Thatcherille, symboli ”hänen kyvystään muuttaa maata”, kuten Le Monde sanoi maaliskuussa.

Ei Macronilla kuitenkaan helppoa ole. 22. maaliskuuta rautatieläiset, opettajat, lentokenttähenkilöstö, sairaalatyöntekijät ja monet muut olivat päivän lakossa. Yli puoli miljoonaa osoitti mieltään 150 kaupungissa eri puolilla Ranskaa. Rautatieläisliittojen johtajat ovat ennenkuulumattomana toimena ilmoittaneet kolmestakymmenestä lakkopäivästä 3. huhtikuuta alkaen, kahden päivän lakkoina viiden päivän välein huhtikuussa kesäkuuhun. Keskusammattiliitto CGT on kehottanut päivän lakkoihin eri aloilla 3. huhtikuuta ja mukana ovat ilmailualan liitot ja sähkötyöntekijät. Jätteenkuljetustyöntekijätkin ovat ilmoittaneet määräämättömän pituisesta lakosta 3. huhtikuuta alkaen. Suuret lakot sairaaloissa ja supermarketeissa tällä viikolla ovat olleet lisä myrskyisään ilmapiiriin.
Rajoitettujen lakkojen sarjasta (kun monet aktivistit olisivat pitäneet parempana kattavaa ja määräämättömän ajan jatkuvaa lakkoa) päätettiin osin siinä toivossa, että lakkolaiset kestäisivät pitempään, mutta lähinnä eri poliittisia näkemyksiä edustavien rautatieläisliittojen johtojen pitämiseksi yhtenäisinä (yksi Ranskan ay-liikkeen pitkäaikaisia heikkouksia on, että useimmilla aloilla on useampia kuin yksi liitto, eikä liittojen välinen kilpailu ole epätavallista). Tällä hetkellä rautatieläisliitot ovat yhtenäinen rintama. Mutta tietysti rajoitetut lakot tekevät helpommiksi rautateiden johdolle organisoida.

Rautatieläiset ovat hyvin päättäväisiä: joukkokokouksiin osallistutaan erittäin aktiivisesti ja väki on valmista pitkään lakkoon. Monet työnjohtajat ja jopa keskijohto tukevat (17 prosenttia heistä oli lakossa 22. maaliskuuta). Ylin johto panikoi ja kehittelee kekseliäitä lakonvastaisia suunnitelmia, kuten ”kuljettajakavereiden” palkkaamista lakon aikana töissä oleville kuljettajille ohjaamoon ”heidän moraalinsa ylläpitämiseksi”).

Muiden työläisten toiminta on tärkeätä, sekä lakkojen laajentamisessa että rahallisessa tuessa. Ranskassa ei juuri ole perinteitä rahan keräämiseksi lakkolaisten avuksi. Eräissä kaupungeissa kuitenkin on perustettu junamatkustajien komiteoita ja La France Insoumisen, NPA:n ja Ensemblen (oma järjestöni) sekä kommunistipuolueen jäsenet osallistuvat niihin. Ryhmä tunnettuja kirjailijoita ja muita julkisuuden henkilöitä on perustanut lakkorahaston rautatieläisten auttamiseksi kestämään pitkä yhteenotto ja mallia ovat seuranneet toiset verkon lakkorahastot.

Opiskelijaliike

Samanaikainen liike yliopistoissa voisi auttaa aiheuttamaan Macronin painajaisen. Opiskelijat olivat laajalti mukana 22. maaliskuuta mielenosoituksissa. Yliopistoihin on kohdistunut hyökkäyksiä vuosien ajan: niiden johtajien palkat ovat kaksinkertaistuneet ja yritykset muuttaa Ranskan yleisesti demokraattisesti johdetut yliopistot johtajavaltaisiksi ovat kiihtyneet. Usein ne on pysäyttänyt vastarinta: lehtorien johtajatyyppisestä arvioinnista päätettiin kymmenen vuotta sitten, mutta valtaosa tiedekunnista boikotoi sitä edelleen.

Siitä huolimatta yliopistissa on yhä enemmän lyhytaikaisia työsopimuksia ja niissä vallitsee kipeä investointiniukkuus opiskelijamäärien kasvaessa.
Vaikka opiskelijaliitot ovat paljon heikompia tänään kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten, on vastarintaa noussut useissa tärkeissä kaupungeissa useimmiten uusia sisäänottosäännöksiä vastaan. Tähän asti nuorella, joka on läpäissyt ylioppilaskirjoitukset, on ollut oikeus päästä valitsemaansa yliopistoon. Uudessa järjestelmässä nuoren on selitettävä, miksi hän hakee tietylle kurssille, kerättävä suosituskirjeet ja todistus lukiostaan, ja sitten valintakomitea päättää, kenellä on opiskelupaikka. Kapinan pelossa hallitus on varmistanut ainakin tänä vuonna, että harva jää ilman paikkaa, mutta koneisto pystytetään ottamaan vähitellen käyttöön paljon lisärajoituksia. Tällainen järjestelmä voi olla eduksi vain paremmin toimeentuleville ja koulutetuille perheille. Lehtoreiden, kuten minä, lapset hyötyvät, mutta naapurini (hän on Intiasta ja työskentelee siivoojana) lasten tilanne vaikeutuu.

Useita yliopistoja on vallattu ja viime viikolla hallitus otti käyttöön raskaat aseet yrittäessään murtaa valtaukset Toulousen yliopistossa maan lounaisosassa. Opetusministeri hajotti asetuksella yliopiston hallintoneuvoston ja asetti hallituksen nimittämän johtajan. Yliopisto on ollut lakossa ja pitkälti saarrettuna kuukausia kestäneessä yrityksessä estää uusliberaali projekti Toulousen kolmen yliopiston yhdistämiseksi ja protestissa uusia valintamenetelmiä vastaan. NPA:n ja La France Insoumisen aktivisteilla on tiettyä vaikutusta liikkeessä. Jopa kahden tuhannen ihmisen joukkokokoukset ovat säännöllisesti käsitelleet strategiaa ja organisoivat vastarintaa mahdollista poliisihyökkäystä vastaan. Useat toiset yliopistot ovat organisoimassa solidaarisuustoimia. Nancyn humanistinen tiedekunta on saarrettu ja samoin yksi Bordeaux’n yliopistoista. Maaliskuun loppuun mennessä ainakin kaksitoista yliopistoa oli järjestämässä lakkoja ja valtauksia.

Montpellier’ssä 22. maaliskuuta ryhmä naamioituneita äärioikeistolaisia  roistoja mursi valtauksen pampuin ja useita opiskelijoita joutui vertavuotavina sairaalaan. Ilmeistä on, että heitä on tukenut ja ehkä jopa organisoinut lakitiedekunnan dekaani, joka sittemmin pakotettiin eroamaan virastaan ja on poliisin pidättämä. Tällaiset hyökkäykset ovat merkki fasististen ryhmien kasvavasta itseluottamuksesta Marine Le Penin saatua erittäin merkittävän kannatuksen viime vuoden presidentinvaaleissa.

Vasemmisto

Paitsi vahvojen lakkojen tarve, kysymys poliittisen vaihtoehdon rakentamisesta on selvästi avainasemassa. Järjestäytynyt vasemmisto on mobilisoinut tukea eri kamppailuille. Kaksitoista järjestöä allekirjoitti yhteisen julkilausuman rautatieläisten tueksi; niihin kuuluivat mm. La France Insoumise, kommunistipuolue, vihreät ja NPA.

Presidentin- ja parlamenttivaalit vuosi sitten loivat tämän päivän näyttämön ja poliittisen voimatasapainon. Vaaleissa perinteiset vasemmisto- ja oikeistopuolueet romahtivat. Hollanden häpeämätön uusliberalismi lannisti siinä määrin hänen kannattajiaan, ettei hän asettunut ehdokkaaksi, ja lisäksi silloin hallinneen Sosialistisen puolueen kannatus kutistui miltei kuuteen prosenttiin.  Sosialistinen puolue on niin syvässä kriisissä, että sen koko nuorisoliitto on päättänyt erota puolueesta! Perinteinen oikeistokin putosi noin 20 prosenttiin (39 prosentista vuonna 2007 ja 27 prosentista vuonna 2012). Macron oli suuri voittaja ja hänen onnistui jonkin aikaa ylläpitää kuvaa, että hän ”ei ollut oikeistoa eikä vasemmistoa” ja saada kahdeksan ja puoli miljoonaa ääntä ensimmäisellä kierroksella ja voittaa presidentinvaali toisella kierroksella. Kansallisrintaman fasistit saivat seitsemän ja puoli miljoonaa ääntä ensimmäisellä kierroksella päästen toiselle kierrokselle, millä he saivat ennätykselliset kymmenen miljoonaa ääntä.
Radikaalivasemmiston, La France Insoumisen, ehdokas sai 19,5 prosenttia (seitsemän miljoonaa ääntä) radikaalilla ohjelmalla, jolla on yhtymiä Jeremy Corbyniin. Ohjelmaan sisältyi, vain muutama seikka mainitaksemme, ehdotukset seuraavista: perustuslakimuutokset, kansallistaminen, rikkaiden verotus, 100 % uusiutuva energia, julkisen puolen työpaikkojen luominen, enimmäispalkan säätäminen, ilmainen terveydenhuolto (toisin kuin nyt), mittava luomuviljelyn edistäminen, vankilareformi, lyhyempi työviikko, 60 vuoden eläkeikä, miljoonan edullisen vuokra-asunnon rakentaminen, Natosta eroaminen, ilmainen kouluruoka ja pienemmät luokkakoot. Vasemmistolle oli voimakas kannatus näin radikaalille ohjelmalle näiden vaalien avainseikka. Sittemmin La France Insoumise on rakentanut toivomaansa uudenlaista poliittista liikettä välttäen sekä tuhoisia poliittisia kompromisseja Sosialistisen puolueen kanssa paikallishallinnossa, joita kommunistipuolue on suosinut, että äärivasemmiston ryhmäkuntaperinteitä. Sen julistama tavoite on korvata sosialistit puolueena, joka voisi saavuttaa enemmistön ja muodostaa hallituksen. Alunperin vaalikampanjaa varten rakennettu liike on nyt muuttumassa organisaatioksi, jolla on satoja paikallisia toimintaryhmiä.

Vallankumouksellisten näkökulmasta on tietysti vielä runsaasti väittelyitä käytäväksi. La France Insoumise on lähellä vasemmistopatriotismin perinteitä, jotka ovat hyvin ongelmallisia: Mélenchon ei vastusta Ranskan ydinaseita ja hänestä maasta voisi tulla maailman diplomaattinen johtaja. Toinen suuri ja hyvin aliarvioitu ongelma on hallitsevan luokan kyky sabotoida näin radikaalia ohjelmaa, jos France Insoumise nousee hallitukseen. Pikaista keskustelua tarvitaan. Eikä La France Insoumise (kuten pöyristyttävästi ei mikään ranskalainen vasemmistojärjestö) organisoi aktiivisesti islamofobiaa vastaan, koska aihe jakaa sen aktivisteja.

Valitettavasti suuri osa äärivasemmistoa on vastannut huomattavan lahkolaisella tavalla La France Insoumisen nousuun. Kun La France Insoumise järjesti maaliskuussa valtakunnallisen kampanjan ydinvoimaa vastaan (sadoin kojuin eri puolilla maata), monet vallankumoukselliset tuomitsivat sen, koska se ei kattanut ydinaseita. Monet eivät ole ymmärtäneet miten osallistua hyvin radikaaliin ryhmittymään, joka sai seitsemän miljoonaa ääntä (kun vallankumoukselliset ehdokkaat yhteensä saivat 600 000 ääntä).

Tämä lahkolaisuus ei johdu Ranskan trotskilaisten henkilökohtaisista vioista, vaan yhteisestä teoreettisesta kannasta, jonka mukaan myöhäiskapitalismissa ei voi enää olla vasemmistoreformismia. Tämän väärän analyysin seurauksena monet antikapitalistit väittävät Mélenchonin vain teeskentelevän haluavansa radikaalia muutosta. Mélenchonin käsittely esimerkiksi NPA:n lehdessä on ollut johdonmukaisen lahkolaista. Tämä on vaarallista, koska se on johtanut väittelyihin, jotka ovat keskittyneet Mélenchonin henkilöön ja pelanneet siten sekä joukkotiedotusvälineiden Melenchonin-vastaisten lokakampanjoiden käsiin että tehneet todellisista keskusteluista, joita tarvitaan reformistiaktivistien kanssa, paljon vaikeampia. Tämä siitä huolimatta, että muutama tuhat vallankumouksellista aktivistia tekee kaikkensa rakentaakseen tukea lakoille.

Yksi toukokuun 1968 tärkeistä piirteistä on, ettei kukaan ennustanut sitä; niinpä ei voida tietää, millainen räjähdys voi tapahtua tänä vuonna. Mielipidetiedustelut osoittava, että 62 prosenttia nuorista haluaisi yleistää kapinan, että puolet väestöstä tukee rautatieläisiä jne. Kenelläkään ei kuitenkaan ole kristallipalloa. Macron menettää suosiotaan: tällä hetkellä 40 prosentilla on myönteinen kanta häneen mielipidemittauksissa. Työläisten voitto, joka osoittaa, että toisenlainen Ranska on mahdollinen, voisi pyyhkiä hymyn hänen naamaltaan. Fasistisella Kansallisrintamalla taas on paljon vähemmän sanottavaa työläisille näiden taistellessa, mutta se rakentaa puoluettaan kärsivällisesti ja yrittää saada kaiken irti ennätysmäisestä kymmenen ja puolen miljoonan kannatuksesta, jonka Marine Le Pen sai viime presidentinvaalien toisella kierroksella. Taisteleva joukkomittainen vasemmistoliike, jollainen La France Insoumisesta voisi tulla, on paras puolustus fasististen aatteiden ja järjestön leviämistä vastaan. Kaikki ainekset ovat olemassa, mutta kukaan ei voi olla varma mitä seuraavaksi tapahtuu.

John Mullen on antikapitalistisen Ensemble-ryhmän ja La France Insoumisen jäsen