Jeesus: historian kuuluisin kadonnut henkilö

John Rose

Jotta sävy olisi sopivan jumalanpilkkainen, vaikka sellaiseksi älyllisesti hiukan liian vulgaari, aloitetaan pikemminkin Elviksestä kuin Jeesuksesta. Amerikkalaisten huomattava vähemmistö uskoo, että on mahdollista, että Elvis on edelleen elossa. Ja jos joskus näkee kuvia Gracelandista, Elviksen entisestä kartanosta, käy selväksi, että moni siellä tungeksivasta yleisöstä on tehnyt Gracelandista eräänlaisen pyhätön. On helppoa pilkata noita vanhenevia rokkareita – ”säälittävä” on sana joka tulee mieleen. Mutta eikö se mitä me näemme, ole pääosin hyvin tavallista työväenluokan vanhempien miesten ja naisten nuoruutensa murskaantuneiden unelmien suremista?

Itse asiassa meillä on esimerkki tästä ilmiöstä paljon lähempänä kotia, prinsessa Dianan kuoleman jälkeen. Socialist Worker torjui aivan oikein kiihkon joukkohysteriana, mutta lehti kommentoi myös, että hysteria juontui siitä, mitä Marx aikoinaan kutsui vieraantumiseksi.

Luokkayhteiskunta murskaa useimpien ihmisten kyvyn löytää itsestään aito luova ilmaisu, joten he löytävät kaikenlaisia korvikkeita, esimerkiksi kuolleiden muuttamista sankaripalvonnan ikoneiksi ja unelmiensa ja elämänihanteidensa symboleiksi. Ja eikö meillä ole tästä esimerkkejä vasemmistossakin? Che Guevara saavutti kuolemansa jälkeen myyttisen aseman, joka oli täysin suhteeton hänen todelliseen panokseensa maailmanvallankumoukseen. Ja vielä paljon pahempi oli eräs hyvin vastenmielinen oikeaoppisten trotskilaisten joukko, jolle tuli päähänpinttymäksi ns. Trotskin kuolinnaamio, useita vuosia Trotskin murhan jälkeen. Ja kaikki tämä 1900-luvulla, humanismin, tieteen ja rationaalisuuden aikana. Ei ihme, että 2000 vuotta sitten se oli hyvin tavallista.

Kun yritämme tulla 2000 vuoden takaiseen maailmaan, meidän on muistettava, että jumalat ja jumala olivat itsestään selviä. Jumalat ja jumala puuttuivat päivittäin ihmisten elämään kaikenlaisin tavoin, tai niin ihmiset uskoivat. Uni, ukkosmyrsky, odottamaton tapahtuma, äkkikuolema saivat heti uskonnollisen ja kohtalonomaisen merkityksen. Myös ihmisistä tuli jumalia, etenkin Rooman keisareista.1

Käytän fraasia ”jumalat ja jumala” tahallani. Haluan välttää tekemästä uskoa yhteen jumalaan välttämättä ”edistyksellisemmäksi” kuin ”monijumalaista” uskoa. Sillä ajatelkaa maailman sivilisaatiota tänään. Ei voi sanoa, etteikö yksijumalaisen juutalaisuuden ja yksijumalaisen kristillisyyden ja yksijumalaisen islamin panos olisi ollut valtava, mutta kuka voi sanoa, että niiden panos on suurempi, kuin muinaisen Egyptin, Kreikan tai Rooman monijumalaisten maailmojen, saati Aasian ja Afrikan muiden uskonnollisten kulttuurien? Yksijumalaisuuden aate on silti tärkeä. Haluaisinkin ohimennen viitata loistavaan 1900-luvun arkeologiin ja kirjailijaan Gordon C. Childeen ja hänen kirjansa What Happened in History on oikeutetusti klassikko. Hän teki kiehtovan huomion rautakaudesta, noin 2500 vuotta sitten olleesta ajasta. Hän huomasi yhteisen linjan uusien, rationaalisempien uskontojen syntymisessä eri puolilla tunnettua maailmaa, mukaan lukien yksijumalaiset: juutalaisuus, persialaisten zarathustralaisuus ja Buddhan ja Kung Fu-tsen nousun Kauko-idässä. Suunnilleen samaan aikaan klassinen Ateena oli yltänyt vieläkin pidemmälle, tieteen alkeisiin.

Childen mukaan yhteisen ihmisyyden aatteen alku oli nousemassa esiin ja hän yhdisti sen äkilliseen suhteelliseen helppoon halpojen rautaisten maataloustyökalujen saatavuuteen maan muokkaamiseen. Maan tuottavuus nousi jyrkästi. Tavaraa vaihdettiin kuin ei koskaan. Aatteita vaihdettiin ja yhdisteltiin. Nousi uusia aatteita, uusi tapoja ajatella ja tehdä. Yhteisöt alkoivat kehittyä siitä, mitä Childe kutsuu “heimobarbariaksi”.2 Jos Childe on oikeassa, niin varmasti siinä on käännekohta, jota meidän pitäisi juhlia vuoden lopussa – sitä mitä tapahtui 2500 vuotta sitten, eikä epähenkilön syntyä 2000 vuotta sitten. Mutta siitä enemmän vähän myöhemmin.

Tosiasiassa yksijumalaisuuden aate on melko varmasti vielä vanhempi. British Museumissa säilytetään muiden muilta sivilisaatioilta varastettujen hienojen esineiden ohella joitakin Armanan kirjeistä. Ne ovat savitauluja, kirjeitä, jotka on lähettänyt Egyptin faarao Akhnaten, ja jotkut niistä lähetettiin Habiru-kansalle. Pitkään on keskusteltu siitä, olivatko he heprealaisia. Mutta ajatus tässä on siinä, että Akhnatenin auringonjumalan palvonta ennakoi yhden jumalan palvomista. (Eikö muuten auringon palvonta erityisen järkevää?) Hiljattaiset arkeologiset löydöt Galileassa Israelissa noin 1800 vuoden takaa ovat paljastaneet aurinkojumalan kuvia synagogan mosaiikkilattiasta. Aurinkojumalan kuvat synagogan lattioissa ovat miltei uskomattomia. Kieltäähän juutalainen uskonto nimenomaan idolin palvonnan. Auringonpalvonta kuuluu tähän ryhmään. Näiden kuvien merkityksestä käydään valtavaa keskustelua – ehkä ne ovat koristeita. Mutta keskustelu kertoo meille jotakin juutalaisena olemisesta 2000 vuotta sitten: että oli monia tapoja olla juutalainen ja palvoa yhtä jumalaa.

Esimerkiksi Juudean, pienen roomalaisprovinssin, jonka ytimessä on Jerusalem, juutalaiset palvoivat jumalaansa tavalla, joka erosi Samarian juutalaisista seuraavassa provinssissa. Samarian juutalaiset eivät edes tunnustaneet Jerusalemin temppeliä. He palvoivat vuorella. Galilean juutalaisilla oli taas kiivaan riippumattomuuden ja kapinallisuuden traditio. Ja Galileastahan Jeesuksen sanotaan olleen peräisin. Lisäksi oli laaja juutalainen hajaannus kautta muun Rooman valtakunnan – juutalaiset keskittyivät pääasiassa kaupunkikeskuksiin, tärkeimpinä Aleksandria ja tietysti itse Rooma. Lopuksi, juutalaisten sodan Roomaa vastaan kehittyessä, monet valejuutalaiset uskonnollis-poliittiset puolueet syntyivät ja jokaisella oli omat sääntönsä olla juutalainen.

Kaksi tuhatta vuotta sitten Rooma kamppaili vielä valtansa vakiinnuttamiseksi Juudeassa. Sen mekanismi hallita paikallisten hallitsevien luokkien kautta oli osoittautumassa poikkeuksellisen hankalaksi, koska se Jerusalemin urbaanit köyhät ja ulkopuolisten alueiden talonpojisto halveksivat Jerusalemin hallitsevaa luokkaa. Rooman ei oikeastaan koskaan onnistunut alistaa aluetta. Kapina kiehui aivan pinnan alla yli 50 vuotta, purkautuen ajoin avoimeksi kapinaksi ja lopulta täysimittaiseksi vastarintasodaksi niin Rooman hallintoa kuin sen apuna olevaa juutalaista hallitsevaa luokkaa vastaan vuodesta 66 vuoteen 70. Ei ole merkityksetöntä, että ensimmäinen evankeliumi, Markuksen, ensimmäinen kuuluisa kertomus Jeesuksen elämästä, valmistui melko varmasti vuonna 70, jolloin roomalaiset murskasivat vastarinnan ja tuhosivat Jerusalemin temppelin. Tälle ajalle merkittävästi meillä on yksityiskohtainen historiallinen asiakirja roomalaistuneelta juutalaiselta historioitsijalta, Josephukselta. Se on ainoa laatuaan. Jokaista ajasta käytävää keskustelua, mukaan lukien kaikki akateeminen keskustelu, hallitsee väistämättä Josephus. Kuka oli tämä poikkeuksellinen ja vastenmielinen mies?

Ensiksikin, hän oli petturi. Hän oli osa rappeutunutta Jerusalemin hallitsevaa luokkaa, jolla ei ollut vaikutusvaltaa Jerusalemin köyhien keskuudessa. Aluksi, ja vain koska hänen täytyi, hän tuki vastarintasotaa. Hän oli jopa yksi sen johtajista. Mutta sitten hän vaihtoi puolta erityisen vastenmielisellä tavalla. Hän ilmeisesti petti itsemurhasopimuksen tärkeän sotilaallisen tappion jälkeen: hän kirjaimellisesti käveli hänet tervetulleeksi toivottavien roomalaiskenraalien käsiin! Häntä juhlittiin Roomassa ja hän jopa liittyi roomalaisjuhlallisuuksiin Jerusalemin lopullisen tappion ja temppelin tuhoamisen jälkeen. Hän kirjoittaa hyväksyvään sävyyn Roomassa esillä olleista ”sotasaaliista”, joihin kuului pyhä Menorah, seitsenhaarainen kynttelikkö, joka oli varastettu Jerusalemin temppelistä.3

Rooma antoi hänelle uuden aseman puolivirallisena historioitsijana. Hänen kreikankielinen juutalaiskapinan historiansa kirjoitettiin Rooman valtakunnan oppineille. Pitäisikö meidän luottaa sanaankaan häneltä? Tässä on kaksi seikkaa. Ensiksikin, hänen historiansa pyrkii tyydyttämään niin roomalaisen kuin juutalaisenkin yleisön. Vaikka tämä johti mielikuvituksellisiin vääristelyihin, tasapainottelu pakottaa tiettyyn kuriin. Toiseksi, oli olemassa kreikkalainen ja roomalainen historiankirjoituksen traditio, joka, vaikka sillä oli kaikenlaisia propagandistisia ja mystisiä vikoja, ymmärsi kuitenkin todistettavissa olevan empiirisen aineiston merkityksen. Josephus halusi selvästi sijoittaa itsensä tähän traditioon. Mutta on toinen syy, miksi meidän on otettava Josephus hyvin vakavasti. Hänestä äskettäin elämäkerran kirjoittanut Tessa Rajak on todennut, että Josephuksen kuvaus juutalaisten kapinasta Roomaa vastaan paljastaa prosessin, joka on tuttu nykyhistorioitsijoille. Tämä on niin tärkeä seikka, että kannattaa lainata, mitä hän kirjoittaa:

    • Mitä tulee Palestiinan juutalaisiin… on kaikki syyt uskoa, että heistä oli tulossa kaksi kansakuntaa… rikkaat ja köyhät… Kun nämä kaksi puolta kerran olivat yhteenotossa… [se vahvisti] hätkähdyttävällä tavalla muiden, meitä ajallisesti lähempänä olevien ja historioitsijoiden verrattomasti paremmin tuntemien vallankumousten mallin ja kulun.4

Hän jatkaa vertailemalla kiehtovasti Ranskan vallankumouksen eri vaiheita, ja kysymys on seuraava: Josephus kuvaa spontaanisti todellisen vallankumouksen dynamiikkaa. Juuri tämä antaa hänen selostukselleen erityistä arvovaltaa.

Mutta asiassa on muutakin. Miten käsikirjoitus edes säilyi? Se on täytynyt kopioida kymmeniä kertoja ja varhaisten kristittyjen munkkien, jotka ovat pitäneet sitä hyvin tärkeänä historiallisena asiakirjana, koska se on viitannut Jeesuksen aikaan, on täytynyt varjella sitä. Itse asiassa he ovat pitäneet asiakirjaa niin tärkeänä, etteivät ymmärtäneet, miksei siinä mainittu Jeesuksen henkilöä. Uskoen, että Josephus oli tehnyt virheen, joku heistä lisäsi sinne huolehtivasti lyhyen viittauksen! Ei ihme, että tuo viittaus on kiivaan väittelyn lähde, mutta miltei kaikki nykyiset kristinuskon historioitsijat ja teologit tunnustavat nyt sen väärennökseksi. Mutta ylistäkäämme väärentäjää! Hän varmisti, että Josephuksen todistajanlausunto juutalaisten vallankumouksesta säilyi.

Tosiasiassa Josephus ei tätä Jeesusta huomannut hyvästä syystä: hän ei melko varmasti nimittäin ollut mukana. Mutta Josephus huomasi muita juutalaiskapinallisia, joista joidenkin nimi todella oli Jeesus – tavallinen nimi – ja käsittelen heistä joitakin myöhemmin. Mutta ensiksi haluan tarkastella lyhyesti, kuinka nykytiede etsii niin sanottua historiallista tai ”todellista” Jeesusta. Geza Vermes on yksi Kuolleen meren kääröjen tutkijoista. Hän edustaa modernia traditiota, joka palauttaa Jeesuksen juutalaiseksi. Kirjansa Jesus the Jew alussa hän sanoo, että olisi etsittävä henkilöä, ”jonka niin kristillinen kuin juutalainenkin myytti ovat niin vääristäneet… [joka] ei ollut kirkon Kristus eikä juutalaisen kansanperinteen uskonluopio ja mörkö”.5 Kiinnostavaa kyllä, nykykristinusko seuraa samaa polkua. Paavi korostaa Jeesuksen juutalaisjuuria ja ”elimellistä” sidettä, joka liittää juutalaisen uskon kristinuskoon.6 Hiukan myöhässä, kun ottaa huomioon miltei 2000 vuoden kristillisen korostuksen, että juutalaiset tappoivat Jeesuksen. Mutta ei tässä kaikki. Vatikaani erottaa myös, ja lainaan tässä virallisesta Vatikaanin asiakirjasta, miten ”Jeesus näyttäytyi aikalaisilleen” ja ”miten ne, jotka alkoivat Jeesukseen uskoa… hänet kuolleista nousseeksi julistettuna”.7 Mutta voidaanko tätä valistunutta esitystä erottaa Jeesuksen elämä niistä, jotka kirjoittivat hänet hänen kuolemansa jälkeen, pitää yllä? Ei oikeastaan, sillä ei ole rahtustakaan historiallisesti luotettavaa todistusaineistoa, joka olisi hänen elinajaltaan. Kaikki merkittävät kuvaukset ovat hänen kuolemansa jälkeisiä, tunnetuimpina evankeliumit. Artikkeli, joka neuvoo kristillisiä kasvattajia, kuinka esittää evankeliumit edellä kuvatun ”edistyksellisen” ajattelun mukaisesti, korostaa itse, kuinka suuren vaikutuksen evankeliumien kirjoittajiin teki se historiallinen konteksti, jossa he kirjoittivat.

”Todellisen” Jeesuksen vapauttamisen vaikeus evankeliumien kirjoittajien kontekstista kiinnittää lukijan huomion, koska jokaisessa evankeliumissa on erilainen ”todellinen” Jeesus. Tämä vaatii paljon hienostuneemman analyysin, kuin tässä on mahdollista, mutta esitän muutamia esimerkkejä. Markuksen evankeliumi ”näyttää hyvin kiinnostuneelta kärsimyksestä ja esittää vahvasti, että todellinen käsitys Jeesuksen henkilöstä on mahdollinen vain ottamalla huomioon hänen kärsimyksensä ja kuolemansa”.8 Kirjoittaja pitää hyvin todennäköisenä, että kyseinen evankeliumi kirjoitettiin välittömästi juutalaisten tappion ja temppelin hävittämisen jälkeen vuonna 70. Tuhansia juutalaiskapinallisia oli juuri ristiinnaulittu. Apokalyptinen epätoivo oli vallitsevana ilmapiirinä. Sopiva hetki ottaa vastaan messias… Kirjoittaja toteaa seuraavan. Markuksen evankeliumissa ”Jeesuksen kuolinhetkellä temppelin esirippu repeää. Tämä esittää… uhrikultin lopullista kohtaloa”.9 Ei ole vaikeata nähdä ristillä olevaa Kristusta vaihtoehtoisena polttopisteenä temppelille.

Matteuksen evankeliumi kirjoitettiin luultavasti noin 15 vuotta myöhemmin. Matteuksen Jeesus kunnioittaa paljon enemmän juutalaisia tapoja, ruokamääräyksiä, sapattia lepopäivänä, kuin Markuksen Jeesus. Näin on siinä määrin, että kirjoittaja jopa sanoo Matteuksen Jeesuksen ”ruumiillistavan Israelin koko historian”, verraten Jeesuksen vuorisaarnaa näkymään Mooseksesta Siinain vuorella. Miksi tämä Jeesus on niin juutalainen? Koska ”Matteuksen yhteisö on vähemmistössä oleva alaryhmä eri kilpailevien juutalaisliikkeiden joukossa, jotka yrittävät täyttää temppelin tuhoamisen aiheuttamaa tyhjiötä”.10

Luukkaan evankeliumilla, joka luultavasti on kirjoitettu samaan aikaan kuin Markuksen, on vielä toisenlainen Jeesus. Tekijä kirjoittaa, että Luukas haluaa:

    • …vakuuttaa Rooman, että kirkko ei muodosta uhkaa… ja että sille pitäisi myöntää laillinen asema laillisena uskontona… [tämän vuoksi] Jeesuksen perhe esitetään lainkuuliaisina galilealaistalonpoikina… Aikuinen Jeesus vastaa uutisiin Pontius Pilatuksen uusimmasta julmuudesta ei kehottamalla kostamaan roomalaisille, kuten saattaisi odottaa levottoman Galilean pojalta, vaan kehottaen juutalaistovereitaan katumukseen… Pilatus itse toteaa Jeesuksen olevan syytön mihinkään rikokseen… Tästä roomalaisten myönteisestä kuvaamisesta on tullut tervetullut sivuvaikutus, joka etäännyttää kirkon niistä juutalaisista, jotka ovat kapinoineet Roomaa vastaan… Luukkaan Jeesus on parantava vapahtava, joka tuo sovinnon, anteeksiannon, eheyden ja rauhan…11

Ennen kuin jätämme evankeliumit, haluan antaa lyhyesti tunnustusta Karl Kautskyn ”Kristinuskon alkuperälle”. Kautskyn 1900-luvun alussa kirjoittamasta kirjasta tuli useille sosialisti- ja kommunistipolville vakiintunut marxilainen auktoriteetti kristinuskon suhteen. Voi tietenkin kysyä, vastaako se muinaisen maailman historiallisen analyysin nykystandardeja ja etenkin nykyistä raamattukritiikkiä, mutta sen arviointi on liian kaukana tämän artikkelin aiheesta. Mutta pintapuolisinkin vertailu Kautskyn kirjan ja oxfordilaisen marxilaisen tutkijan, G. E. M. de Ste Croix’n 80-luvulla ilmestyneen The Class Struggle in the Ancient Greek Worldin välillä kuvaa vaikeutta. De Ste Croix on pakkomielteenomaisen huolellinen lähteissä, mikä tutkimusmenetelmien vaatimus on itse asiassa puuttuva Kautskyn teoksessa. Joka tapauksessa Kautsky liioitteli miltei varmasti varhaisten juutalaisten kristittyjen ”kommunismia”. Mutta hän oivalsi mainiosti kuitenkin sen, kuinka evankeliumien oli ainakin osittain pakko heijastaa taistelua rikkaiden ja köyhien välillä.

Tunnetusti vain Luukkaan evankeliumi mainitsee Lasaruksen, köyhän miehen, jota Vanhan testamentin Abraham siunaa, kun toisaalta kiroaa rikkaan. Ja Luukkaan evankeliumissahan Jeesuksen kerrotaan sanovan Vuorisaarnassa: ”Autuaita ovat köyhät, sillä heidän on jumalan valtakunta.” Kyseessä on sama evankeliumi, jossa Jeesus sanoo, että kamelin on helpompi päästä neulansilmän läpi, kuin rikkaan miehen päästä jumalan valtakuntaan. Matteuksen evankeliumissa ei ole Lasarusta, ja Vuorisaarnassa Jeesus siunaa köyhät vain hengellisesti. ”Kaikki luokkavihan jäljet on pesty pois tässä näppärässä tarkistuksessa,” kirjoittaa Kautsky12, kun varhaiset juutalaiset kristittyjen ryhmät alkovat sopeutua roomalaisen yhteiskunnan sovitteleviin normeihin.

Lopuksi, eikä tämäkään lyhyt kommentti tee sille oikeutta, täytyy mainita ”gnostilaiset evankeliumit”. Nämä evankeliumit antavat hyvin toisenlaisen version Jeesuksen tarinasta. Toisin kuin oikeaoppiset juutalaisuus ja kristinusko, ”kuilu [, joka] erottaa ihmisen luojastaan”, kiistetään. ”Itsensä tunteminen on jumalan tuntemista: itse ja jumalallinen ovat identtisiä”.13 Saattaa olla, että varhaiskristittyjen johto esti näiden evankeliumien julkaisemisen mahdollisen hindu- ja buddhalaisuusvaikutuksen takia. Yhtä tärkeätä on, että opinkappale kirjaimellisesta ruumiillisesta ylösnousemuksesta kiistettiin. Yhden kirjoittajan mukaan opinkappale on alkanut ”palvella poliittista tarkoitusta… legitimoiden… [vakiintuneiden] kirkkojen arvovallan.”14

Tarkastellaanpa sitten sitä, mitä voitaisiin kutsua Juudean ja Galilean sosio-ekonomiseksi, kulttuuriseksi, poliittiseksi ja uskonnolliseksi ilmapiiriksi 70 vuotena Jeesuksen oletetun syntymän jälkeen, karkeasti 2000 vuotta sitten, aina Jerusalemin temppelin hävitykseen. Miten evankeliumien kirjoittajat muodostivat Jeesuksen henkilön tästä ilmapiiristä? Tässä esitetty ei ole lainkaan systemaattista. Kaikki lähteet ovat propagandistisia eikä niitäkään ole paljon. Josephus on vallitseva ja sitten on katkelmia roomalaisista, juutalaisista ja kristityistä lähteistä. Eli meillä on eräänlainen tilkkutäkki hahmoja ja tapahtumia ilman erityistä järjestystä. Muistakaa, että olemme ensin vallankumousta edeltävässä ja sitten vallankumouksellisessa tilanteessa. Uskonnolliset aatteet ovat vallitsevia ja juutalaiset odottavat messiasta.15

Oli kapinallisia ja profeettoja, eikä Rooma erityisesti erotellut näitä toisistaan. Molempia ryhmiä ristiinnaulittiin säännöllisesti kiihottajina. Josephus kirjoittaa vääristä profeetoista ja tuomitsee nämä. Mutta profeetta, joka on väärä Josephukselle, saattaa olla hyvin oikea muille. Hän kuvaa, että kun temppeli oli joutumassa roomalaisille, noin 6000 tavallista ihmistä (hän liioittelee lukua melko varmasti) oli väärä profeetta johdattanut sinne ja sanonut, että jumala ilmoittaisi ”pelastuksen takuut”..16 Se oli itsemurhatehtävä ja he kaikki paloivat kuoliaaksi.17 Mutta Josephus itse oli valmis kuuntelemaan profeettoja, vääriä tai muita. Hän kertoo huolellisesti kaikista merkeistä, jotka ovat viitanneet temppelin tuhoutumiseen: tähti, komeetta, vasikoiva uhrilehmä, vaunujen taistelu taivaalla, ja neljä vuotta ennen sotaa talonpoika nimeltä Jeesus, joka profetoi päivästä päivään ja yöstä yöhön ja kovaan ääneen juhlissa. Hänet ruoskittiin säännöllisesti ennustuksistaan, mutta se ei sulkenut hänen suutaan.18 Josephus on myös hyvin valmis näkemään roomalaiset jumalan välineinä, jotka rankaisevat kansaa temppelin saastuttamisesta.19 Josephus kertoo, että nuorempana hän oli ollut valmis seuraamaan erakkoa – hän kutsuu tätä nimellä Bannus – erämaahan kolmeksi vuodeksi.20

Josephuksen kuvaukset tästä ovat johtaneet kiivaaseen spekulointiin tiedemiesten kesken näistä erämaaoleskeluista. Roomalaiset mestasivat tai ristiinnaulitsivat erämaaprofeetat. Tunnettu Qumranin Kuolleen meren lahko rakensi erämaahan yhteisön siveelliseltä saastumisen ja Jerusalemin varsinaisen rappion välttämiseksi. Poliittiset kapinalliset ryhmittyivät uudelleen autiomaassa. Josephus kuvaa egyptiläistä (”uskottavinta messiaan aseman tavoittelijaa’,21 joka johti seuraajansa erämaasta marssille kohti Jerusalemia ja luotti jumalan apuun kohdattaessa Rooman raskas jalkaväki. Mutta ylväästä naurettavaan mennäksemme, Josephuksen elämäkerran kirjoittaja toteaa myös, että roomalaisia veronkerääjiä saattoi paeta erämaahan!22

Jerusalemin niin roomalaisille kuin juutalaisillekin vallanpitäjille oli Galilea jatkuvan huolen aihe. Tämä on nyt ”kuuma” aihe niille, jotka etsivät Jeesuksen historiallisia juuria. Galilean juutalaisista 2000 vuotta sitten käydään kiistaa. Olivatko he hiljan kääntyneitä? Olivatko juutalaiset muuttaneet sinne äskettäin? Yhtä mieltä ollaan kuitenkin siitä, että Galileassa juutalaisena oleminen oli erilaista. Jerusalemin temppeli vaikutti usein kaukaiselta. Puhumme myös vuoristolais- ja talonpoikaisväestä, jolla oli hedelmälliset maat ja kiivaat itseriittoisuuden perinteet. Ulkopuolisiin hallitsijoihin suhtauduttiin hyvin vihamielisesti, etenkin niihin, jotka kantoivat raskaita veroja.

Juutalaiskapinan epämääräisenä johtajana Josephus lähetettiin Jerusalemista johtamaan Galilean kapinaa. Hän vaikuttaa olevan hyvin selvillä sen lähihistoriasta. Josephus kuvaa saman perheen useita polvia, jotka kaikki liittyvät kiihotukseen. Jeesuksen oletetun syntymän aikaan oli olemassa Juudas Galilealainen, joka johti kieltäytymistä Rooman väestönlaskennan kanssa ja siten veronkiertoa. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin kaksi hänen pojistaan, Jaakob ja Simon, ristiinnaulittiin vallankumouksellista kiihotuksesta. Jäljelle jääneestä pojasta, Menahemista, tuli myöhemmin Jerusalemin vallankumousjohtajista. Menahemin veljenpoika, Eleazar, oli legendaarinen Masadan komentaja, jossa muutama sata seloottia piti puoliaan roomalaisia vastaan Jerusalemin kukistuttua ja teki lopulta joukkoitsemurhan. (Sattumalta toinen nimi Eleazarille, Jeesuksen tavoin hyvin yleinen, voi hyvin olla Lasarus.)

Oliko Juudas selootti23, vai, kuten Josephus hänestä väittää, jonkin ”neljänneksi filosofiaksi” kutsutun kannattaja? Epäilemättä oli vallankumouksellinen poliittis-uskonnollinen suuntaus. Lainataanpa yhtä mielenkiintoisinta aiheesta kirjoitettua kirjaa, Oxfordin professorin Martin Goodmanin The Ruling Class of Judaea: The Origins of the Jewish Revolt Against Rome AD 66-70:

    • Mitä Juudaksen sanotaan esittäneen, ei ollut vain, että alistuminen Roomalle oli pahasta, vaan että kaikenlainen ihmisjohtajan hyväksyminen oli väärin, koska juutalaisia pitäisi hallita vain jumalan… Tämän ideologian vaikutus oli anarkia ja poliittinen vallankumous.24
    • Jotkut juutalaiset näkyvät uskoneen, että [tuollainen] väkivalta oli jumalasta. Pakottavin syy kenelle tahansa juutalaiselle liittyä väkivaltaiseen taisteluun, oli usko, että Messiaan tulo ei ollut vain tulevaisuuden toivo… vaan läsnäoleva todellisuus. Kun Messias oli saapunut ja viimeiset taistelut, joita on niin havainnollisesti kuvattu Qumranin sotakäärössä, olivat valmiita käytäviksi… ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin osallistua.25

Josephus katsoo messiasuskon ”kapinan pääsyyksi”.26

De Ste Croix on korostanut vihanpitoa kaupungin ja maaseudun välillä 2000 vuotta sitten. Hän toteaa, että evankeliumien Jeesus on ensi sijassa Galilean maalaiskylien talonpoikassaarnaaja.27 Galilean talonpojille puhtaus, uskonnollinen ja moraalinen, oli maaseudussa. Vermes on myös analysoinut tuon ajan juutalaista uskonnollista kirjallisuutta ja antanut esimerkkejä Galilean talonpojista, jotka ovat yrittäneet myydä tavaroitaan Jerusalemin torilla ja kauppiaat ovat tehneet pilkkaa heidän galilealaiskorostuksestaan!28 Jopa itse sanalla talonpoika on halventava lisämerkitys. Vermes lainaa talmudilaislähteitä, jossa talonpoikaa merkitsevä sana viittaa siivottomaan eläimeen.29 Ja hän lainaa myös Johanneksen evankeliumia, jossa joku hämmästelee sitä, että Messias saattaa tulla Galileasta.30

Jeesuksen galilealaisjuurien etsintä ei ehkä ole löytänyt häntä, mutta on ainakin paljastanut epäortodoksisten karismaattisten juutalaisparantajien perinteen. Hanina ben Dosa on yksi heistä. Hänen nimensä esiintyy ensi kerran Mishnassa (lakiopetusten kokoelma)31 Uskonnolliset tekstit kertovat, että hänen rukouksensa voima oli niin suuri, että hän saattoi kestää kuolettavan käärmeenpiston. Hän oli tunnustettu parantaja. Vaikka häneen ei luotettu Jerusalemin temppelissä, hänet haettiin silloin, kun suuren jerusalemilaisen uskonnollisen johtajan poika oli kuumeen takia kuolemanvaarassa. Hanina ben Dosa rukoili ja poika parani32 Hänen parantajankykynsä liittyivät hänen hurskauteensa ja rahanvihaansa. Synnin ja sairauden uskottiin liittyvän toisiinsa.33 Tässä perinteessä köyhyys on miltei pyhää ja sen valinnut parantajaa saa lahjansa. Tämä on Vanhan testamentin profeetta Jesajaan liittyvä perinne.34 Ben Dosan aikalaisen on kerrottu sanoneen, että hänen kaltaistensa ihmiset ovat ”totuuden miehiä, jotka vihaavat pahan voittoa” – ”he vihaavat omaa rahaansa ja vielä enemmän muiden ihmisten rahaa”.35

Käännytään nyt itse Jerusalemin kapinaan. Ensiksikin sen taustaa. Temppelirakennus oli mahtava ja veti pyhiinvaeltajia kaikkialta juutalaisdiasporasta – joka oli jo hyvin kehittynyt Rooman valtakunnan kaupungeissa. Jerusalem oli varsin hyvinvoiva kaupunki – rakennustyöt, käsityöt ja kauppa antoivat työtä maaseudun köyhtyneille talonpojille. Juutalaisuskonnolle oli ainutlaatuista hyväntekeväisyys, jonka kristinuskon lainasi kaikkineen. Toisin kuin Ben Dosan versiossa juutalaisuudesta, rikas köyhälle lahjoittaja sai tuntea itsensä pyhäksi, vaikka pysyi edelleen hyvin rikkaana.36 Hyväntekeväisyys oli kuitenkin tärkeätä. Se piti paljon useamman ihmisen hengissä, kuin muuten olisi ollut mahdollista. Siten oli olemassa laaja kaupunkien köyhä väestö, johon sekoittui suuri pyhiinvaeltajaväestö. Sen tyytymättömyys oli jatkuva uhka hallitsijoille, niin juutalaisille kuin roomalaisille. Juutalainen hallitseva luokka oli pahamaineisen kyvytöntä pitämään järjestystä. Lisäksi rikkaat rikastuivat ja köyhät köyhtyivät. Uudet arkeologiset löydöt ovat paljastaneet, kuinka valtavan suuria jerusalemilaisrikkaiden talot olivat 2000 vuotta sitten.37 Josephus samaistaa selvästi luokkavihan kapinan syyksi38. Hän on todellakin järkyttynyt siitä, kuinka innokkaasti köyhät tappavat rikkaita ja ottavat näiden omaisuuden. On siten kaksi taistelua: juutalaiset roomalaisia hallitsijoita vastaan ja köyhät juutalaiset rikkaita juutalaisia vastaan.

Kreikan sana ”stasis” on kuvaava: se merkitsee ”sisäistä kamppailua”. Osittain tämä heijastaa kapinan johtajien välistä ryhmäkuntataistelua; mutta se heijastaa myös köyhien juutalaisten sitkeätä epäluottamusta kapinan rikkaampiin johtajiin. Roomalaishistorioitsija Tacitus oli hämmästynyt, kuinka kitkerä stasis oli vielä Rooman armeijan piirittäessä Jerusalemin vuonna 70.39 Vallankumousta edeltäneellä kaudella kamppailua käytettiin joskus painostamaan juutalaisten johtoa vastustamaan Roomaa. Niinpä Josephus kertoo meille, että kun Pontius Pilatus – aivan niin, hän se on, ylin Rooman virkamies, joka esiintyy Jeesuksen ristiinnaulitsemismyytissä – määräsi Jerusalemiin kilvet, joissa oli keisarin kuva, joukkotoiminta pakotti ottamaan ne pois.40 Ja kun erityisen vastenmielinen keisari Caligula määräsi patsaansa sijoitettavaksi Jerusalemin temppeliin, Josephus kertoo, että lakko, täysimittainen työstä kieltäytyminen, esti sen.41

Yksi kapinan ensimmäisiä toimenpiteitä oli temppelissä sijaitsevien velka-arkistojen polttaminen. Talonpoika saattoi lainata rahaa Jerusalemissa asuvalta rikkaalta maanomistajalta. Sitten hän havaitsisi, ettei hän pysty maksamaan lainan korkoa.42 Siten maanomistaja saisi lopulta talonpojat maapalan, tehden talonpojasta maattoman maatyöläisen – ja hyvin mahdollisesti rosvon, joka liittyisi veronmaksukyvyttömien entisten talonpoikien rosvojoukkoihin.43 Uhka temppelin sydämessä olleelle rahavallalle onkin symbolisoitu Jeesus-myytissä tämän uhatessa temppelin rahanvaihtajia. Maaton maatyöläinen saattoi myös päätyä velkaorjaksi. Matteuksen evankeliumissa on tarina velkaorjasta, joka myytiin yhdessä vaimonsa ja lapsensa kanssa.44

Kuuluisin rosvojohtaja oli Barabbas – joka oli vankilassa Jeesuksen kanssa. Juutalainen tiedemies Hyam Maccoby kirjoitti hyvin kiinnostavan kirjan Jeesuksesta ja juutalaiskapinasta vuoden 1968 jälkimainingeissa, samaistaen Jeesuksen ja Barabbaan.45 Tuota kirjaa ei valitettavasti otettu vakavasti. Josephus kuvaa useita muita rosvopäälliköitä, Robin Hood -hahmoja, joihin kuuluu myös Jeesus Galilealainen.46 Jotkut heistä vahvistetaan rabbiinikirjallisuudessa. Arkeologiset todisteet tukevat mahdollisuutta, että rosvoluolat olisivat olleet yhteydessä tiettyihin köyhiin kyliin47 – muodostaen eräänlaisen humanitaarisen ruoka-apupalvelun YK:n tyyliin, ja tarpeet varastettiin rikkailta! Selootit värväsivät joitakin näistä rosvoista lujittaakseen asemaansa Jerusalemissa;48 jotkut heistä ovat voineet olla sicarri, tikarimiehiä, jotka sulautuisivat joukkoihin tikari piilotettuna, ja salamurhaisivat sitten vallankumouksen vihollisia.

Entä selootit? Sana on kulkeutunut nykyaikaan tarkoittaen [joissakin kielissä] halventavasti ”fanaatikkoa”. Ranskan vallankumoukselliset jakobiinit ja tietenkin bolševikit kärsivät tästä solvauksesta, mutta meidän pitäisi olla piittaamatta siitä. On houkuttelevaa nähdä selootit kaupungin parhaiten järjestäytyneenä vallankumouksellisena puolueena. Näyttää, että he olivat parhaiten järjestäytyneitä kaupungin puolustajia ja loivat parhaimman49 tunnuksen ”vapaus”, joka on edelleen vilkkaan spekuloinnin kohde uskonnollisen tai maallisen merkityksen suhteen.50 On kiehtovaa, että heidän ottaessaan temppelin haltuunsa he valitsivat uuden ylipapin arvalla, välttäen tarkoituksella perinteisten hallitsevan luokan perheistä tulevia ehdokkaita. Valittu ylipappi oli maalainen kivenhakkaaja, todennäköisesti ensimmäinen ylipappi niin alhaisesta taustasta – ja Josephus hylkää tämän tietämättömänä moukkana!51

Tessa Rajak lisää Josephus-elämäkerrassaan, että hänen arvionsa tässä on liian helposti hyväksytti tiedemiesten keskuudessa, huolimatta suopeammasta talmudilaistulkinnasta.52 Ongelma on, että riippuvuutemme Josephuksesta tekee kaiken lopullisen arvion selooteista hyvin vaikeaksi. Miksi asia on näin, siitä on sensaatiomainen esimerkki. Josephus antaa loistavan kuvauksen viimeisestä roomalaisia vastaan Masadassa käydystä vastarinnasta, joka päättyy joukkoitsemurhaan. Hän panee pitkän itsemurhaa ajavan puheen seloottijohtaja Eleazarin suuhun. Tuo puhe on valtavan voimakas vapauden puolustus. On kuitenkin hyvin uskottavaa, että Josephus keksi tuon tarinan, tai ainakin suurenteli sitä, hyvittääkseen oman vastenmielisen käytöksensä juutalaiskapinassa!53

Haluan päättää luonnostelemalla yhden mahdollisen hypoteesin kuvautuista tapahtumista: että Jeesus-myytin juuret ovat temppelin tuhossa ja liittyvät siihen. Kuvatessaan Uutta testamenttia Chris Harman, kirjassaan A People’s History of the World, esittää asian seuraavasti:

    • Yhtäältä oli tunne vallankumouksellisesta kiireestä, välittömästä (uskonnollisessa mielessä) muutoksesta, joka tuli Palestiinan juutalaiskapinallisilta ennen Jerusalemin tuhoa, apokalyptinen visio ja ”pyhien” valta. Korkeat ja voimakkaat vedetään alas ja köyhät ja nöyrät hallitsevat heidän sijassaan… Mutta samaan aikaan projisoimalla muutoksen tulevaisuuteen ja toisenlaiseen ikuiseen valtakuntaan, kuin maa, vallankumouksellinen viesti vesittyi.54

Se vesitettiin vetoamaan yli luokkarajojen juutalaisdiasporassa kautta Rooman valtakunnan. Kuinka se saattoi tapahtua, on Chris Harmanin kirjan avainkappaleen aihe.

Avainhahmoja, kenties tärkein, on melko varmasti historiallinen henkilö, joka edistää Jeesus-myyttiä ja auttaa luomaan varhaiskristillisiä yhteisöjä juutalaisdiasporassa: Paavali, entinen Saulus, joka näki sokaisevan valon55 ja kääntyi Damaskuksen tiellä. Paavali alkoi saarnata kauan ennen temppelin tuhoutumista, jos lähdetään siitä, että hänen kirjeidensä päivämäärät ovat oikeita. Hän on fiksoitunut ristiinnaulitsemiseen ja ylösnousemukseen, vaikkei hän koskaan kuvaa Jeesuksen elämää.56 On tietenkin mahdollista, että hän odottaa temppelin tuhoa – Josephuksen mukaan toiset olivat sitä profetoineet. Kuitenkin tuohon kreikkaa puhuvaan diasporajuutalaiseen käsityöläiseen, mahdollisesti teltantekijään, vaikuttivat suhteellisen laajat ei-juutalaisten joukot köyhtyneitä kaupunkien väliryhmiä, kaupustelijoita, käsityöläisiä ja kerjäläisiä, jotka tunsivat vetoa juutalaisuutta kohtaan kautta Rooman valtakunnan. He olivat ”jumalaa pelkääviä” ei-juutalaisia, jotka eivät halunneet ympärileikkausta ja noudattaa ruokamääräyksiä ja muita Vanhan testamentin sääntöjä. Auttamalla lakkauttamaan sen, mikä tuntui juutalaisuuden ylimääräisiltä rajoituksilta, Paavali kääntyi ensin, mutta siinä prosessissa auttoi keksimään toisenlaisen uskonnon. Myös joitakin paikallisuskontojen – ns. pakanauskontojen – menoja otettiin mukaan. Chris Harmanin mukaan varhaisia (juutalaisia) kristittyjä ajoi ”tavallista suurempi herkkyys elämän epävarmuudelle ja sorrolle valtakunnan kaupungeissa… Uusi testamentti antaa apostoleille ”kielillä puhumisen” – ekstaattisine puheineen, jotka ilmaisivat heidän sisimpiä tuntojaan. Kyseessä oli sellainen tila, että he todennäköisesti syntetisoivat uuden uskonnollisen vision vanhempien elementeistä”.57 Mutta tämä oli myös vetoomus kaikille yhteiskuntaluokille. Kuten Paavali sanoi, orja saattoi pysyä isäntänsä luona, vaikka he molemmat olivat veljiä Kristuksessa. Ja epäilemättä se pani sinetin sille, miten kristinusko kehittyi.

Viitteet:

1. “Käsitys, että hallitsija saattaisi olla jumala, ei ollut mitenkään outo roomalaisille. Julius Caesarin kuoleman jälkeen senaatti nosti hänet jumalaksi, ja hänelle omistettiin temppeli 29 eKr. Octavianus, hänen adoptiopoikansa, käytti suhdetta innokkaasti hyväkseen, käyttäen itsestää kolikoissa nimeä Divifilius, jumalan poika.” M. Goodman, The Roman World (44BC-AD180) (Routledge, 1997).

2. Gordon C. Childe, What Happened in History (Penguin, 1985), p.221.

3. T. Rajak, Josephus (Duckworth, 1983), pp.168-173, 218-219.

4. Ibid., p.26.

5. G. Vermes, Jesus the Jew (SCM Press, 1983), p.17.

6. P. Cunningham, The Synoptic Gospels and their Presentation of Judaism, in D. Efroyinson, E. Fisher and L. Klenicki (eds.), Within Context: Essays on Jews and Judaism in the New Testament (Collegeville, 1993), p.42.

7. Pontifical Biblical Commission instruction (1984), quoted ibid., p43.

8. Ibid., p.47.

9. Ibid., p.50.

10. Ibid., p.55.

11. Ibid., pp.57-58.

12. K. Kautsky, The Foundations of Christianity (Russell & Russell, 1953), p.279.

13. E. Pagels, The Gnostic Gospels (Pelican, 1985), p.19. Olen kiitollinen Michael Rosenille siitä, että tämä kiinnitti huomiotani gnostilaisiin evankeliumeihin.

14. Ibid., p.38.

15. M. Goodman, The Ruling Class of Judaea (Cambridge University Press, 1995), p.1.

16. T. Rajak, op. cit., p.90.

17. M. Goodman, The Ruling Class of Judaea, op. cit., pp.90-91.

18. T. Rajak, op. cit., p.91.

19. Ibid., pp.94-95.

20. Ibid., pp.37-38.

21. M. Goodman, The Ruling Class of Judaea, op. cit., p.93.

22. T. Rajak, op. cit., p.38.

23. G. Vermes, op. cit., p.47.

24. M. Goodman, The Ruling Class of Judaea, op. cit., pp.93-94.

25. Ibid., pp.91-92.

26. Ibid., p.89; and T. Rajak, op. cit., p.141.

27. G.E.M. de Ste Croix, The Class Struggle in the Ancient Greek World (Duckworth, 1983), p.427; and G. Vermes, op. cit., p.48.

28. G. Vermes, op. cit., p.52.

29. Ibid., pp.54-55.

30. Ibid., p.5.

31. Ibid., p.73.

32. Ibid., p.75.

33. Ibid., pp.58-72.

34. M. Goodman, The Ruling Class of Judaea, op. cit., p.130.

35. G. Vermes, op. cit., p.7.

36. M. Goodman, The Ruling Class of Judaea, op. cit., pp.64-65.

37. Ibid., p.5.

38. Ibid., p.13.

39. Ibid., p.20.

40. Ibid., pp.45-46.

41. Ibid., p.7.

42. Ibid., pp.57-154.

43. Ibid., pp.60-61.

44. T. Rajak, op. cit., p.119, fn.40.

45. H. Maccoby, Revolution in Judaea: Jesus and the Jewish Resistance (Ocean Books, 1973).

46. M. Goodman, The Ruling Class of Judaea, op. cit., p.63.

47. Ibid., pp.63-64.

48. Ibid., p.225.

49. Ibid., p.201, fn.3.

50. T. Rajak, op. cit., p.139; and M. Goodman, The Ruling Class of Judaea, op. cit., pp.17-19.

51. T. Rajak, op. cit., p.133.

52. Ibid., p.13. Myös Martin Goodman hylkää ylipapin mitättömyytenä, p.186.

53. M. Goodman, The Ruling Class of Judaea, op. cit., p.214; T. Rajak, op. cit., p.220.

54. C. Harman, A People’s History of the World (Bookmarks, 1999), p.93.

55. M. Goodman, The Roman World (44BC-AD180), op. cit., pp.319-320.

56. Ibid., p.20.

57. C. Harman, op. cit., p.95..

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s